Koti Blogi Sivu 2268

Deathspell Omega – FAS – Ite, Maledicti, in ignem Aeternum (2007)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth](Tämä arvio poikkeuksellisesti englanniksi, tehty alkujaan toiselle sivustolle)

At first the album felt really strange and not nearly as good as previous recordings by this great band. However, as fans consider this to be up there among band’s best albums, after certain tepidity I couldn’t let this one pass up so quickly. Previous EP “Kenose” was a nice introduction to the full massive album. The artwork on the CD version is exceptional with plenty of excellent photos and pictures, none with the band as we are now getting used to.

At first the album seemed too experimental and technical, a bit like listening to Dream Theater or some other prog band with black metal influences. Usually these kind of bands haven’t made a big impression to me, with the exception of death metal legends Nile. Deathspell Omega however has taken a big step with this album and during first spin one can only experience pure chaos and disorder. Songs have no depth to hang on to, none. It seems like you are listening the same track over and over again.

After repeated listening, music starts taking a firmer grip and sinks in. If band’s masterpiece “Si Monumentum Requires, Circumspice” with its linear scope goes straight into your subconscious, this record does so in slower but possibly more effective way. The album is like a roller coaster with many peaks and valleys as well as dark tunnels.

Songs are long and their structures familiar from the previously mentioned EP release. If at first the record felt alien and too demanding; after several spins the songs started showing depth totally unheard in metal music. A band like Watain can strike you out with one single blow, but this album does it many times. The arrangements and compositions are so complex that one must admire band’s achievement. It’s futile to dissect the songs because explaining them is impossible unless listener is already fully absorbed. Single guitar riffs cannot be praised or recommended to someone who hasn’t heard the album. This is art, which opens up to few.

From a production stand point, the album is clearer than their other masterpiece ”Si Monumentum Requires, Circumspice.” I would guess it took some time to record this one. Especially drum sound is excellent and also bass is clearly heard throughout and during slower parts. Mikko Aspa’s singing remains at very high level.

This review doesn’t really reveal anything concrete about the music, which is simply because it is extremely hard to put into words. One must experience and live it. It might take considerable amount of time, but if you are bored with traditional metal albums this record is an alternative. It gives you as much as you are willing to take.

9½ /10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
deathspell omega
1. Obombration 4:48
2. The Shrine of Mad Laughter 10:37
3. Bread of Bitterness 7:49
4. The Repellent Scars of Abandon & Election 11:40
5. A Chore for the Lost 9:15
6. Obombration 2:07
[/one_fourth_last]

Grimace – Gates Of Mind (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Vuonna 2008 perustettu Grimace on kotimainen melodista heavya soittava yhtye. Musiikissa on selviä rock-vivahteita sekä myös pieniä tuulahduksia death metallista lähinnä laulaja Harri Häkkisen äänenkäytössä. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy klassisesta hard rockista, suomalaisesta metallista Amorphiksesta Burning Pointiin sekä viime vuosien Iron Maidenista.

Grimace on kulkenut omaa tietään ja löytänyt oman soundinsa. Monilla bändeillä tuntuu olevan tärkeintä saada ensimmäinen levy ulos mahdollisimman nopeasti ja lopputulokseen ei lopulta olla tyytyväisiä. Grimacen tapauksessa vuosien soittaminen on hioutunut yhteen tuoden mukaan hyvin onnistuneen lopputuloksen.

Levy lähtee käyntiin loistavalla ”Gates of Mind” – kappaleella, joka esittelee Grimacen vahvimmalla osaamisalueellaan, raskaamman ja kevyemmän metallin hienojakoisessa integraatiossa, joka ei missään vaiheessa kuulosta epäluonnolliselta. Melodiaa riittää ja laulaja Harri Häkkisen örinät sekä puhtaat lauluosuudet siivittävät biisin levyn parhaimpiin. ”Drown Into The Stream” jatkaa vahvoja otteita ja väkisin tulee Iron Maidenin ”Wasted Years” mieleen hienosta melodiankulusta. ”Tango Grimacen” raskaat ja vähän jo progemaiset kitarakuviot toimivat hyvin, vaikka kertosäe ei oikein sovi biisin yleiskuvaan niin vahva kappale on taas kyseessä.

Levyn alku on sen verran vahva, että neljännen biisin lievä notkahdus on enemmän kuin ymmärrettävää. Ei kappale mikään huono ole, mutta alkukolmikon jälkeen odotusarvot ovat sen verran kovat että ”Warin” perusvarma sävellystyö kuulostaa vähän tylsältä ratkaisulta. Grimace osaa hienosti seikkailla eri musiikkigenrejen rajoilla ja siitä hieno tyylinäyte löytyy kappaleesta ”Knowing (what we must do),” jossa liikutaan balladinomaisissa tunnelmissa, mikä ei kumminkaan sorru siirappiosastolle. Biisin lopussa kuullaan vielä varsin hienot soolot ja kappale itsessään ylittäisi varmasti kynnyksen radiosoittoon. Melodiat ovat vahvoja ja lisäksi alun puhtaat kitarasoundit ovat erittäin hyvät.

Levyn puolivälin jälkeen ”Guidelines” jatkaa varsin tarttuvalla melodialla ja hienoilla kitarakuvioilla biisin ollessa Grimacen kevyempää ja rockahtavampaa osastoa. ”Blindfolded Eyes” tasapainottelee hienosti kevyemmän ja raskaamman osaston välimailla ja biisi vähän kuin antaa odottaa milloin Häkkisen örinät siivittäisivät kappaleen uusille urille. Biisi etenee tasavarmasti hyvien riffien turvin loppuun, vaikka odotettua muutosta ei tullutkaan. ”King Of Nothing” sekä ”Clash Of Time” liikkuvat vähän samoilla linjoilla kuin alkupään ”War”-kappale, eivätkä tuo levylle lisäarvoa. Onneksi viimeinen biisi ”Suppressed Flame” edustaa sitä osastoa missä Grimace parhaimmillaan on. Kappaleen laulussa sekä riffittelyssä on uhkaavaa ja jylhää tunnelmaa, ja reilun kolmen minuutin pituudestaan huolimatta se kasvaa eeppisiin mittoihin. Mainio päätös levylle.

