Koti Blogi Sivu 2301

Kreyskull – Tower Witch (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Toisella julkaisullaan ”Tower Witch” Kreyskull on tuonut tarjolle levyn, jonka perusilme ja soundi ovat vahvasti 1970-lukuisia, mutta kuitenkin modernilla paikoitellen selvästi raskaammallakin otteella toteutettuna. Mihinkään 1970-lvun perisyntihimmailuun ei mennä, vaan biisit pysyvät maksimissaan 5-6 minuuttisina sovituksina, joissa on sopivasti erilaisia osia ja tunnelmat vaihtelevat mukavasti jopa saman kappaleen sisällä.

Yhdellä kuuntelulla tämä levy ei aukea vaan vaatii useamman läpikäynnin. Biisit hiipivät alitajuntaan salakavalasti koukuttaen, ja mystiset sävyt yllättävän tarttuvine melodioineen saavat kuuntelijan kiinnostumaan ja pyöräyttämään levyn useampaan kertaan läpi. Yksittäisiä kohokohtia tasaisesta kokonaisuudesta on vaikea nostaa esiin, mutta nimibiisin jopa psykedeelisistä alkutunnelmista varsin Rainbowmaiseen nostatukseen etenevä tarina jäi vakuuttavasti mieleen, ja kitaristi Saku Hakuli tempaisee läpi kappaleen hienoja kitarasooloja.

Kaikki soittajat saavat hetkensä loistaa valokeilassa, mutta aina biisien ehdoilla ja ”Tower Witch” kahdeksalla varsinaisella kappaleellaan onkin nimenomaan vahva kokonaispaketti. Yhtyeet kuten Electric Wizard, Candlemass, Black Sabbath, Saint Vitus ja Orchid ovat luonnollisesti soundissa yhtymäkohtia, mutta ne kuuluvat musiikissa ikään kuin vivahteina siellä täällä. Näiden doom-legendoiden vastapainoksi Uriah Heep ja aiemmin mainittu Rainbow välähtävät takaraivossa hetkittäin. Pääasiallisesti Kreyskullin doomahtava hevi on kuitenkin oman latunsa kulkija.

Kari A. Killgastin laulussa on Diomaisia sävyjä, mutta samalla näitä vokaalikuvioita olisi voinut tarjoilla legendaariselle David Byronillekin. Sovitukset ja tuotanto ovat todella toimivat, ja Karhulan studiolla on saatu aikaan hyvin balanssissa ja voimakkaassa tasapainossa soivan levyn. ”Tower Witch” on levy, jonka pariin palaa mielellään.

Mikäli etsinnässä on neljän vuosikymmenen takaisiin tunnelmiin retroilevaa, mutta samalla nykypäivän mukaan sovitettua tarttuvaa heavya, Kreyskull on varteenotettava vaihtoehto.

8½ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

kreyskull-cover

1.Night Of The Waking Octopus
2.Abomination Jungle
3.The Man Who Lived Before
4.Tower Witch
5.Forest Of The Great Unknown
6.Soulway Station
7.Evil Absolute Blues
8.El Chupacabra
9.Kingdom Falling[/one_fourth_last]

Bloodbath – Grand Morbid Funeral (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Tämän vuoden aikana huhumylly Bloodbathin uudesta laulajasta kävi kiivaana. Harva osasi odottaa, että laulajaksi valitaan Paradise Lostin Nick Holmes eli Old Nick. Tämä sai aikaan yllättävän paljon vastakaikuja eikä ihan syyttä, olihan Old Nickin edellisistä örinöistä kulunut luvattaman pitkä aika. Nykytrendin mukaan levyltä lohkaistiin ennakkoon kappaleita ja kyllähän ne todella kovilta kuulostivat. Vaikka edelliset laulajat Åkerfeldt (Opeth) ja Tägtgren (Hypocrisy) ovatkin olleet death metallin örinäosaston raskassarjalaisia, niin Bloodbath kuulostaa pitkästä aikaa tuoreelta ja erittäin kiinnostavalta, vaikka musiikillisesti revitään samoja suolenpätkiä kuin aikaisemminkin. Tuntuukin, että kylvyssä oleva veri on tällä kertaa juuri vuodatettu ja kylvyn reunalla käy kova kuhina. Halukkaita verikylpyyn tuntuu riittävän.

