SaariHelvetti 6.-7.8.2021: Ground Zero Viikinsaari?

Kuva: Sofia Douska

Jälleen kerran juhlakansa sai pidätellä koronarajoitusten vuoksi hengitystään SaariHelvetin toteutumisesta. Tammerfestin koronamylly oli sysännyt tartuntaluvut kovaan nousuun ja tilanne Pirkanmaalla oli menossa pahempaan päin.

Uudet rajoitukset eivät pysäyttäneet rokkijunan puksuttamista eteenpäin ja SaariHelvetti toteutettiin kunnialla loppuun asti. Oliko Viikinsaari uuden tartunta-aallon ”ground zero” kipeiden niskalihasten lisäksi?

Perjantai 6.7.2021

Viime vuodesta viisastuneena, tein kotiläksyni ja kuuntelin kaikkia tämän vuoden SaariHelvetin artistikiinnityksiä 3-5 biisiä, riippuen oliko yhtye entuudestaan minulle tuttu. Yksikään bändi ei kuulostanut huonolta, ja ennakkomaistiaisten perusteella ennen kaikkea odotin näkeväni SheReignin, jonka laulaja Sara Strömmer teki jo vuosi sitten vaikutuksen Fear Of Dominationin keikalla. Ikävä kyllä myöhästyin tästä setistä, joten Saran ja kumppaneiden livekunnon katsastus siirtyy tuonnemmaksi. Harmittaa!

SheReign

Klo 14.00 loppui allekirjoittaneen päiväduuni ja kellon lyödessä 14.01 oli vereni alkoholipitoisuus kasvanut jo 0,1 promillea, hehheh. Juhlat alkakoon, kuten lauloi Samuli Edelmann.

Paitsi että oma sqwad saapui meikäläisen tykö vasta joskus klo 15-16 välillä, joten aloittelumme venyi klo 17 asti. Laukontorin satamassa jouduimme odottelemaan laivaan pääsyä puolisen tuntia ja nippa nappa kerkesin ennakkoon ilmoittautumaani klo 18 alkavaan Speed Dating from Hell -ohjelmanumeroon.

Speed Dating from Hell Kuva: Sofia Douska

Hauskaa oli tavata tunnin sisällä kahdeksan viehättävää daamia, mutta valitettavasti tämä ykäsonni ei löytänyt tulevaa ex-vaimoaan. Suosittelen siitä huolimatta kaikkia sinkkuja ja sinkkumielisiä kokeilemaan speed dating -konseptia, jos kohdalle mahdollisuus avautuu.

Tyrantti

Deittailun vuoksi missasin myös Tyrantin esityksen loppumetrit, mutta ystäväni kännykällä kuvaaman minuutin klipin perusteella Nahka-Samin ja kumppaneiden meno oli sitä ihteään. Kiljutaan sitä ”Tulipyörää” taas toisella kertaa!

Tosiaan, kaikki edeltävät showt tuli tyylikkäästi ei-nähtyä. Voi vittu! Shereign kiinnosteli, I Revolt ei toisaalta niin paljon. Mutta sou not, Finntrollia pääsin onneksi todistamaan ne vuosi sitten lupaamani kiinnostuskiikarit silmillä sekä kalja kädessä. Peikkopoikien viimeisin albumi “Vredesvävd (2020) oli allekirjoittaneen mielestä sen verran hyvää kampetta, eivätkä pettäneet uudelleen nauttimaa luottamustani.

Finntroll

Kakkoslavalla Spiritus Mortis, tuo Suomen vanhin doom-metal -karavaani, aloitteli tavata painavia sekä tarttuvia tuomioriffejään, joten tämä saatteli kiireen vilkkaa katsastamaan yhtyeen keikkakuntoa.

Spiritus Mortis

Edellisen kerran yhtyeen näin 2009 Seinäjoen Firebox Metal Festeillä – eli herraisä 12 vuotta sitten – jolloin laulajana toimi Sami Hynninen (Opium Warlords, Tähtiportti, ex-Reverend Bizarre jne.). Vuodesta 2018 asti lauluista on vastannut Kimmo Perämäki, joka teki kunniaa Hynniselle sekä tuoden omalla äänellään, no, omaa ääntään hyvin esille. Doom metal on edelleen väkevää perusasioiden äärellä olemista sekä syvien vesien ruoppaamista, kuten todistaa bändin parhaimpiin teoksiin kuuluva “Death Bride”. Ei voi kun tuulettaa niskaansa pyörivällä, rytmikkäällä liikkeelle! MOSH!