Levy on ehdottomasti positiivinen kokemus ja sen parissa viihtyy hienosti. ”Gates of Mind” tarjoilee laajalle kuulijakunnalle varsin taidokkaasti tehtyä musiikkia ja etenkin levyn kovemman osaston biisit ovat erinomaisia. Tuotannollisesti levy on hyvä. Soundit ovat varsin selvät ja miksattu hyvin yhteen, jättäen silti liikkumavaraa jokaiselle soittimelle. Bändin parasta antia on Harri Häkkisen laulu, josta tulee mieleen hyvän ja pahan taistelu, ja tässä tapauksessa matalat lauluosuudet vievät vaivoin voiton puhtaista lauluista. Mielenkiintoista on nähdä miten Grimace jatkaa kehitystyötään ja ehkä eniten annettavaa bändillä löytyisi sieltä raskaamman osaston puolella.

8+ / 10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

68612_566875070099863_2682171982521013364_n

1.Gates Of Mind
2.Drown Into The Stream
3.Tango Grimace
4.War
5.Knowing (What We Must Do)
6.Guidelines
7.Blindfolded Eyes
8.King Of Nothing
9.Clash Of Time
10.Supressed Flame[/one_fourth_last]

Testament – Dark Roots Of Earth (2012)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]
testament-press-photo-2012-dark-roots-of-earth

Testament on yksi thrash metallin isoista nimistä, vaikka yleensä sijoitetaankin sinne kakkosketjuun Metallican, Anthraxin, Megadethin ja Slayerin jälkeen. Minulle Testament on ollut yksi suurimmista yhtyeistä ja Testamentin tuotanto kestää kriittisen tarkastelun oikeastaan minkä vain thrash bändin tuotantoon nähden, yleensä vielä pyyhkien lattiaa niillä. Kymmenes albumi Dark Roots of Earth julkaistiin vuonna 2012 ja jatkaa tutuksi tullut linjaa tarjoillen faneille aimo annoksen thrashia, heavy metallia sekä myös pientä metalliballadia.

Testamentin rivit ovat muuten alkuperäiset mutta rumpalin pallille on palannut Demonic –albumilla rumpuja hakannut legendaarinen Gene Hoglan, joka tunnetaan mm. Dark Angel ja Death – yhtyeistä. Tuottajana levyllä oli Andy Sneap, joten lähtökohtaisesti asiat olivat paremmin kuin kunnossa. Heti alkuun voi todeta, että soundillisesti levy on täyttä rautaa ja Chuck Billyn ääni kestää hienosti vaikka siihen pientä rosoisuutta on vuosien aikana tullutkin. Testament kuulostaa siis hyvinkin paljon omalta itseltään ja biisimateriaalin ollessa suhteellisen toimivaa voidaan puhua onnistuneesta levystä. Vaikka perusasiat ovatkin kunnossa, niin biisimateriaalin joukosta ei erotu mikään kappale niihin mittasuhteisiin mistä Testamentin parhaimmillaan tunnetaan. Levyn käynnistävä Rise Up on tyypillinen yleisönhuudatus kappale, jonne on upotettu hienoja sooloja ja tiukkaa riffittelyä. Native Blood onkin sitten kappaleena levyn parhaimmistoa ja tarjoilee kuulijalle raskasta menoa ja toimivan kertosäkeen. Mutta jotenkin biiseistä ei saa aivan kaikkea irti ja levy lähtee suhteellisen toimivan alun jälkeen menemään omalla painollaan eikä mitään sen suurempia säväytyksiä ole tarjolla. Metalliballadi Cold Embrace pysäyttää hetkeksi ja saa kyllä mielenkiinnon heräämään, mutta ei biisi oikein tarjoile mitään ja tuntuu vähän b-luokan versiolta The Legacysta (levyltä Souls of Black).

Testamentilla on kyky tehdä tarttuvia kappaleita ja hyviä kertosäkeitä ja tästä on osoituksen levyn kahdeksas kappale Throne of Thorns, jossa mennään hyvillä riffeillä ja mieleenpainuvalla kertosäkeellä unohtamatta hienoja sooloja, joita tarjoillaan lähes koko levyn ajan. Levylle on laitettu useampi bonuskappale, jotka eivät kyllä itselle ainakaan lisäarvoa tuoneet. Iron Maidenin Powerslave-coverointi vaatii jo uskallusta ja homma voi mennä aivan perseelleen kun tämmöisiin legendoihin kajotaan. Sanotaanko näin, että biisi olisi voinut jäädä levyttämättä vaikka ihan ok Testament siitä suoriutuukin.

Levyn ilmestyessä kun uutuudenviehätys oli voimakkaimmillaan, niin kyllähän levy kuulosti todella hyvältä. Levyyn pääsi nopeasti sisään ja kyllä sen parissa viihtyi, mutta nopeasti huomasin että ei se kauhean usein enää soittimeen eksynyt. Näinhän ei hyvien albumien kohdalla kuulu olla, vaan ne hakeutuvat soittimeen kuin itsestään. Nyt arviota kirjoitellessa levy on taas saanut soittoaikaa ja kriittinen tarkastelu on helpompaa. Vaikka ehkä sohaisenkin muurahaispesään niin tyydynkin toteamaan, että levy pesee suurimman osan saman genren uudemmista julkaisuista, mutta kun kyseessä on Testament niin odotukset ovat aina korkealla ja pieni pettymyksen tunne ainakin itselleni levystä jäi.