Bloodbath on aina ollut bändin jäsenien sivuprojekti ja julkaisuja on tiputeltu harvakseltaan. Yhtyeen ensimmäinen EP Breeding Death on vuodelta 2000 ja tämän jälkeen on uusi levy mukaan lukien julkaistu neljä täyspitkää. Vaikka yhtye on saavuttanut suhteellisen suuren suosion, niin yksikään julkaisu ei ole ihan sinne alan parhaimpien levyjen sekaan mahtunut. Yhtyeen toiminnasta on paistanut lävitse sivuprojektin hajanaisuus sekä omien mieltymysten ja paineiden päästelyn sekamelska. Bloodbath on tästä huolimatta päässyt mellastamaan veribileiden keskipisteessä, mutta sisäelimet ja mädäntyneet lihanpalaset eivät ole tuoneet verikeittoon vielä siitä kuuluisaa loppusilausta. Uuden levyn myötä odotukset ovat korkeammalla kuin koskaan, koska osaamista ja potentiaalia yhtyeellä löytyy.

Heti alkuun täytyy todeta, että Old Nick on oikea mies hoitamaan lauluosuudet. Vaikka moni tämän lauseen luettuaan olisi valmis kylvettämään minua, niin lisään vielä että Old Nick sopii uudelle levylle paremmin kuin 70-luvulle jämähtänyt Opethin Mikael Åkerfeldt. Grand Morbid Funeral kuulostaa soundien puolesta täyteläiseltä ja hiotulta, jota vain Holmesin kevyempi murina korostaa. Sunlight Studion verivanat ovat kumminkin vieläkin havaittavissa.

Levyn ensimmäinen kappale ”Let The Stillborn Come To Me” kunnioittaa Holmesin alkuhuudolla ruotsin kuolon metallin historiaa ja viitteitä voi hakea Dismemberin kuin Entombedin debyyteistä. Veri pulppuaa tasaisesti sydämen lyönnin tahdilla eivätkä turhat sykäykset häiritse ensimmäisen kappaleen kulkua. Vaikka suora mättäminen onkin levyn perusteema, niin mukaan on eksytetty hienoja melodiankulkuja, hitaampia runttauksia sekä myös doomimaista synkistelyä. Nämä tehdään kumminkin sen verran taidokkaasti, ettei levyn perustunnelmaa juuri horjuteta. Raskaampaan osastoa tarjoilee mm. ”Anne”, jonka melodiat ja squealit tarjoilevat mättämisen ohella myös uudempia tuulahduksia. Synkempää osastoa tarjoillaan videobiisi ”Church Of Vastitasin” tahdissa, jonka painostava tunnelma saa sinut tuntemaan munkinkaapuun sonnustautuneen Old Nickin läsnäolon.

Levy on Bloodbathin tähän mennessä julkaistuista albumeista hittivetoisin ja kirkkaimmat tähdet on upoteltu ympäri levyä. Tasaisesti eteenpäin rymistelevä ”Unite in Pain” tai groovaava ”His Infernal Necropsy” pitävät huolen, että levyn loppupuolella ei tylsistymiselle anneta aihetta. Levyn keskivaiheilla jo ennakkoon julkaistu kappale ”Famine Of God`s Word” laittaa myös niskanikamat koetukselle ja suussa olevat verihyytymät lentämään vierustoverin naamalle.

Biisimateriaalin ollessa näin vahvaa yltää levy ensimmäistä kertaa Bloodbathin historiassa kiitettävän puolelle. Bändin jäsenet ovat sen verran kokeneita, että soittimien käsittelystä on turha etsiä rutinaa tai epäkohtia. 11 kappaletta ja vajaa 50 minuuttia takaavat antoisan kylpyhetken. Bloodbath on tullut takaisin ja helvetin hienosti sen tekikin. Nyt vain jäämme odottamaan uutisia tulevasta suomen vierailusta.

9- / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

bloodbath

1. Let The Stillborn Come to Me
2. Total Death Exhumed
3. Anne
4. Church of Vastitas
5. Famine of God’s Word
6. Mental Abortion
7. Beyond Cremation
8. His Infernal Necropsy
9. Unite in Pain
10. My Torturer
11. Grand Morbid Funeral[/one_fourth_last]

Sepultura – Chaos A.D. (1993)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Sepulturan Chaos A.D. oli ehdottomasti yksi vuoden 1993 tärkeimpiä metallijulkaisuja. Vaikka levy myllersikin fanikuntaan raskaalla kädellä, niin monella löytyy voimakas mielipide levyä kohtaan. Parinkymmenen vuoden aikana hyvin harva on kohauttanut olkapäitänsä Chaos A.D.:n kohdalla ja sanonut, että ”ihan jees”. Palatakseni parikymmentä vuotta taaksepäin päivään, jolloin tapani mukaan hyppäsin bussiin ja lähdin hakemaan Sepulturan juuri ilmestynyttä levyä, olin täysin tietämätön mitä luvassa oli. Metalliliitossa ei muistikuvieni mukaan ennakkoon annettu maistiasia levyltä, mutta tiedossa että Sepultura oli ottanut mukaan entistä enemmän Brasilialaisia vaikutteita musiikkiinsa. Levyn ensikuuntelu jätti vahvat muistot ja se sateinen syksyinen ilta porautui mieliini ikuisiksi ajoiksi.