Tässä vaiheessa oli lähdettävä hakemaan vähän välipalaksi Lonkeroa, jotta pysyy nestetasapainot räpylässä.

Päälavalla soitti Jyväskylästä pimeydestä maailmanmaineeseen noussut Swallow the Sun. Edellisestä kerrasta on jo vuosia, kun olen kotiseutuni Keski-Suomen kanssaveljien julkista masistelua töllistellyt. Itse asiassa levyltä en ole kuunnellut yhtyettä sitten “Hope” (2007) -pitkäsoiton jälkeen. Yleisö näytti nauttivan ja olevan transsissa, itselle ei nyt lähtenyt tällä kertaa, vaikka pätevältä heidän toimintansa kuulosti. Tässä vaiheessa kiinnosti lähinnä vain humaltua lisää erinäisten virvokkeiden ansiosta sekä juhlatunnelmasta.

Swallow The Sun

One Morning Leftia kävin ihmettelemässä lavan edustalla, ja tästä muistan sen verran, että eräs seuralaiseni oli innosta piukeana ja jorasi kuin huomenna aurinko ei enää nousisi. Vitun siistiä! Siinä nytkyttelin päätä ja puhelimeni muistiinpanoihin yhtyeestä jäi seuraavat viisaudet à la in vino veritas:

JOO MEININKI ON
Jäbät ei kyl hwri nätttele
Kiireesrä kantapäähän inkkii vokalistil

Ehkä se yksi Long Drink oli liikaa?
Ja piut paut minä!

One Morning Left

Aikaisemmin illalla Speed Datingissä tuli yksi asia selväksi – lähes poikkeuksetta kaikki naisoletetut ihmiset odottivat illalta eniten Insomniumin keikkaa. Joskus toksisen maskuliinisessa ja epävarmassa teini-iässäni julistin Windows Messengerissä näppäin sauhuten että “INSOMNIUM ON TYTTÖJEN DEATH METALIA!!!1”. Jaa’a. Enää en täysin allekirjoita tuota lausuntoa, mutta kenties siinä oli pieni totuuden siemen?

No, aivan sama, musiikki ja sen fanittamisen ei pidä olla sukupuolitettua. Tämän verran  vähintään olen viimeisen 15 vuoden aikana kasvanut ja viisastunut. Mutta mikä oli Insomniumin keikkakunto?

Insomnium

Bändiä aina vähän vilkaisseena, meininki ei perjantai-illan pääesiintyjän kohdalla ole muuttunut. Yhtyeen materiaalista puuttuu kaipaamani vaaran tunne, ja se on fiilikseltään sama kuin lukisi lämpimän peiton alla self-help -kirjallisuutta O’Boy-kaakaota hörpiskellen. Blaah-tason tavallista melodista dödistä tämä minulle edelleen on.

Paikan päällä ollut valtava yleisömassa tuskin jakaa tunteeni ja ajatukseni, ja hyvä niin! Insomniumin keikalla parasta minulle on nauttia siitä tunnelmasta kun muut nauttivat ympärilläni.

Tämän jälkeen hoksaan, etten ole syönyt käytännössä mitään sitten aamupalan. Whoopsie. Siispä jo yllättävän kylmässä yössä hupparia repusta niskaan ja ostamaan burgeria. Taidetiin siinä odotellessa jäätelö myös syödä. Nicole soitti taustalla suljettuja ajatuksiaan, mutta nämä(kin) menivät ohi ruoka- ja alkoholikoomassa.

Ihmisiä oli jo jonottamassa pois saarelta, joten päätimme parin kaverin kanssa tässä vaiheessa liueta myös maihin. Liueta, eli jonottaa hytisten kolmen hengen haliringissä ikuisuus, joka kuolevaisten ajassa oli kenties tunti. Maissa pizzerian kautta kotiin, suihkuun, lätty naamariin ja nukkumaan. Huomenna tämä kaikki sekoilu taas uudestaan!

Lauantai 7.8.2021

Urheilujuoma taittaa pahinta krapulaa, paskat meinaavat tulla housuun, mutta ei tänään!
Ulkona tuulee helvetisti ja taivas on harmaa. Säätiedotus lupailee myös sadetta. Mjahas, ei kai siinä muuta kuin sqwad taas kokoon ja paikalle viimeistään Rytmihäiriön keikalle.

Rytmihäiriö

No kyllä se Rytmis edelleen vaan toimii. Yhtyeen virallisen sloganin pitäisi mielestäni olla “Parempi kuin Slayer”, sillä heidän keikkansa mm. Tuskassa 2019 oli 666x kovempi pikkulavalla kuin Sleijerin päälavan arkinen jäähyväissetti.

