Ensitreffeille lähtemisessä on oma ihana jännittynyt latauksensa. Mitä laitan päälle? Onko meillä hauskaa yhdessä? Tuleekohan meille koskaan toisia treffejä?? Näitä ajatuksia kävin läpi myös ennen ihka ensimmäistä Ankea Festivalia, sillä nykyään on aika harvinaista herkkua päästä kokemaan jotain aivan uutta, kuten uudenkarheaa musiikkifestivaalia.

Oli päivänselvää kun festivaali julkistettiin että sinne tulee lähdettyä, koska lähtökohdat festivaalille ovat mielenkiintoiset ja paikkakunta on Tampere, jossa itsekin asun. Tekosyitä olla menemättä ei juurikaan siis ollut.

Tapahtumapaikkana toimiva Hiedanrannan vanha teollisuusalue sijaitsee myös logistisesti loistavassa paikassa, sillä ratikalla (kavereiden kesken jutikalla jääkiekkolegenda Timo Jutilan mukaan) pääsee käytännössä aivan festivaalialueen viereen. Julkisen matkustamisen helppoutta!

Ah, Pääpäivien Jumalat olivat siis mitä suotuisimmat lähtökohtaisesti tapahtuman onnistumiselle, ja perjantain aamuna jo tunsin että näistä tulee hyvät karkelot – ankeasta kelistä huolimatta.

PERJANTAI

Jos saisin lantin jokaisesta kerrasta, kun joku festareiden aikana tokaisi tyyliin “onpas täällä ankea keli, hehheh”, olisin äveriäs mies. Kelien puolesta luonnonvoimat eivät siis olleet myötämielisiä, vaikka perjantaina nähtiinkin myös aurinkoa. Show must go on, ja sillä lailla.

Ensimmäisenä festarialueelle saavuttaessa oli ilo huomata, miten kotoisan tunnelman festarialueena toimiva vanha teollisuusalue loikaan. Tuli hieman Tuska festivaalin alue paikoin mieleen, sekä osittain myös Sonic Rites -festareiden paikkana toimiva Ääniwalli. Se on se asfaltti ja vanhojen tiilirakennusten tunnema pienellä industrial-twistillä mikä tekee siitä sen.

Mikä yllätti itseni oli se, että molemmat lavat ovat ulkona. Jotenkin olin onnistunut olettamaan, että toinen lava olisi ollut jossain sisätiloissa. Vaan eipä siinä, ehkä jopa parempi näin! Lavojen välissä oli lukuisia kontteja, joko ns. koristeena tai sitten funktionaalisesti toimien joko baaritiskinä taikka ruokakojuna. Alueen upea graffititaide vain korostaa festivaalin alakulttuurista tee se itse -meininkiä, vaikka tuotannollisesti mitään ei oltu jätetty käppäisesti puolitiehen – kaikki toimivat kuin se kuuluisa junan vessa.

Festivaalit pääsivät korkkaamaan Demonic Death Judge stoner-jytällään, ja allekirjoittanut ehti todistaa tätä jyräämistä viimeisten 10 minuutin verran. Oli ilo huomata miten perjantaina oli alueelle ja päälavan edustalle saapunut jo erinomainen määrä juhlakansaa nauttimaan nuorison suosimasta rytmimusiikista! Kyllähän nämä kaiffarit saivat ilmoille kelpoisen kuuloista mättöä, mutta mieleni minun tekevi kaikesta huolimatta enemmän jotain mallasjuomaa ja mennä asemoitumaan talon parhaille paikoille ennen kakkoslavan ensimmäistä aktia.

CoolHead Brew -panimon panemat viralliset Ankea-virvoikkeet tulivat viikonlopun aikana tutuiksi, ja sinunkaupat tehtiinkin heti ensimmäisenä Ankea-IPAn kanssa. Maistui, maistuihan se oikein ihanalta!

Juomien mukaan lisättiin 1 € pantti, eli tyhjän tölkin palauttamalla sai sillä uuden pantin kuitattua, mutta halutessaan sen sai myös vaihtaa Poppamiehen sipsipussiin. Kahta eri makua löytyi ja kummatkin olivat eri tulisuuden asteisia. Etenkin ne tulisemmat tekivät kyllä aikamoista hapenhaukkaamista ja tyhjyyteen tuijottelua, jos ei toleranssit tulisuutta kohtaan olleet kohdallaan.