Oliko Sepultura ajanut edellisten levyjen kehityksen myötä thrash metallinsa tiensä päähän? Olin pitkään sitä mieltä, että ei ollut ja Chaos A.D. oli aluksi valtaisa pettymys. Tavallaan taas Chaos A.D. oli ajan hermoilla kun hc-bändit olivat pinnalla ja metallimaailma oli myllerryksen keskellä. Nyt jälkikäteen asiaa tarkasteltuna Sepulturan ratkaisu tuntuu hyväksyttävältä ja kuinka paljon he vaikuttivatkaan metallin kehitykseen ja niin monien bändien syntymiseen.

Levyn ensimmäinen kappale ”Refust / Resist” laittaakin semmoinen mellakan päälle, ettei paremmasta ole väliä. Vaikka nopeutta on tiputettua ja soundit raskaammat, niin biisi potkii vielä tänäkin päivänä todella kovaa. Soundillisesti Andy Wallace teki tuottajana vakuuttavaa jälkeä. Vaikka kitarat ovat raskaat ja musertavat, niin kuinka hienosti Paulo Pinton basso on kuultavissa läpi levyn tai miten Igor Cavaleran rummut pommittavat kuuloelimiäsi. Levyn voimakkaat elementit nojaavat nimenomaan vahvaa rumpusoundia kohtaan, jota saamme todistaa mm. ”Territoryn” aikana. Groovaavat riffit eivät ole loppujen lopuksi niin kaukana Sepulturan aiemmista riffeistä ja musiikin tunnistaa edelleen samaksi Sepulturaksi kuin aiemmilla levyillä. Levyn moniulotteisuus tulee paremmin ilmi mitä pidemmälle edetään vai mitä sanotte biiseistä ”Slave New World” tai ”Amen”, joiden erilainen mutta energinen ote pistää vipinää kinttuihin ja raskaammat jyrinät niskat koetukselle. ”Kaiowas” on hieno näyte yhtyeen kunnianhimosta ja kappaleen aikana voidaan matkustaa sademetsien syvyyteen ja heimojen elämään, vaikka se nauhoitettiin jylhässä Walesilaisella kivilinnassa.

Levyn vahva linja jatkuu omassa suosikissani ”Propagandassa”, jossa on paljon samaa kuin levyn avauskappaleessa. Tämän jälkeen albumi lähteekin sitten lievään laskuun hc-painotteisessa ”Biotech is Godzilla” kappaleessa, joka kuulostaa enemmän apuna olleen Evan Seinfeldin yhtyeeltä Biohazardilta kuin Sepulturalta. Biisin sanoitukset tulivat legenda Jello Biafran (Dead Kennedys) kynästä. Vaikka ”Nomad” nostaakin tasoa niin levyn loppupuoli alkaa puuduttamaan ja biisit kuten ”We Who Are Not As Others” tai ”Clenched Fist” ovat tappavan tylsiä. New Model Armyn cover biisi ”The Hunt” ei myöskään nouse levyn parhaimmistoon, vaikka sovituksellisesti on onnistuttu.

Erilaisuudestaan huolimatta Chaos A.D. on hyvä levy, jonka pariin tulee tasaisin väliajoin palattua. Levy on eräänlainen vedenjakaja Sepulturan historiassa ja yhden aikakauden päätös. Mielestäni erilaisuus on juuri Chaos A.D.:n voimavara ja myös heikkous. Albumilta on kuultavissa yhtyeen nuoruuden hulluus ja omien rajojen kokeilemisen tarve, mikä itsessään ei ole väärin. Jos edellinen levy Arise nosti nuoren thrash yhtyeen kolkuttelemaan neljän suuren takalistoja, niin Chaos A.D. potkaisi yhtyeen vielä suurempaan suosioon, mutta aivan eri suunnalle kuin aikaisemmin. Albumin sanoitukset tekivät myös selvää eroa aikaisempiin ollessa poliittis- ja yhteiskuntakritiikkisiä. Sepultura jatkoi valitsemaansa linjaa myös seuraavalla albumilla Roots (1996), joka jäikin samaisen kokoonpanon viimeiseksi.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
sepultura
1. Refuse/Resist 3:19
2. Territory 4:47
3. Slave New World 2:55
4. Amen 4:27
5. Kaiowas 3:43
6. Propaganda 3:33
7. Biotech Is Godzilla 1:52
8. Nomad 4:59
9. We Who Are Not as Others 3:42
10. Manifest 4:49
11. The Hunt 3:59
12. Clenched Fist 8:00[/one_fourth_last]