Dark Roots of Earth tarjoilee hyvän ja toimivan kokonaisuuden metallifaneille siitä ei ole epäilystäkään, mutta jos pidät Testamentin alkupään tuotantoa yhtyeen parhaimpana niin voi olla, että pienen pettymyksen häivähdyksen tulet kokemaan. Levy jää mielestäni edellisen levyn The Formation of Damnationin (2008) jalkoihin, mutta ”kilpailijoiden” Megadethin ja Metallican viimeisimmät levyt tämä pyyhkii mennen tullen.

8 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
testament 1
01. Rise Up
02. Native Blood
03. Dark Roots Of Earth
04. True American Hate
05. A Day In The Death
06. Cold Embrace
07. Man Kills Mankind
08. Throne Of Thorns
09. Last Stand For Independence[/one_fourth_last]

Death – Leprosy (1988)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Vuonna 1988 ilmestynyt Leprosy on Deathin toinen albumi. Primitiivisen debyytin Scream Bloody Coren (1987) jälkeen mennään musiikillisesti eteenpäin ja Leprosyllä on jo kuultavissa myöhempien levyjen Deathille ominainen teknisyys, vaikka vielä liikutaankiin suhteellisen suoraviivaisessa pieksennässä. Pitää huomiooda, että levyn ilmestymisen aikaan death metal oli tuore juttu ja monet legendaariset levyt oli vielä tekemättä.

26 vuotta ilmestymisen jälkeen Leprosy kuulostaa edelleen todella kovalta. Kitarasoundit ovat rouhevat ja raskaat sekä Chuckin ääni raaempi kuin myöhäisimmillä levytyksillä. Basso on hyvin kuuluvissa ja välillä ruoskan lailla iskeekin kuulijaa kasvoille. Rumpusoundi on myös hyvä, vaikka pieniä kauneusvirheitä onkin löydettävissä. Tuotannollisesti levy on niin hyvä kuin mitä se voi olla. Death metalliin kuuluu pieni rosoisuus ja etenkin kalmalle lemuavaan Leprosyyn se sopii kuin ruumis arkkuun.

Levyllä on kahdeksan kappaletta ja mittaa 39 minuuttia. Yhtään heikkoa kappaletta levylle ei ole eksynyt. Voisi sanoa, että Humanin ohella tämä on Deathin tasalaatuisin albumi. Jos pitää muutama timantti poimia niin nimibiisi Leprosy on ehdottomasti Deathin kovimpia vetoja, jonka suoraviivainen tykitys sekä taitava riffittely yhdistelee niitä palasia missä Death on parhaimmillaan. Pull the Plug on kappale joka tempaisee kuulijan mukaansa. Biisi lähtee vähän hitaasti käyntiin, kunnes isketään tahtia kovemmaksi joka vielä viimeistellään raskailla sovituksilla. Rumpali Bill Andrewsin takominen patterin takana saa erityismaininnan, koska niin brutaalin kuuloista menoa se on, kuunnelkaa esimerkiksi biisit Left to die tai Open Casket niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Levyn sooloja ei voi myöskään väheksyä, vaikka ne eivät vielä niin taidokkaita ole kuin myöhemmillä julkaisuilla.

Leprosy ei ole Deathin paras tuotos ja yleisesti ottaen levy on aliarvostettu. Se on tietyllä tavalla ymmärrettävää kun miettii mitä levyjä Death uransa aikana julkaisi. Leprosy on joka tapauksessa hyvä ja raaka death metal albumi 80-luvulta, vaikka ei omissa kirjoissani aivan Morbid Angelin tai Obituaryn ensimmäisten levyjen tasolle ylläkään.

Levystä ilmestyi kevään aikana remasteroitu versio. Jos joku luolalainen sen omistaa niin voisi kommentoida soundipuolta.

8 ½/ 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
death
1. Leprosy
2. Born dead
3. Forgotten past
4. Left to die
5. Pull the plug
6. Open casket
7. Primitive ways
8. Choke on it[/one_fourth_last]

Metallica – …And Justice For All (1988)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]

and-metallica-for-all-rock-band-web-post
Metallica on monumentti, joka on muokattu viiden ensimmäisen albumin voimin. Edes heikommat levytykset eivät ole sitä sortaneet, ehkä tuoneet säröjä pintaan mutta eivät horjuttaneet Metallican asemaa raskaamman musiikin isoimpana ja menestyneimpänä yhtyeenä. Yleisesti ottaen Metallican albumeista puhutuimmat ja suosituimmat ovat Black-albumi, Master of Puppets sekä Ride the Lightning. Nyt otan yhden Metallican suuren aikakauden levyn tarkasteluun ja se on vuonna 1988 ilmestynyt …And Justice For All.

Metallican historiaa on turha alkaa käymään lävitse, mutta levyn kannalta on pakko tuoda esille se, että edellinen levy Master of Puppets (1986) nosti Metallican isojen yhtyeiden joukkoon ja levy oli iso menestys. Euroopan kiertueen aikana yhtyeen basisti Cliff Burton kuoli liikenneonnettomuudessa ruotsissa vuonna 1986, joka oli yhtyeelle todella iso menetys jonka läpikäymiseen yhtyeellä meni vuosia. Nämä asiat ovat varmasti vaikuttaneet And Justice For All:in kappaleisiin ja levyn yleisilmeeseen. Mielestäni albumi on Metallican ehdottomasti vihaisin ja teknisen levy, selkeästi kannanotto sekä tapa purkautua negatiivisista tapahtumista. Kun miettii, että Cliffin kuoleman aikaan Metallican jäsenet olivat nuoria vähän päälle 20-vuotiaita juuri suureen suosioon nousseita muusikoita, niin se vihan ja pettymyksen tunnetila on enemmän kuin ymmärrettävissä.

