Ozzy Osbourne ja Ronnie James Dio ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Black Sabbath on tätä kautta lopullisesti historiaa, David Coverdale ja Whitesnake jättivät todennäköisesti liveareenat taakseen ja Ritchie Blackmore soittelee enää harvakseltaan Amerikassa akustisia keikkojaan. Suurista pioneereista Blackmoren perustama Deep Purple on silti edelleen kaikkein pisimmän uran kellottaneena pystyssä ja jatkaa. Jo pian 60-vuotisjuhlaa viettävä yhtye tuntuu kokeneen uuden renessanssin tällä vuosituhannella henkilökemioiden osalta. Muutama väistämätön jäsenvaihdos on käyty läpi ristiriitojen loistaessa poissaolollaan.

Toisaalta nimenomaan nämä ristiriidat siivittivät aiemmilla vuosikymmenillä usein Purplen erityisesti liveareenoilla suorituksiin, joista muut rock-bändit saattoivat vain haaveilla. Vuonna 2005 yhtye oli jo taivaltanut yli vuosikymmenen ilman Blackmorea hienosti tämän paikalle astuneen Steve Morsen kanssa ja aloitti polkua, jolta puuttui myös toinen perustajajäsen Jon Lord. Jatkuvaan kiertämiseen väsyneen Lordin korvasi koskettimissa runsaasti kilometrejä sekä meriittejä taustallaan omannut Don Airey.

”Rapture Of The Deep” seurasi vuoden 2003 “Bananas”-levyä, jolla Airey oli tehnyt virallisen debyyttinsä. Se oli viimeinen albumi, jonka yhtye työsti ennen seuraavalla vuosikymmenellä alkanutta ja yhä jatkuvaa yhteistyötään tuottaja Bob Ezrinin kanssa. ”Rapture Of The Deepin” ohjaimissa oli lähinnä teknikko ja rap-musiikkitaustaa omannut Michael Bradford, joka oli tuottanut myös ”Bananasin”. Levy oli ensimmäinen saksalaiselle Edel-merkille, jonka riveissä Purple vaikuttaa edelleen.

”Money Talks” käynnistää moottorit vakuuttavasti. Bändin soitto svengaa nykymalliin tutulla juurekkaalla otteella. Ian Gillanin suoritus kappaleessa on erinomainen, ja osoittaa tuolloin jo 60-vuotiaan vokalistin hallinneen äänellään kokemuksen tuoneen ja yhä vakuuttavan skaalan eri tunteita.

Nimibiisi on puolestaan itämaisella tunnelmallaan yksi yhtyeen tämän vuosituhannen ehdottomista helmistä ja usein kuultu livekeikoilla. Airey toimi tässä sävellyksessä katalysaattorina ja viritteli koskettimistaan tarttuvat sävelmät riffin ympärille. Kappaleen tarina pohjautui syväsukeltajia uhkaavaan narkoosiin, joka pahimmillaan saa huumaantuneet ihmiset poistamaan sukelluslaitteensa kilometrien syvyydessä.

Ainekset jopa Purplen parhaaseen suoritukseen jo klassikoksi merkityn “Purpendicularin” jälkeen ovat olemassa. Gillanin sanoitukset ovat kautta linjan miehen tavaramerkiksi muodostuneen mustan huumorin sävyttämiä, ja laulaja kuvaa lähinnä ikääntymisen sekä ympärillä huomattavasti nopeammin muuttuvan yhteiskunnan ilmiöitä. Morse soittaa välillä pidättyväisesti, mutta kaappaa tilaa yllättävissä kohdissa. Soolot ovat kekseliäitä sekä melodiat hyvällä tavalla kieroja. Airey ei vielä tällä levyllä nouse yhtä merkittävään rooliin kuin myöhemmin, mutta maalailee useita sovituksia tukevia kosketinmattoja ja samalla tarjoilee niitä kaivattuja perinteisiä Hammond-kuvioita.

Levy on hiotumpi ja viimeistellympi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, mutta samalla siitä puuttuu bändin viimeisten vuosikymmenen materiaalin omalle tasolleen nostanut rentous. Tuntuu kuin Purple olisi miettinyt joitain sovituksia liikaa, kun olisi vain pitänyt päästää jäsenten kiistaton lahjakkuus irti ja katsoa mihin tällä voimalla kappale kuljettaa.

”Rapture Of The Deepista” ilmestyi äskettäin 20-vuotisjuhlajulkaisu, jossa remiksattua varsinaista pitkäsoittoa saatteli kakkoslevy studioharjoituksia. Mukana on myös aikanaan eri versioille riputellut bonuskappaleet. Tätä versiota kannattaa metsästää, sillä esimerkiksi ”MTV” on mainio satiiri menestyneen bändin ja median suhteesta.

7½/10

Ville Krannila

1.Money Talks
2.Girls Like That
3.Wrong Man
4.Rapture Of The Deep
5.Clearly Quite Absurd
6.Don’t Let Go
7.Back To Back
8.Kiss Tomorrow Goodbye
9.MTV
10.Junkyard Blues
11.Before Time Began