Omniversum – Demigods (2014) EP

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Kuopiosta on vuosien aikana tullut suhteellisen kovia bändejä ja nyt samaan kastiin pyrkii progressiivisillä otteilla melodista heviä takova Omniversum. Kun pakettiin lisätään vielä suuressa osassa olevat koskettimet, niin kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Demigods on yhtyeen kolmas julkaisu ja meriiteistä löytyy mm. Amaranthen lämppärinä toimiminen, mikä uransa alkuvaiheessa olevalle yhtyeelle on jo saavutus. Bändin sieluna toimii kitaristi Jani Snellman, joka vastaakin biisien sävellyksestä sekä myös tuotannosta. Yhtyeen musiikista voi aistia vaikutteita mm. Dream Theaterista, vaikkakin Omniversum on onnistunut luomaan oman maailmansa.

Ensikuuntelujen jälkeen päällimmäisenä mieleen jää vahvojen riffien ja syntikoiden muodostama harmonia, jota täydentää varsin monipuolinen Tomas Alhroosin laulu. Mikään läpihuutojuttu Demigods ei ole ja vaatii kuuntelijalta varsin paljon päästääkseen sisälle. Jälleen kerran voi sanoa, että kuuntelu palkitsee ja parhaiten sen tekee nimibiisi ”Demigods”, jonka monikerroksiset melodiat kuulostavat yhtä aikaa kauniilta kuin voimakkailta. Jos musiikillisesti ”Demigods” kappale on lähes täydellisyyttä hipovaa, niin laulaja Alhroos näyttää myös kyntensä upottaen ne täysin kuuntelijan selkänahkaan. Alhroosin äänestä löytyy tarvittavaa monipuolisuutta tukemaan yhtyeen progressiivisella otteella kulkevaa musiikkia. Levyn ensimmäinen kappale laittaa niin kovat lähtökohdat, että niitä ei pystytä enää täysin lunastamaan. Biisit ”The Tomb” sekä ”This Pain” jatkavat kumminkin tasokasta linjaa kuin jäähdytelläkseen levyn avausbiisiä.

Instrumentaali ”The Ballroom Butcherin” jakaessa levyn kahtia loppupuolella ei tule sitä odotettua iskua, joka olisi siivittänyt EP:n kiitettävän puolelle. Vaikka ”Dance With Your Demons” olisi monelle muulle bändille sopiva käyntikortti, niin Omniversumin kunniakkaille unelmille se on vain täytebiisi, joka ei anna sitä viimeistä niittiä mitä jäin kaipaamaan. ”Memories Pastin” sävellajivaihdokset saavat biisin kuulostamaan lievästi sanottuna liiankin monimutkaiselta ja kun tähän heitetään Snellmanin örinät, niin levyn heikoin kappale on sinetöity. Levyn päätyy hiukan irralliseen mutta kauniiseen ”Shed A Piano” kappaleeseen, jota koristaa heleä naisääni.

Demigods on pienistä puutteista huolimatta erittäin toimiva julkaisu, joka raivaa tietä tulevalle täyspitkälle. Olen lähes varma, että yhtye tulee nousemaan vielä suurempaan tietoisuuteen jos pystyy pitämään musiikkinsa rajojensa sisällä. Soundeiltaan levy on erittäin hyvä ja jokainen instrumentti saa tarpeeksi tilaa. Omniversum on tulevaisuuden yhtye, jonka liikkeitä kannattaa tarkkailla.

3+ / 5

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
omniv
1. Demigods
2. The Tomb (2014 version)
3. This Pain
4. The Ballroom Butcher
5. Dance With Your Demons
6. Memories Past[/one_fourth_last]

Axeslaughter – Of Catharsis And The Dying Wolrd (2013) EP

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Repivää ja alkukantaista death metallia tarjoileva Lappeenrantalainen Axeslaughter on julkaissut jo useampia pienjulkaisuja. Tämä viime vuonna ilmestynyt 7 tuumainen kumartelee 90-luvun taitteeseen ja sinne syvimpiin kellareihin, missä treenikämpillä rotat ja paskaiset vedet toivat lisämaustetta yhtyeiden ulosantiin. Axeslaughterin soundi on todellakin rosoinen ja välillä musiikkiin otetaan vivahteita grindcoresta ja jopa hc:sta, vaikkakin pääpaino on kuoleman sointujen kylmässä hyväilyssä.