Uusi basisti Jason Newsted joutui astumaan suuriin saappaisiin ja sai varmasti osan kielteisistä ja turhamaisuuden tunteista niskaansa. Yksi asia mikä minua ja suurinta osaa faneja vaivaa on, se että Jason Newstedin bassoraidat ovat pyyhitty lähes olemattomiin. Nuorempana tämä ei juuri haitannut kun levyä kuunneltiin kasetilta tai lp:ltä taukoamatta suhteellisen huonolaatuisilla musiikintoistolaitteilla, mutta tähän ikään tultaessa ja tekniikan kehittyessä en voi jättää huomioimatta tätä seikkaa. Yleisin selitys lienee se, että bassoraidat seuraisivat tarkasti rytmikitaroiden melodiankulkua ja siksi niin huonosti kuultavissa, uskokoon ken tahtoo.

Levy on suhteellisen pitkä ja ehkä vähän raskas kuunneltava. Levyllä on mittaa kokonaiset 65 minuuttia ja sisältää yhdeksän legendaarista kappaletta. Kaikki kappaleet ansaitsevat paikkansa levyltä ja sopivat levyn yleistunnelmaan loistavasti. Biisit ovat teknisimpiä ja sävyltään hiukan progressiivisia verrattuna aikaisempiin suoraviivaisempiin levytyksiin. Yleisilmeeltään riffit ovat keskitempoisia ja raskaita, vaikka nopeuttakin löytyy esim. Blackenedin ja Dyers Even muodossa. One edustaa levyn hitaampaa osastoa ja vaikka biisi on puhki kulunut niin kyseessä on yksi kaikkien aikojen kovimpia kappaleita, joka nousee lopussa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin. To Live is To Die on Burtonin muistoksi tehty instrumentaali, jossa käytetään Cliff Burtonin säveltämiä riffejä hyväkseen. Biisi itsessään on vajaan kymmen minuutin mitallaan vähän puuduttava vaikka kappaleen hienoa melodiankulkua ei voi väheksyä.

Harvester of Sorrow on yksi Metallican raskaimmista kappaleista, jonka riffit vyöryvät raskaina Hetfieldin vihaisen laulun myötä suoraan kuuntelijan kasvoille. Ehdottomasti yksi levyn parhaimpia kappaleita jonka ansiosta mm. osaa arvostaa Hetfieldin ”downpicking” – soittotyyliä ja kykyä saada kitarastaan melodisia, mutta todella tappavia raskaita riffejä, jotka ovat heavy metallin kehityksessä olleet mittaavan suuressa asemassa. Yhtään heikommaksi ei jää seuraava järkäle The Frayed ends of Sanity, joka viimein Soniphere festivaaleilla Helsingissä esitettiin kokonaisuudessaan livenä. Vaikka levyn biisit ovat sen verran kovaa valuuttaa, niin mielestäni joitakin biisejä on venytetty turhan pitkiksi ja toisto voi käydä jossain välissä puuduttamaan. Jos Hetfield sekä Hammett ansaitsevat pisteet kitaratyöskentelystä, niin Ulrichin soitto ei ole koskaan ollut sitä, mitä se parhaimmillaan voisi olla. Rumpusoundit ovat tällä levyllä todella kuivat niin kuin koko levyn yleissoundi, vaikka mielestäni kitaroiden osalta selkeät soundit taas puolestaan puhuvat puolestaan riffivoittoisessa levyssä.

… And Justice for All on kokonaisuudessaan loistava albumi ja ehdottomasti Metallican top 3- levyjä. Levyä voidaan pitää myös Metallican viimeisenä thrash-levynä ja yhden aikakauden päätöksenä. Levyn ilmestymisestä tulee kohta 26 vuotta, mutta ne ajat kun tätä levyä kuunteli nuorena poikana ei pyyhkiydy koskaan mielestä. Se, että joku levy jättää näin kirkkaat ja hienot muistot kertovat jostain ainutlaatuisesta.

9½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
metallica
1. Blackened 6:43
2. …and Justice for All 9:45
3. Eye of the Beholder 6:25
4. One 7:26
5. The Shortest Straw 6:35
6. Harvester of Sorrow 5:45
7. The Frayed Ends of Sanity 7:44
8. To Live Is to Die 9:48
9. Dyers Eve 5:14[/one_fourth_last]

Watain – The Wild Hunt (2013)

Tekijä
Juha Karvonen
-

Black metallin isoihin nimiin noussut ruotsalainen Watain julkaisi viime vuonna levyn nimeltä Wild Hunt joka aiheutti kovan myllerryksen. Osa ihasteli bändin rohkeaa ja uusiutuvaa otetta, jotkut toivottivat bändille hyvää matkaa helvetin tuleen ja osa ei ottanut juuri mitään kantaa. Joskus vain asiat paisuvat ja näyttävät suuremmilta kuin todellisuudessa ovat. Mielestäni näin kävi myös Wild Huntin osalta. Watainin viides levy on kokeellinen, rohkea mutta tiukka paketti modernia black metallia perushevielementein maustettuna.

Levy alkaa melodisella introlla jonka jälkeen De Produndis iskee kimuranteilla ja kokeellisella otteella kuulijalta näkökentän sumeaksi. Vaikka biisi kuulostaa alkuun vähän oudolta Watainiksi, niin biisi on todella tiukka veto jossa riittää vauhtia ja melodiaa.  Seuraava biisi Black Flames March liikkuu jo huomattavasti turvallisimmilla vesillä. Biisi itsessään on vähän paikallaan junnaava tylsähkö Sworn to the Dark-levyä peilaileva kappale. All that May Bleed onkin sitten perusheviä pursuava tyylinäyte jonka raskaat riffit sekä moderni kaahaus tekevät biisistä erinomaisen. Jos Lawless Darknessilla Watain tarjosi melodiaa enemmän kuin riittävästi niin The Child Must Die edustaa levyn melodisinta osastoa, mutta kappaleena enemmänkin keskitasoa vaikka biisissä ihan hienoja sovituksia onkin.

