Legendaarisen Deep Purplen Mark II-kokoonpanon (Blackmore-Gillan-Glover-Lord-Paice) ensimmäinen rupeama levyrintamalla sai päätöksensä tammikuussa 1973 julkaistun ”Who Do We Think We Are” -albumin myötä. Kokoonpanon paluu tapahtui toki 11 vuotta myöhemmin ilmestyneen ”Perfect Strangersin” ansiosta, mutta kun ”Who Do We Think We Are” täytti 50 vuotta, on hyvä ottaa LP uudelleen tarkasteluun.
Lähtökohdat levylle olivat haastavat, sillä bändi oli tässä vaiheessa väsynyt jatkuvasta keikkailusta, eikä henkilökemia toiminut enää parhaalla mahdollisella tavalla. Tähän päälle, kun lisättiin ongelmat managementin kanssa ja Ian Gillanin sairastuminen hepatiittiin, haasteita oli vähintään tarpeeksi.
Albumin äänitykset aloitettiin Roomassa, mutta siellä äänitettiin ainoastaan kaksi biisiä (”Woman From Tokyo” ja levyltä pudonnut, mutta sinkun B-puoleksi päätynyt ”Painted Horse”). Purple jatkoi tauon jälkeen nauhoituksia uudelleen Frankfurtissa, jossa pitkäsoitto saatiin valmiiksi. Albumin selkeäksi teemaksi muodostui yksinkertaisempi bluesin alkulähteeltä voimaa ammentanut rock, joka oli kaukana ”In Rockin” ja ”Fireballin” välillä jopa progressiivisista tunnelmista.
Albumi käynnistyy sen tunnetuimmalla biisillä ja ainoalla sinkkujulkaisulla ”Woman From Tokyolla”, joka on takuuvarma Purple-klassikko. Se toimii nyt yhä yhtä hyvin, kuin 50 vuotta sitten. ”Mary Long” on autoilubiisi, jonka kulmakivet ovat Ritchie Blackmoren slide-kitara sekä rytmiryhmä Ian Paice–Roger Glover mainio svengi.
Purple-mittapuulla poikkeuksellisen lyhyt ”Super Trouper” kuulostaa siltä, kuin biisi olisi jäänyt keskeneräiseksi ja kertosäe olisi unohtunut viimeistellä, toki bändin hurja svengi puskee sovitusta komeasti eteenpäin.
Ei ole mikään salaisuus, että levyn teon aikana Gillanin ja Blackmoren välit olivat huonossa kunnossa. ”Smooth Danceria” on kutsuttu Gillanin hyökkäykseksi Blackmorea kohtaan, sillä fanaattisimmat Purple-diggarit ovat löytäneet biisin lyriikoista paljon viittauksia herrojen väleihin. Itse kappale on rätväkkä rokkipala, joka toimii pitkälti bändin luontaisen svengin voimin.
”Rat Bat Blue” on levyn unohdettu klassikko. Hienosti svengaava funk-henkinen sävellys on lähimpänä Sly & The Family Stonen groovea, mitä Mk II-Purple ehkä koskaan pääsi. Mainio hanurinvatkaus.
Albumin kaksi viimeistä raitaa ovat muuta levyä rauhallisempiä. ”Place In Line” on blues-pohjainen jamittelu ja ”Our Lady” keskitempoinen esitys, jonka sovituksen Jon Lordin mahtava urkutyöskentely varastaa. Kappaleesta voi havaita jälleen selkeitä blues-sävyjä ja jopa pieniä gospel-fiiliksiä. Joka tapauksessa se on komea päätös levylle.
”Who Do We Think We Are” ei ollut edeltäjiensä tapainen arvostelu- ja myyntimenestys, vaikka levy menestyi kohtuullisesti, myyden mm. USA:ssa kultaa. Useat Purple-fanaatikot ovat sitä mieltä, että kyseessä on Purplen Mark II-kokoonpanon ensimmäisen vaiheen kiekoista se heikoin, mutta mikäli tämä on tuon aikakauden Purple heikoimmillaan, oli bändi tuolloin hurjassa iskussa.
Albumi on mainio tapaus, ja kärsii eniten siitä, että yhtye oli sitä tehdessä aivan lopussa ja tämän myötä materiaali ei ole edeltävien mestariteosten tasolla. Näin jälkikäteen katsottuna myös se, että edelliset Deep Purple -levyt olivat yksinkertaisesti loistavia, aiheuttaa vaikutelman, että ”Who Do We Think We Are” olisi huonompi kuin se tosiasiassa on. Suosittelen tarkistamaan tämän unohdetun Purple-teoksen, mikäli 1970-luvun blues-pohjainen hard rock kiinnostaa.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Woman From Tokyo
2. Mary Long
3. Super Trouper
4. Smooth Dancer
5. Rat Bat Blue
6. Place In Line
7. Our Lady
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}