Neljän biisin Ep:stä parhaiten esille nousee kappale ”Serpent`s Dirge”, jossa laulajan murina kuulostaa paikoin itse pääpiru Glen Bentonin alkuaikojen ulosannilta. Biisin nopeammat tykitykset saavat kontrastia hitaammista ja raskaammista osioista eikä mitään hienoja väliosia ole kehitelty. Bändi liikkuu yksinkertaisilla vesillä, joka on mielestäni korostaa hyvin yhtyeen alkukantaista raivoa. Tästä toinen hyvä esimerkki on ”Coffin Breath”.

Jotain kumminkin Ep:stä jää puuttumaan, vaikka hetkellisesti bändi potkiikin leukaperiin ja kovaa. Demotason soundit ajavat asiansa, mutta uskon että paremmalla tuotannolla saataisiin lisää tarttumapintaa kappaleisiin. Vaikka tällä Ep:llä ei isoja aitoja kaadella, niin yhtyeen periksi antamaton asenne ja kumarrus death metellin alkulähteille on aina kunnioitettava asia.

2 / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
[/one_fourth_last]

 

 

Carcass – Symphonies Of Sickness (1989)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Carcass on eräänlainen legenda grindcoren sekä myös melodisen death metallin saralla. Yhtye nauttii suurta suosiota vielä tänäkin päivänä, vaikka lepäsikin laakereillaan 17 vuotta ennen viime vuonna julkistettua paluulevyä Surgical Steeliä. Carcassin historian voisi musiikillisesti jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen on grindcore / death metal – kausi joka päättyy Necroticism levyyn. Tämän jälkeen lähdettiin astetta kevyemmille poluille jonka käynnisti mainio Heartwork (1993). Nyt arviossa oleva Symphonies Of Sickness on yhtyeen toinen julkaisu vuodelta 1989.

Kulttisuosiota nauttiva debyytti Reek Of Putrefaction (1988) oli soundillisesti todella raakile, yhtyeen nimeä mukaillen raato jonka kuvottava tuoksu veti grindcore-faneja levyn puoleen. Yhtye ei ollut levyyn todellakaan tyytyväinen ja etenkään sen soundipuoleen. Levy nauhoitettiin päivässä ja lukuisat miksaukset eivät sitä pelastaneet. Carcass houkutteli jo vuonna 1988 ruotsalaista Michael Amottia yhtyeeseen, joka kohteliaasti kieltäytyi kuultuaan Reek Of Putrefactionia todeten ”Helvetti mitä paskaa”. Symphonies Of Sickness onkin aivan eritason albumi sävellysten, biisirakenteiden ja etenkin soundien osalta. Albumin tuotti alan legenda Colin Richardson, joka itsekin epäili projektia mihin oli ryhtymässä.

Vaikka Symphonies Of Sickess on vielä tänäkin päivänä helvetin kova levy ja joidenkin mielestä Carcassin ehdottomasti paras albumi, niin osa faneista ei levyyn ole päässyt sisälle ja heittää sen samaan raatokasaan kuin debyytin. Itse muistan 90-luvun alussa, että levyä pidettiin luotaa työntävänä eikä vähiten kansikuvan vuoksi. Siihen aikaan ei bändin jäsenistä ollut juuri mitään tietoa ja ennakkoluulot bändiä kohtaan oli kieltämättä vähän negatiiviset. Seuraava levy Necroticisim (1991) raivasi onneksi tilaa ja moni fani itseni lukuun ottaen antoi tilaisuuden myös Symphonies Of Sicknessille. Levyn kannessa oleva ruumiinosien galleria oli lähinnä yhtyeen huomionhakua ja huumoria, kuin myös sanoitukset joita oli lainattu lääketieteen oppikirjoista. Vielä kun yhtyeen jäsenet olivat itse kasvisyöjiä, niin ”herkemmätkin” hevarit ottivat Carcassin omakseen.