Ruokakojuja oli jonkin verran ja hajautetusti molempien lavojen läheisyydessä. Hinnat olivat harmillisesti korkeat ja annokset pieniä, mutta juomapolitiikassa ei onneksi oltu lähdetty riistohintoihin, vaan ihan perus baarihinnoittelulla mentiin.

Kun festivaali julkisti ensiintyjiään ja huomasin että myös VIRTA on paikalla esittämässä tolkuttoman upean kakkoslevynsä “Hurmos” (2016) kokonaisuudessaan, oli tämä syy itsellä saapua paikalle. Ja olihan se törkeän kova keikka! Ekstaasi on huume, kahvi on huume, Hurmos on huume! Jos kyseinen albumi ei ole tuttu, niin suosittelen lämpimästi kaikkia antamaan mahdollisuuden hurmioitua siihen. Bändin musiikkia kuvaillaan keikkamyyjän toimesta näin: “Bändin uniikki tapa yhdistellä ambienttia elektronista musiikkia pohjoismaiseen jazzperinteeseen, post-rockiin ja psykedeliaan on vailla vertaansa.” Aamen!

On vain suorastaan rikollista, että näin aikaisella esiintymisajalla bändin keikka RYÖSTETTIIN myöhemmin paikalle saapuvilta. Bändillä ei myöskään ollut mukanaan mitään myynnissä merchandise-kojulla, joten fanit joutuivat nuolemaan näppejään sillä saralla.

Opin myös ennen keikan alkua takana kovaan ääneen pätevältä hemmolta, että “rummut jos on sivuittain lavalla, niin silloin nojataan jazz-perinteeseen.” Aina oppii jotain uutta!

Circle on Circle. Bändin aloitellessa olin vielä bajamajassa, kunnes Jussi Lehtisalon örinöillä lähdettiin ensimmäiseen biisiin sisään. Koskaan ei oikein tiedä, mitä Circlen keikoilla seuraavaksi tapahtuu, kuullaan tai nähdään. Siitä pitää huolen bändin naurettavan laaja ja monipuolinen tuotanto, kovat pelimannit sekä Mika Rättö. Jos Prince oli musiikin ruumiillistuma, Rättö on performanssitaiteen vastaava inkarnaatio.

En oikein vieläkään osaa sanoa, miten suhtautua Circleen. Paikoitellen bändin musiikki kuulostaa kuin suurelta 70/80-luvun heviltä, mutta kohta koko bändi jamittelee kunnon freejazz-huuruissa. Tulee tunne, että tässä bändissä Porin keski-ikäistyneet taiteilijanuoret toteuttavat voimahevifantasioitaan. Ja se ei tietenkään ole kuin siistiä! Circle onkin ennen kaikkea kokemus aisteille kaikilla mausteila, jonka edessä on parempi vain antautua ja nauttia matkasta. On se sitten kuitenkin kyllä kova livebändi!

Yhdysvaltojen Connecticutista saapunut Earthside oli itselle täysin tuntematon nimi, ja odotinkin pahinta, eli jotain metalcorea. Yllätyksekseni bändin musiikki olikin kunnon planetaario metalia! Hetki meni tajuta, että lavalla olevista muusikoista kukaan ei itse asiassa laulakaan, vaikka laulua kuuluu kyllä. Bändi on näemmä katsonut parhaaksi, että laulut tulevat nauhalta ja muuten soitetaan livenä. Käänteiset Euroviisu-säännöt! Aika ikävää tällainen, mutta olkoon. Earthside oli myös illan ensimmäinen artisti kuka hyödynsi taustavideoita shown aikana. Videoilla nähtiin vierailevia laulajia sekä juuri sellaista kuvituskuvaa jota voisi nähdä planetaariossa, josta tuon uuden genrenimityksen keksinkin nokkelana poikana.

Ihan kivan kuuloista settiä kyllä, vaikkei ehkä kotona menekään soittoon. Pakko kuitenkin antaa pisteitä yhtyeen kosketinsoittajalle Frank Sacramonelle, joka viipotti menemään pitkin lavaa kuin maaninen maantiekiitäjä.

Jos jonkun bändin nimi suorastaan kiljuu post-rock tunnelmointeja, se on God Is An Astronaut. Bändi on nimenä ollut itselle tuttu vuosikausia ja joskus varmaan myös vähän kuullutkin heidän musiikkiaan, mutta käytännössä siis aivan tabula rasana menin tälle keikalle.

Jumalauta bändi soitti kovaa! Instrumentaalibändiksi rokkasi aivan täpöllä, ja vastaavanlaista bassotsunamia en muista kokeneeni millään keikalla sitten vuoden 2006 Provinssirockin Strapping Young Ladin keikalla!