SaariHelvetissä pittikäärmeet pyörivät ja käsidesisuihkeet sihisivät. Näin pidetään huolta kanssapogoilijoista herran vuonna kakstuhattavitunkakskytyks! Bändi soittaa suurteoksiaan kattavasti koko uraltaan, vaikka pääpaino on viimeisimmässä “Gambinapsykoosi” (2018) -läpyskässä. Ilahdutti myös kuulla bändin legendaariselta sirkkelisoundiselta debyytiltä “Surman Siipien Havinaa” (1991) kuultu klassikko “Homman nimi oli kuolema”. Yksi SaariHelvetin 2021 kovimpia keikkoja oli tässä.

Ember Fallsin aikana ryypättiin päälavan edustalla olevilla pöytäryhmillä. Mitä sitä kaunistelemaan, festivaalit ovat alkoholi-ihmisille vain viitekehys ottaa vähän häppää. Joidenkin bändien soittoaikojen kohtalona on olla se sama tovi kun istutaan alas ja aletaan parantamaan maailmaa harmaan taivaan alla.

Ember Falls

Taivaan, joka tässä vaiheessa alkoi pikkuhiljaa revetä liitoksistaan ja tiputtaa sadepisaroita kansan päälle. Pahus, ei auta kuin käydä jostain ostamassa kertakäyttösadeviitta. Tässä kohtaa myös toistui viime vuotisen festivaalin yksi heikkous – ne vähäiset bajamajat, joita Viikinsaarelle oltiin roudattu, alkoivat yksi toisensa jälkeen täyttyä eritteistä, eli yksi toisensa jälkeen ne poistuivat käytöstä.

Pitenevät vessajonot saivat aikaan ilmiön, jossa villit viidakon lait ottavat vallan ja monien muiden kanssa menimme virallisen festivaalialueen ulkopuolelle metsään kuselle. Kävimme myös rannalla hetken aikaa rauhoittumassa ja ihastelemassa sorsaperhettä, joka uiskenteli sateisen rannan edustalla. Toki järjestyksenvalvoja tuli tiukalla äänenpainolla häätämään meitä pois, vaihtoehtoina oli joko palata alueelle tai uida rantaan. Kääk. Valitsimme alueen ja Lähiöbotoxin keikan.

Lähiöbotox

En takuulla ole ainoa kenelle Lähiöbotoxista tulee mieleen jenkkilässä Ice-T:n johtama Body Count. Street-kuvastolla ja elämän laitapuolen asioista meuhkaava, hiphopia metallimusaan yhdistelevä Lähiöbotox on yllättävän hyvä, oikeastaan aika kova! Ei huono! Meininki on hyvin helsinkiläinen, mutta ei ole ongelma. En puhu paskaa, joten en voi tulla ammutuksi! Ainoastaan melodisemmat, puhtaat lauluosuudet eivät oikein toimineet – ja tällaisessa musiikissa kaivataanko niitä edes?

Emmäätiiä. Lähiöbotoxin keikan aikana syömäni vegaaninen pyttipannu oli myös oiva hiukopala, mitä nyt perunat olivat hivenen raakoja. Kaveri kehui kovaan ääneen, että Lähiöbotox olisi parempi kuin Body Count. Nyt ammutaan kovilla!

Koveneva sade ei lannistanut liikaa, vaan ei se toivottu sääilmiö ollut kenekään mielestä. Kakkoslavalla alkoi perinnetietoisempi kitarasoundi laulaa, kun Helsingin taivaalta langennut Satan’s Fall aloitti esiintymisensä. Poikien poljentaa oli ilo seurata ja kuunnella, näytti soittaminen maistuvan niin bändille kuin yleisölle. Tätä on heavy metal. Satan’s Fall myös toteutti kirjaimellista suoramarkkinointia heitellessään omia Compact Disc -tuotteitaan yleisöön, joista onnekkaimmat ja tarkimmat koppaajat saivat lisäystä kokoelmiinsa. Satan’s Fallin levyjä tippuu (=fall) langenneen (=fallen) yleisön niskaan? No niin…

Satan’s Fall

Tässä kohtaa alkaa loppuillan esiintyjät olla itselle joko osastoa “hohhoijaa”, “kiinnostaa periaatteessa” tai “äääh ja blaaah”.