They Rode On on balladi ja hieno sellainen. Loistavat melodiat ja Erik Danielssonin puhdas laulu kannattaa Watainin aivan uusille urille. Rajoja pitää ja saa rikkoa, etenkin kun se tehdään näin hienosti. Sitten lisätäänkin vauhtia Sleepless Evil -biisin myötä, joka varmaan levyn tiukimpia biisejä lievillä industrial-mausteilla, tosin keskivaiheen laahailu ja hidastelu tuntuu olevan vain lisäminuutteja tuova elementti muuten hyvään kappaleeseen. Wild Hunt tuo heti mieleen Bathoryn. Viikinkityylisellä yhteislaululla varustettu eeppinen Wild Hunt on levyn parhaimmistoa jossa laulaja Erik Danielsson jatkaa puhtaan laulun linjaa tuoden Watainin musiikkiin uusia elementtejä. Hienon fiilistelyn jälkeen lähteekin sitten Outlaw-biisi jonka alkuriffi on todella erikoinen, mutta tästä pienestä kauneusvirheestä huolimatta biisi on todella hyvä black metal kappale jatkaen samalla linjalla kuin De Profundis ja Sleepless Evil. Ignem Veni Mitteri on melodinen instrumentaali, joka tuo tuulahduksia taas melodimmisesta Watainista. Levyn päättää Holocaust Dawn joka on biisinä mielestäni keskitasoa ja vähän vaikea tapaus, jonka tulilankaa en itse saa syttymään.

Levy on vaikeasti lähestyttävä ja vaatii paljon kuuntelukertoja. Olen lukenut monia arvioita levystä ja osassa pisteitä on annettu 0 tai 4 riippuen arvosteluasteikosta. Mielestäni minipisteiden antaminen tälle levylle kertoo enemmän arvostelijan omasta tasosta kuin levyn huonoudesta. Millään mittapuulla levy ei ole surkea, ehkä keskinkertainen kovimmille black metal – fanaatikoille, vaikka hekin kyllä löytävät levystä jotain hyvää. Watain-faneille tämä on tietenkin pakko-ostos ja oikeastaan luonnollinen jatkumo bändin kehitystyössä. Vaikka osassa kappaleista on pehmeitä elementtejä, niin kyllä Watain on edelleen paha ja ilkeä yhtye, ja siltä se kuulostaakin lähes koko levyn ajan. They Ride On sekä Wild Hunt ovat rajoja rikkovia kappaleita ja mielestäni erittäin onnistuneita ja vastapainoksi levyltä löytyy sitä kovempaakin materiaalia.

Tuotannollisesti soundi on ehkä liian puhdas ja kirkas, joka antaa levyn ensiraapaisusta kokeellisen ja vähän konemaisen tunnelman. Muusikkoina bändin jäsenet osaavat oman tonttinsa ja soittimet ovat hyvin hiottuina toisiinsa, vaikka yleisilme ei ole sitä perinteistä black metallia. Blast beatit ovat harvassa ja rumpukompit liikkuvat enemmänkin perusmetallin tuntumassa. Erik Danielssonin laulu on hyvää ja etenkin puhtaat lauluosuudet saavat lisämaininnan. Watainin kehitystyö tulee jatkumaan tykkäsit siitä tai et, mutta se on varmaa että Watain on noussut alan suurimpien nimien joukkoon, vaikka täysosuma The Wild Hunt ei olekaan.

8 / 10

Juha Karvonen

1. Night Vision (3:39)
2. De Profundis (4:33)
3. Black Flames March (6:21)
4. All That May Bleed (4:36)
5. The Child Must Die (6:04)
6. They Rode On (8:43)
7. Sleepless Evil (5:38)
8. The Wild Hunt (6:21)
9. Outlaw (5:07)
10. Ignem Veni Mittere (4:39)
11. Holocaust Dawn (7:07)

Carcass – Surgical Steel (2013)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]
carcass[1]
Carcassin Surgical Steel oli kieltämättä yksi vuoden 2013 kovimpia ja menestyvimpiä julkaisuja. Edellisestä levystä on lähes 20 vuotta ja näin pitkän odotuksen jälkeen paluuta odoteltiin kirurgin veitset ja luuhasat käsissä. Carcassin aloitti puhtaasti grindcorella, siirtyen siitä lähemmäksi perinteistä death metallia, joka lopulta muokkaantui melodiseksi death metalliksi yhtyeen ehkä menestyneimmän albumin Heartworkin myötä. Viimeisin levy Swansong vuodelta 1996 oli sitten sekoitus kaikkea edellä mainittua lisättynä rocksävytteisillä vaikutteilla. Levy oli suuri pettymys faneille, vaikka se mainettaan perempi levy onkin. Carcass unohdettiin ja haudattiin. 2000-luvun lopussa death metallin suosion taas noustessa Carcass heitti festarikeikkoja (mm.Tuskassa 2008) ja fanit alkoivat odotella uutisia mahdollisesta uudesta albumista. Vuodet vierähti ja uutukainen puskettiin ulos vuonna 2013. Carcass hallitsi medianäkyvyyden ja julkisti tasaiseen tahtiin uutisia ja maistiaisia uudesta albumista. Levy sai paljon näkyvyyttä ja vuosien odotusten jälkeen levyn ilmestyttyään hehkutus ja arvostelut olivat lähes poikkeuksetta positiivisia.