Levy käynnistyy ”Reek Of Putrefaction” kappaleella, jonka grindcoremainen vauhti ja death metallin raskaammat osiot laittavat lihamyllyn käymään ylikierroksilla. Steerin ja Walkerin laulusuoritukset tuovat hienoa kontrastia albumin muutenkin synkkään tunnelmaan. Heti ensimmäisestä kappaleesta voi huomata miten musiikillinen kehitys, tempovaihdot ja monimutkaiset sävellykset paiskovat levyä eteenpäin grindocoremaisella vimmalla vaikka raskaammat osiot roikkuvat musiikissa kiinni kuin lihakoukku. Levyn ehkä paras työnäyte on livesetissäkin oleva ”Exhume To Consume”, joka saa keikoilla yleisön sekoamaan. Vaikka biiseissä välillä painetaankin kaasomaisuuden partaalla, niin yksikään biisi ei sorru ylilyönteihin. Vaikka 43 minuutin kuuntelusessio voi alkuun kuulostaakin raskaalta, niin levylle kannattaa antaa aikaa. Albumin kymmenen kappaletta voisi järjestää päivittäin uuteen järjestykseen ja vetää vielä tehosekoittimella palasiksi, niin se ei muuta tosiasiaa, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaita alan teoksia.

Soundillisesti levy on aikakauteen nähden hyvä. Aavistuksen tunkkainen soundi tuo levylle äärimmäisen hyvä tunnelman, vaikka volumea saakin vääntää normaalia enemmän. Soittimet ovat hyvin harmoniassa keskenään ja painostavat riffit saavat niskat kipeäksi. Vaikka levy ei olekaan melodisesti seuraavien albumeiden veroinen, niin oikeassa paikoissa tarjotut viillot elävöittävät levyn painostavaa yleistunnelmaa. Korkeasta tasosta kertoo myös se, että kun Michael Amott kuuli albumin, niin hän oli valmis hyppäämään Carcassiin todeten, että ”olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin”

”Wake Up and Smell the Carcass”

9½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
carcass
1. Reek of Putrefaction 4:11
2. Exhume to Consume 3:52
3. Excoriating Abdominal Emanation 4:33
4. Ruptured in Purulence 4:13
5. Empathological Necroticism 5:47
6. Embryonic Necropsy and Devourment 5:15
7. Swarming Vulgar Mass of Infected Virulency 3:12
8. Cadaveric Incubator of Endoparasites 3:25
9. Slash Dementia 3:24
10. Crepitating Bowel Erosion 5:28[/one_fourth_last]

Drawn Awake – The New Era EP (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Tamperelaisen Drawn Awaken vahvan melodinen death metal kantaa hyvin kolmen kappaleen kestonsa tällä, yhtyeen ensi viikolla julkaistavalla kolmannella EP:llä. Bändi on selkeästi tiukentanut ulosantiaan aiemmasta, biisien ollessa energisiä ja erittäin hyvin tuotettuja kokonaisuuksia. Laulussa Kai Palo ärjähtelee vakuuttavaan tyyliin, ja rinnalla Henri Vuorelan sekä Lassi Tiaisen tuplakitarat koukuttavat tarttuvasti ja johtavat musiikkia kuin huomaamatta tiukan paketin loppuun saakka.

Viittaukset naapurimaamme vastaavaan kuolohevin osastoon ovat edelleen löydettävissä, mutta myös erilaisempaa lähestymistapaa on haettu mukaan. Viimeisenä kappaleena osuvasti nimetty ”Diversion” rauhoittaa hieman menoa ja siitä on jopa aistittavissa progressiivisia sävyjä. Pääasiallisena ongelmana tämän tyyppisessä metallissa on jälleen kerran se kuuluisa ylitarjonta, ja bändin soundia ei ehkä siksi ole syytä viilata enää yhtään tästä kevyemmäksi. Sen sijaan tunnelmalliset hetket ja tarttuvat kitaramelodiat Drawn Awakella ovat hienosti hallussa. Niihin kannattaa edelleen panostaa tulevalla täyspitkällä, joka on seuraavaksi luvassa.

3½/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

10802079_660831304037572_4601284957138042281_n

1.The New Era
2.You Will Fall
3.Diversion[/one_fourth_last]

Barathrum – Legions Of Perkele (1998)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Nyt kun Barathrum on kerännyt demonijoukkonsa kasaan ja alkanut heittämään keikkoja, on aika ottaa käsittelyyn yksi heidän tunnetuimmista ja suosituimmista albumeistaan Legions Of Perkele vuodelta 1998. Barathrum on siinä mielessä erikoinen olento suomen black metal genressä, että bändin tunnistaa lähes kaikki. Voisi sanoakin, että Barathrum on suomen tunnetuin black metal orkesteri Impaled Nazarenen ohella. Vaikka musiikilliset työnäytteet ovatkin hajanaisia, niin kiinnostus Demonos Sovan johtamaa orkesteria kohtaan ei ole kadonnut.