Lost Society

Jyväskylän nuorisossa on edelleen energiaa ja meininkiä, mitä Lost Societyn keikkakuntoa oli todistaminen. Levyltä en ole koskaan lämmennyt heidän modernille rässäykselle ja groove-meisingeille, mutta livenä heillä on aina oma paikkansa tunnelman kohottajana. Tässä kohtaa voin myös katkaista siivet kaikilta villeiltä huhuilta, että yhtyeen kitaristi Arttu Lesonen ja allekirjoittanut olisivat sukulaisia – ei, emme ole samaa sukua, vaikka uljaalla sukunimellä lesoilemme.

Vornaa tuli töllisteltyä vuoden 2020 SaariHelvetissä enemmän, sillä tänä vuonna tuli heitä kuunneltua juoma-alueelta käsin sivukorvalla. Hyvältä kuulosti edelleen, joten toivon näkeväni bändin jollain klubikeikalla mahdollisimman pian. Ulkokeikoilla tällaiset tunnelmapalat eivät koskaan pääse samoihin sfääreihin kuin intiimissä sisätilassa.

Vorna

Diablo pääsi alkuun hämmentämään toden teolla – yhtyeen jäsenet eivät näytä vanhentuneen päivääkään sitten edellisen kerran kun heidät näin, mitä, ehkä yli 10 vuotta sitten? Samoin laulaja/kitaristi Rainer Nygårdin äänessä oli jotain uutta heleyttä, josta en aluksi edes tunnistanut miestä samaksi. Huhhuh. Sade alkoi Diablon aikana vituttaa jo toden teolla, eli se siitä “ei tää tuu droppaa mun tunnelmaa” mantrasta…

Diablo

Vuoden 2004 “Eternium” levystä lähtien en ole koskaan päässyt sisälle Diablon junttaavaan äijämusaan. En ymmärtänyt yläasteella, enkä kyllä nytkään. Taas sai huomata sen, että muulle yleisölle näyttää kyllä kelpaavan, hieno homma.

Äityvä myräkkä, kylmyys, loppuillan artistien kiinnostavuuden tason vähäisyys sekä viime yön paluulaivan jonotusrumba saivat oman pelisilmän vipattamaan, joten pikapalsu oman sqwadin kanssa: mitä jos vuoden 2021 SaariHelvetti olisi osaltamme tässä? Myötämielisten vastauksien saattelemana käyn vielä kerran laittomasti viekkaana kettuna festivaalialueen ulkopuolella metsässä pisauttamassa ennen kuin lähden tepastelemaan järkyttävässä tuulessa satamaa ja jatkobileitä kohti.

Sori siis seuraavat yhtyeet: Atlas, Mokoma ja Arion – teistä ei ole nyt meikämurmelilla raportoitavaa, ainoastaan kivoja kuvia.

Huhhuh. Festivaalin jälkeiseen viikkoon herätessä oli omassa kehossa epämiellyttäviä tuntemuksia; pientä lämpöä, kurkkukipua, yskää ja keuhkoissa epämiellyttävä fiilis. Koronatestiin piti siis sormet ristissä mennä, peläten uuden tartunta-aallon alkamista festareilta. Testitulos oli negatiivinen, joten oma diagnoosi on, että otin aika paljon kylmää antavassa juhla-asussani. Täytyy jatkossa pukeutua vähän fiksummin kuin denim-shortseihin sekä painijanselälällä varustettuun hihattomaan paitaan.

Tiettävästi yhtään altistumista ei ole tähän päivään mennessä johdettu festareilta, mikä on aivan uskomattoman tyylikäs suoritus niin järjestäjiltä Nem Agency Oy:ltä kuin festivaalikansalta. Kun pidetään vastuullisesti huolta itsestä sekä lähimmäisestä, päästään jo helvetin pitkälle.

Vaikka Mestari ei ollut sään puolesta aivan yhtä suosiollinen kuin edellisenä vuonna, osoitti SaariHelvetti jälleen kerran hyvillä järjestelyillään (toki pieniä puutteita löytyy, mutta ne johtuivat enimmäkseen lokaation, eli saaren, tuomista haasteista), turvallisuudellaan sekä ohjelmallaan, että odotettavissa on reissua Viikinsaarelle myös vuonna 2022.

Teksti: Janne Lesonen
Kuvat: Sofia Douska

+ posts

Musiikkidiggari jolle maistuu niin kosminen dub reggae kuin kiukkuinen black metal ja kaikkea siltä väliltä. Huumorintajuinen oman elämänsä kuningas, jolla on jyrkkiä mielipiteitä musiikista sekä ulkomusiikillisista seikoista. Harrastuksiin kuuluu englanninkielinen improvisaatiokomedia, itsensä kehittäminen sekä Seinfeld -tv-sarjan palvominen.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here