Itselle suurimmat Carcass albumit ovat olleet Symphonies of Sickness sekä Necroticism. Ennakoissa Surgical Steeliä povattiin Necroticismin ja Heartworkin välimaastoon. Tämä kuulosti paremmalta kuin hyvältä. Levy lähtee liikkeelle melodisella- introlla joka ei oikein lupaile mitään, kunnes eka biisi parahtaa varoittamatta ilmoille. Thrasher`s Abbotoir ei biisinä oikein vakuuta ja on yksi levyn huonoimpia biisejä. Nopea melodinen rykäisy jatkuu onneksi paremmalla Cavader Pouch Conveyor Systemillä, jossa liikutaan jo Heartworkin tunnelmissa. Levyn alku ei oikein onnistu pohjustamaan levyä ja alun kappaleiden jälkeen tunnelma on vähän pettynyt. Kurssin muutos tapahtuu onneksi A Congealed Clot of Bloodin ja The Master Butcher`s Apronin myötä tarjoillen raskasta ja paikoin groovaavaa menoa juuri sillä osastolla missä Carcass on parhaillaan. Tästä eteenpäin tuntuu, että levyn tyyli on löytynyt ja melodinen Carcass on löytänyt paikkansa vuonna 2013. Kaikki osa-alueet toimivat hyvin ja tuttua carcassmaista kimuranttia sekä melodista menoa löytyy varmasti riittävästi. Jokin kumminkin tuntuu puuttuvan ja levy kuulostaa alkuinnostuksen jälkeen enemmän ja enemmän liian varmalta ja ”heartworkmaiselta” teokselta. Jeff Walker sylkee kyllä äänensä pihalle loistavalla intensiteetillä eivätkä vuodet ole kuluttaneet hänen vähän omintakeista ulosantiaan yhtään.

Levyn lopussa Captive Bolt Pistol vähän rikkoo kaavaa ja tuo mukavaa vaihtelua levylle. Ehdottomasti on yksi levyn parhaita biisejä tarttuvalla riffillä varustettuna. Levyn loppu jatkaa ilman yllätyksiä hyvien kappaleiden Mount of Executionin sekä Intensive Battery Brooding turvin. Kitaristi Bill Steer on Carcassin kantava voima ja hänen työskentelynsä luo pohjan koko bändille. Loistavia sooloja ja riffejä kuullaan tasaisesti koko levyn ajan. Koko bändi on itseasiassa hionneet soittotaitonsa levyn huipputuotannon vaatimalle tasolle. Levyn soundi on kirurgisen tarkka ja puhdas, mutta kumminkin isompien kirurgisten välineiden kuten poran ja luusahan tavoin sopivan raskas ja iskevä. Arviossani ei voi kumminkaan olla poissulkematta levyn ehkä vähän puuduttavaa kokonaistunnelmaa ja ainakin itsestäni tuntuu, että Carcass liikkuu ehkä vähän liian tavanomaisella tiellään jättäen musiikistaan pois ne synkimmät ja raaimmat elementit joihin moni fani ihastui kolmen ensimmäisen levyn aikana. Tämä levy on kultaa Heartworkin ja Swangsongin aikakauden faneille, mutta hopeaa sille osastolle joka kaipailee Symphonies Of Sicknessin grindcoremaista tai Necroticismin ruuminpaloittelumaista ärhäkkää kuolonkorinaa.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
carcass
1. 1985
2. Thrasher’s Abattoir
3. Cadaver Pouch Conveyor System
4. A Congealed Clot of Blood
5. The Master Butcher’s Apron
6. Noncompliance to ASTM F899-12 Standard
7. The Granulating Dark Satanic Mills
8. Unfit for Human Consumption
9. 316L Grade Surgical Steel
10. Captive Bolt Pistol
11. Mount of Execution
12. Intensive Battery Brooding[/one_fourth_last]

Behemoth – The Satanist (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]
Behemoth-The-Satanist-Promo

Puolalaisella Behemothilla on pitkä ura takana. Kymmenes levy The Satanist on työnäyte laajasta kokemuksesta sekä yhtyeen yhteisestä kamppailusta viikatemiestä kohtaan. Laulaja / kitaristi Nergal sairastui v.2010 leukemiaan. Nergalin vahva usko omaan elämään oli miehen omien sanojen mukaan vaikuttava tekijä parantumisessa ja hän tekeekin paluun Behemothin keulakuvaksi vihaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Mielestäni koko yhtye on vahvempi tällä levyillä kuin koko 2000-luvun aikana ja uusin levy on hieno valonlähde ehkä muuten vähän harmaaseen death metal – ympäristöön.

Edelliisillä levyillä Behemoth on kaatunut täydellisyyden tavoittelussaan ehkä liian massiivisiin kokonaisuuksiin ja paikoitelleen liian paikallaanpyörivään menoon, vaikka ihan kelpo levyjä bändi onkin puskenut ulos. Nyt Behemoth on löytänyt sisäisen rauhan ja The Satanistin jälki on varsin vaikuttavaa. Levy ei ole kuulijalle liian raskasta kuunneltavaa vaan yhdeksässä kappaleessa on tarpeeksi vaihteluja, joka pitää kuuntelijan koko 44 minuuttia otteessaan. Levyltä löytyy hitaampia Behemothille tyypillisiä raskaita laahauksia sekä myös nopeampaa mättämistä, joka tehdään tällä levyllä paremmin kuin aikaisemmin. Esimerkiksi biisissä Furor Divinus tarjoillaan nopeaa pieksentää ja Nergalin ulosanti on täynnä vihaa. Loistavat riffit sekä siivittävät biisin levyn parhaimmistoon. Vähän samoilla linjoilla mennään myös kappaleessa Ora Pro Nobis Lucifer, jossa on erittäin tarttuvat kimurantit riffikuviot jotka täydennetään hienoilla kitaraliideillä. Näissä nopeimmissa kappaleissa Behemoth on mielestäni parhaimmillaan ja pysytään turvallisesti kauempana liian järkälemäisistä kappaleista, joiden sisäistäminen ei kaikille kuuntelijoille aukea.