Legions Of Perkele käänsi uuden verenpunaisen lehden yhtyeen historiankirjassaan. Primitiivinen ja nopeampi mättö oli saanut väistyä ja tilalle tuli selvästi yksinkertaisempia sävellyksiä ja biisirakenteita. Levy oli ensimmäinen Spinefarm Recordsin tallissa julkaistu tekele, jonka myötä myös rahaa virtasi runsaammin joka näkyy etenkin paremmassa tuotannossa. Soundillisesti levy on kirkas ja erittäin selkeä mikä teki selvän pesäeron edellisenä vuonna julkaistuun Infernaliin. Legions of Perkelettä voisi kuvailla black metallin, rockin ja heavyn metallin sekoitukseksi, joka tekee levystä helposti lähestyttävän. Vaikka sisimmissä virtaa black metallin saatanallinen veri, niin jollain tapaa musta huumori ja hilpeä asenne paistavat lävitse.

Albumi käynnistyy hienolla marssi-introlla, jonka jälkeen helvetin joukot laittavat rähinäksi ”Revenge By Magick” biisin voimin. Heti alkuun isketään tarttuvaa rock-pohjaista riffiä ja Demonos Sova päästetään valjaistaan vapaaksi. Sovan eläytyminen suhteelliseen simppeliin sävellykseen tekee biisistä erittäin toimivan, joka on varmasti muuttanut monien käsitystä yhtyeestä kuin myös black metallista. Levy jatkaa vahvoja otteitaan myös kappaleissa ”Angelburner” sekä ”Dark Sorceress” kunnes isketään levyn tunnetuin kappale ”Last Day in Heaven”. Kyseisestä kappaleesta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki coverin ”Viimenen päivä Taivaan”(kevyemmillä sanoituksilla). Täytyy todeta, että Barathrumin versio pieksee Rautiaisen version verille eikä pelkästään sanoitusten puolesta. Ne ketkä eivät ole alkuperäistä kappaletta kuulleet, niin nyt on korkea aika korjata asia.

Levyn loppupuolen parasta antia tarjoilee bassovoittoinen nimikkokappale ”Legions of Perkele”. Bonuksena kuullaan vielä uudelleen äänitetyt versiot vanhemmista kappaleista ”Deep From The Depths” sekä ”Warmetal”, jotka biiseinä ovat ehdottomasti bändin parhaimmistoa.

Legions of Perkele on tasainen kokonaisuus joka tarjoilee suhteellisen yksinkertaista metallia saatanalla ja rockilla maustettuna. Levy kannattaa kokoelmiin hommata jos ei vielä sieltä löydy, koska palanen suomimetallin historiaa on kiinni tässä albumissa. Barathrum on parhaimmillaan livenä, eli jos lähipitäjässä yhtye vierailee, niin paikalle meno on lähes pakollista.

8 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

bara

1. Intro: Barathrum – 1.29 (Instrumentaali)
2. Revenge by Magick – 3.00
3. Angelburner – 4.00
4. Dark Sorceress (Autumn Siege) – 6.08
5. Last Day in Heaven – 4.52
6. The Force of Evil – 3.16
7. Necromantical Ritual – 5.31
8. SaLuBeLe – 2.36
9.Legions of Perkele – 5.08
10. Pause – 0.12 (Instrumentaali)
11.Pause – 0.12 (Instrumentaali)
12. Deep from the Depths – 3.16
13 Warmetal – 2.54[/one_fourth_last]

At The Gates – At War With Reality (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Vuonna 1996 At The Gates jätti metallimaailmalle suuren perinnön sekä kunniallisen lopetuksen Slaughter Of The Soul (1995) levyn myötä. Vuodet vierivät ja eikä At The Gatesin paluulle annettu toivoa. ”Ei ikinä” – lauseista huolimatta paluu tehtiin lähes 20 vuotta edellisen albumin jälkeen. Carcass teki vastaavan tempun viime vuonna ja näyttävästi tekikin.

Ensi pyöräytysten jälkeen levy tuntui hyvin vaikeasti lähestyttävältä. Biisit sujahtivat ohitse kuin luotijunat vaikka melodioiden ympärille rakennetut veitsenterävät riffit kuulostivatkin vaikuttavilta. Pieneen vastavirtaan uiskentelun jälkeen kappaleista alkoi löytymään syvyyttä ja kuuntelusessioista alkoi nauttimaan entistä enemmän.