Biisit Blow Your Trumpets Gabriel sekä The Satanist edustavat keskitempoista sekä paikoitelleen hitaampaa menoa onnistuen kumminkin pitämään kuulijan otteessaan. Etenkin The Satanistin lähes hypnoottinen tunnelma onnistuu tarjoamaan kuulijalle todellista vihan sanomaa lopun hienoilla kitarasooloilla lisättynä. Ben Sahar on ehkä Behemothille turvallinen kappale, mutta erittäin hienolla tavalla se tehdäänkin. Raskaat kitaravallit jyräävät kuuntelijan allensa ja Nergalin vihainen ulosanti siivittää kappaleen ehdottomasti levyn mieleenpainuvimpiin kokemuksiin. Pakollinen Ov-liitteinen kappale In Absence ov Light on levyn heikointa antia, vaikka kuulija pääseekin lepuuttamaan kuuloelimiään hetkeksi puolalaisen puheen siivittämänä. Onneksi kappale lähtee uusille urille, mutta tässä kappaleessa on sitä sekamelskaa mihin Behemoth on joskus kompastunut. O Father O Satan O Sun päättää levyn hienolla tai voisiko sanoa että satanistisen kauniilla tavalla.

Behemoth on käyttänyt aikaa levyn hiomiseen ja sen kyllä huomaa soittimien yhteisestä harmoniasta. Jopa bassoraidat ovat hyvin pinnassa ja paikoitellen kuulee basisti Orion poikkeavia bassokuvioita. Yleisesti liikutaan kumminkin turvallisilla vesillä eikä tilaa annetaan liikaa yksittäisten soittimien kokeilunhaluisille seikkailuille. Joskus kuulee mainittavan sanan ylituotettu ja tästäkin voisi varmasti joku sanaa käyttää, mutta levyn kappalemateriaalin ollessa näin vahvaa ei jaaritteluun eikä vikojen etsimiseen ole tarvetta.

8½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
behe
01. Blow Your Trumpets Gabriel
02. Furor Divinus
03. Messe Noire
04. Ora Pro Nobis Lucifer
05. Amen
06. The Satanist
07. Ben Sahar
08. In the Absence ov Light
09. O Father O Satan O Sun![/one_fourth_last]

Mercyful Fate – Don’t Break The Oath (1984)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Tanskalainen Mercyful Fate on King Diamondin ja Hank Shermannin vuonna 1981 perustama yhtye. Ensimmäinen levy Melissa oli alan piireissä menestys ja huonommaksi ei kyllä jää toinenkaan levy, joka nyt on arvosteltavana. Mercyful Faten musiikki on lähellä perinteistä heavy metallia, mutta musiikissa on progressiivinen ote joka tekee kappalerakenteista monimutkaisia antaen itse musiikille laajan liikkumavaran. Mercyful Fate on jalostanut oman kimurantin soundin ja tunnistettavuuden. King Diamondin käyttämästä corpse paintista ja satanistisista sanoituksista johtuen yhtyettä pidetään ensimmäisinä black metal yhtyeinä Venomin ja Hellhammerin tavoin.

Levyn kansi on klassikko ja sen lähes kaikki hevarit tuntevat. Liekkimeressä oleva hahmo ja sen sormi osoittavat kuulijaa syyllistävästi tarttumaan levyyn ja valitsemaan tien helvetin tulessa. Ensimmäinen biisi oikeastaan näyttää koko levylle suuntaa, nimittäin ”A Dangerous Meetingin” ensiriffit puraisevat kuulijaa korvasta kannattaen kappaleen uskomattomiin mittoihin. Shermannin sekä Dennerin riffittely sekä soolot ovat käsittämättömän hienoja. Kingin laulu varmasti jakaa mielipiteitä, mutta omaan makuun se on tällä levyllä parasta. Toinen kappale sisältääkin enemmän jo Kingin tutuksi tullutta falsettilaulua ja tämä voi jo vahvat ennakkokäsitteet omaavat kuuntelijat ajaa pois levyn äärestä. ”Nightmare” on todella hieno kappale jossa on erittäin monimutkaisia kitarakuvioita. Basisti Timi G. Hansenin bassonsoittotaidot pääsevät tässä kappaleessa paremmin esille. ”Desacration of Souls” oli minulle levyn vaikein pala purtavaksi, enkä alkuun löytänyt biisistä tarttumapintaa. Lukuisten kuuntelujen jälkeen se sitten iski ja kovaa. Sen jälkeen se soikin monta päivää ”repeatilla” soittimessa. Aivan uskomaton biisi, jonka progemainen riffittely varustettuna Kingin mahtavalla puhtaalla äänellä nostaa biisin klassikoiden joukkoon.  Kertosäe on varmasti yksi Mercyful Faten parhaimpia.

Jos levyn kolme ensimmäistä kappaletta ovat taattua tavaraa niin neljäs kappale laittaa palikat semmoiseen järjestykseen, että niitä palasia saa sitten keräillä. Nimittäin ”Night of the Unborn” on King Diamondin taidonnäyte. Biisi alkaa mahtavilla kitarasooloilla ja saa kyllä kämmenet hikoamaan sen verran, että kitaraan pitäisi tarttua. Soolojen jälkeen lähtee hyvin tyypillinen Shermannin riffi ja Kingin ääni pääsee oikeuksiinsa ja nyt vedetäänkin korkealta ja kovaa. Jälleen kerran biisiä kannattelee aivan mahtavat kitarasoolot, joita ujutetaan taidokkaasti kohtiin missä niitä ei ole totuttu kuulemaan. ”The Oath” alkaa mystisellä introlla jonka jälkeen lähdetään julistamaan paholaista jo levyllä totuttuun tyyliin. Kappaleessa on Shermannille tyypillistä riffittelyä, mutta lopussa kuullaan myös semmoista kitaraharmoniaa joka tuo väkisinkin mieleen Iron Maidenin. Mielestäni ” The Oath” on hyvä kappale, mutta kun edellinen biisi on ”Night of the Unborn” ja seuraava ”Gypsy”, niin itselle ”The Oath” jää vähän välikappaleeksi. ”Gypsy” on tuttu kappale monelle black metal fanille Emperorin In the Nightside Eclipseltä, jossa Emperor suhteellisen taidokkaasti otti biisin käsittelyyn. Gypsyn pääriffi on tarttuva ja kappale itsessään on levyn suoraviivaisin. ”Welcome to Princes of Hell” jatkaa levyn vahvaa linjaa. Kingin laulut, tarttuvat riffit sekä hienot soolot tekevät tästäkin kappaleesta klassikon. To one Far Away on haikeahko välikappale jonka aikana kuulija saa haukkoa happea ennen viimeistä messua, nimittäin ”Come To the Sabbath” on mystisyydessään yksi Mercyful Faten tunnetuimpia kappaleita.

Levy on ehdoton heviklassikko ja mestariteos. Olen monesti miettinyt miten jotkut levyt ovat vain toisistaan vain niin paljon parempia. Useimmiten ne levyt sijoittuvat yhtyeen alkupään tuotoksiin niin kuin tässäkin tapauksessa. Tämän levyn jälkeen Mercyful Faten tuotanto lähti laskuun, vaikka ihan hyviä levyjä julkaisivatkin. Levystä on tehty remasteroitu versio jossa soundeja on hiukan paranneltu sekä lisäkappaleena on Death Kiss (demo), jonka pohjalta valmistui A Dangerous Meeting. Lisäbiisi ei kauheasti lisäarvoa tuo vaikka historian esiintuomisessa ei mitään väärää olekaan.

Älä riko valaa ja korjaa vääryys, jos et vielä omista tätä klassikkoa.

10/ 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
mercyful
1. A Dangerous Meeting 5:10
2. Nightmare 6:19
3. Desecration of Souls 4:54
4. Night of the Unborn 4:59
5. The Oath 7:31
6. Gypsy 3:08
7. Welcome Princes of Hell 4:03
8. To One Far Away 1:31
9. Come to the Sabbath 5:19
10. Death Kiss (demo) 4:30[/one_fourth_last]

Deicide – Once Upon the Cross (1995)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Father! Why have you forsaken me?

Näillä sanoilla alkaa Deicide kolmas täyspitkä ja vuosi oli 1995. Deiciden kaksi edellistä oli todella hyviä levyjä ja ehdottomasti alan klassikkoteoksia. Vaikea kolmas levy ja mitä tekee Deicide? Iskee ehdottomasti raskaimman ja brutaaleimman levyn ulos. Jumalanpilkka on kovempaa kuin aikaisemmin ja levynkansistakin löytyy itse Jeesus. Vaikka Deiciden ulkomusiikillisista toimista voi olla montaa mieltä niin musiikillisesti jälki oli ensimmäisillä levyillä vahvaa.

Levyn soundit ovat erityisen raskaat. Kappaleet ovat pääsääntöisesti nopeita pyrähdyksiä, mutta millä tavalla Deicide sen juuri tällä levyllä tekee on äärimmäisen hienoa. Biisit jyrisevät läpi kuin konekiväärin lipas ammuttaisiin tyhjäksi. Tämä on ehdottomasti riffivoittoisin levy, mitä Deicide on puskenut ulos ja siitähän minä tykkään. Kitarasoundit ovat brutaalit mutta erittäin selkeät. Bentonin basso kuuluu suhteellisen hyvin jykevien kitaroiden seassa. Steve Asheimin soitto patterin takana ei jätä kyllä kylmäksi, soitto on ensiluokkaista. Glen Bentonin äänenkäyttö on tällä levyllä suoraviivaista eikä turhia kikkailuja onneksi ole.

28 minuuttia ja 9 kappaletta. Mitään välisoittoja tai muuta hempeilyä on turha odottaa. Levyn biisimateriaali on hyvin tasaista, mutta mitään Sacrificial Suicide, Dead By Dawn tai Dead But Dreaming – tyylisiä ”hittejä” levyllä ei ole. Tämä levy on siitä harvinainen, että se paranee loppua kohden. Kaksi viimeistä kappaletta To Be Dead ja Confessional Rape ovat semmoista riffimyrskyä, jota ei ole ennen Deiciden leirissä nähty, eikä tulla näkemäänkään. They are the Children of the Underworld on ehkä levyn mieleenpainuvin kappale, muuten meno on todella tasaista eikä aina edes huomaa että kappale vaihtuu. Jos jostain pitää moittia niin se on juuri tämä liiallinen tasaisuus, joka on etenkin myöhemmillä Deiciden levyillä enemmän kuin tavaramerkki.

Deiciden kultainen kolmikko ja tämä on sen viimeinen levy. Nämä kolme pitäisi löytyä jokaisen hevarin hyllystä, vaikka tämän tyylinen pieksentä ei olisikaan täysin sinun juttusi.

8½ / 10

Juha Karvonen
cover_once_upon

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
deicide
1. Once Upon the Cross 3:34
2. Christ Denied 3:39
3. When Satan Rules His World 2:54
4. Kill the Christian 2:57
5. Trick or Betrayed 2:24
6. They Are the Children of the Underworld 3:11
7. Behind the Light Thou Shall Rise 2:57
8. To Be Dead 2:39
9. Confessional Rape 3:52[/one_fourth_last]

1...2 2672 2682 269Sivu 2 268 / 2 269

Mainos:

Mainos

Viimeisimmät:

Seuraa

21,666FanitTykkää
2,794SeuraajatSeuraa
177SeuraajatSeuraa
0TilaajatTilaa
Metalliluola.fi
Facebook Instagram Linkedin Spotify Twitter Youtube
© Metalliluola.fi