Soundillisesti levy on kitaroiden osalta täyttä terästä ja kokonaisuutta tarkastellessa myös Adrian Erlandssonin vähäeleinen kannutus toimii omiin korviini kelvollisesti. Tomas Lindbergin vihainen kähinä ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut ja tunnusomainen laulu kuljettaa kappaleita vakuuttavasti eteenpäin. Tiukkojen riffien ja melodioiden täytteinen hyökyaalto on vahvimmillaan juuri levyn alkupuolella ja biisit kuten ”Death And The Labyrinth”, ”The Circular Ruins” sekä ”Heroes and Tombs” iskevät tajuntaan parhaiten. Loppua kohti meno vähän tasaantuu vaikka missään nimessä ei voi sanoa, että sieltä huonoja kappaleita löytyisi. Levyä tiivistämällä lopputulos olisi vieläkin parempi. 13 kappaletta ja 44 minuuttia tämän tyyliselle musiikille voi olla monille liikaa.

At War With Reality on ehdottomasti positiivinen piristys syksyn pimeyteen. Vaikka yhtyeen parhaimpien levyjen tasolle ei aivan noustakaan, niin tämä hakkaa suurimman osan kilpailijoittensa tuotoksista. At the Gates kuulostaa huolitellummalta ja jotenkin turvallisemmalta yhtyeeltä kuin nuoruusvuosinaan. Eeppisiäkin melodioita tarjoileva ”The Night Eternal” päättää levyn tyylikkäästi maalaillen kauniita sävyjä At The Gatesin tulevaisuudelle.

8½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
atthe
1. El Altar Del Dios Desconocido
2. Death And The Labyrinth
3. At War With Reality
4. The Circular Ruins
5. Heroes And Tombs
6. The Conspiracy Of The Blind
7. Order From Chaos
8. The Book Of Sand (The Abomination)
9. The Head Of The Hydra
10. City Of Mirrors
11. Eater Of Gods
12. Upon Pillars Of Dust
13. The Night Eternal[/one_fourth_last]

Scapes – One: Unseen: One (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Käsittelyssä oleva Scapesin debyyttialbumi ilmestyy tulevan joulukuun alussa. Bändi on valmistellut julkaisua seitsemän pitkää vuotta multi-instrumentalisti Olli Pirkkasen johdolla. Pirkkanen on soittanut levylle kaiken muun lukuun ottamatta basso-osuuksia ja tulevia keikkoja varten on sitten kasattu nelimiehinen kokoonpano. Pirkkanen on äärimetallia aikansa veivanneena halunnut panostaa enemmän laulumelodioihin, ja niitä ”One: Unseen: One” pitkäsoitolla kiistatta riittää.

Seitsemän kappaletta tarjoavat 40 minuuttia tiivistä tunnelmaa, sekä ajoittain melankolista ja surumielisen raskasta metallia. Levy on tasainen kokonaisuus, joka nimenomaan kannattaa sulatella yhdellä kuuntelulla sävellysten nivoutuessa saumattomasti toisiinsa. Taustamusiikiksi tämä ei sovi vaan vaatii kuuntelijan koko huomion.

Biisit ovat polveilevia, mutta eivät kuitenkaan ylipitkiä hiljaisten ja raskaampien kohtien vuorotellessa sopusoinnussa. Pääpaino lepää Pirkkasen koruttomassa tulkinnassa ja pohdiskelevissa melodioissa, jotka suomalaiseen sieluun kyllä kolahtavat. Vertailukohdaksi on nostettu Paradise Lost, joka satunnaisesti nouseekin mieleen. Myös tunnelmallisempi Amorphis ja Katatonia ovat musiikista vaikutteina löydettävissä, mutta selkeästi suoraa vertauskuvaa on vaikea löytää, sillä Scapes tekee omaa juttuaan.

Scapes on varteenotettava uusi tuttavuus. Kappaleiden tunnelma tekee levystä kieltämättä haastavan lähestyttävän ja biisit kehittyvät eteenpäin jokaisella soittokerralla. ”One: Unseen: One” ei aukea yhdellä kuuntelulla vaan kutsuu musiikin ystävän uppoutumaan sen pariin yhä uudestaan.

8½ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

11305_934651153215130_3316906791233867110_n

1.Caring Is Gone
2.Unseen Infinite
3.A Song Of A Mountain
4.The Melancholy Cycle
5.Devil May Dare
6.Every Waking Dawn
7.Doomscapes[/one_fourth_last]

1...2 3002 3012 302...2 308Sivu 2 301 / 2 308

Mainos:

Mainos

Viimeisimmät:

Seuraa

21,666FanitTykkää
2,794SeuraajatSeuraa
177SeuraajatSeuraa
0TilaajatTilaa
Metalliluola.fi
Facebook Instagram Linkedin Spotify Twitter Youtube
© Metalliluola.fi