Rumpusetti taisi olla myös pahoissa veloissa rumpalille, sillä rumpali hakkasi sen verran henkihievereihin instrumenttinsa. Tämä bändi ei ollutkaan pelkkää söpöä ja eteeristä shoegaze-rämpytystä.

Ei voi kuin pohtia Earthsiden ja God Is An Astronautin jälkeen, että ovatko laulajat sitten kuitenkin yliarvostettuja? Kun rokataan ja rollataan täysillä, on siinä laulajat vain tiellä.

Joidenkin bändien kohtaloksi on ajautua ns. narikkabändeiksi, eli ne mitkä skipataan jotta voi hoitaa ihmisen perustarpeita kuten syödä, käydä vessassa tai mennä jonkin puun alle varjoon nautiskelemaan reppulämpimistä huurteisista. Harmillisesti tällä kertaa itsellä ei ollut tuohon jälkimmäiseen reppua tai muita tykötarpeita mukana, mutta joka tapauksessa Slift-yhtyeen keikka meni tällä kertaa ohi kun tuli vaihdeltua vanhan peruskoulutoverin kanssa kuulumisia – samalla kun nautiskelimme virallisista Ankea-oluista.

Erityismaininta myös festivaalin aikataulutuksille, sillä bändien välissä taisi aina olla 5 min tyhjää, joka mahdollisti siirtymiset lavalta toiselle nopean bajamaja- ja/tai baaritiskivierailun kautta. Pieni juttu, mutta iso positiivinen vaikutus!

“Kivaa että on tällaisia progemusaan erikoistuneita festareita.” tokaisi Norjan yksi ja ainoa Ihsahn välispiikissään. Koin todellisen Emperor-dissonanssin, kun itselle suuri Emperor-äijä on lavalla ja ärisee tutulla Emperor-kähinällä, mutta musiikki ei ole Emperoria. Tiukasti miehen soolobändin jäsenet kyllä soittaa ja musiikki tosiaan progressivisella svengillä etenevää kamaa, mutta koska en niin ole Ihsahnin soolomateriaalin suurkuluttaja, niin jopa vähän haukotutti meikämarkiisia.

Lavalla myös vieraili heebo, jota en tunnistanut. Koulukaveri tosin oli valveutuneempi ja totesi, että “jahas Leprousin laulajahan se siellä“. Nopea journalistinen tutkimustyö myöhemmin voin täten paljastaa kaikille lukijoille, että laulajan nimi on Einar Solberg. Tiesittekös tätä? Ette varmasti tienneet tätä. Mutta nyt tiedätte tämän! Samalla myös tutkimuksissani selvisi, että Einar on Ihsahnin vaimon Ihrielin veli. No mutta tiesittekös tuota faktaa?? Nytpä tiedätte senkin. Kannatti herätä!

Islantilainen post-punk trio Kælan Mikla oli itselle kenties festareiden odotetuin vieras, ja innostuneesta yleisöstä sekä yhtyeen paitoihin pukeutuneiden fanien perusteella en ollut asian kanssa yksin. Kerrassaan ihastuttava keikka! Basso etenkin oli tällä keikalla miksattu varsin eteen, ja post-punk hommeleissa se ei ole ollenkaan huono homma. Hypnoottiset biisit soljuivat eteenpäin kuin unessa. Bändiltä olen kuunnnellut lähinnä levyä “Undir köldum norðurljósum” (2021), jolta kuultiinkin kaikki ne parhaimmat kappaleet, kuten huilulla säestetty “Stormurinn“. Samalla tuli tajuttua, että bändillä tosiaan on muitakin levyjä julkaistuna, joten kerrankin sitä on iloinen että sai kotiläksyjä. Kovastipa nyt odotan että bändi saataisiin vielä omille klubikeikoille takaisin Suomen kylmyyteen sieltä Islannin kolkkoudesta!

Leprous menee itsellä siihen kategoriaan bändejä, jotka kuulostavat kaikin puolin hyvältä, mutta eivät vain nappaa sitten yhtään. Missä luuraa ne hyvät biisit? Edellä mainitun laulajan Einarin pillit pystyvät näemmä melkein mihin vain voimakkaalla ja puhtaalla äänellään, mutta kun odotat kolmen kappaleen verran että “koskas tää biisi oikeen alkaa?”, niin ei siinä hyvä oikein heilu.

Lienen kuitenkin vähemmistössä ajatusteni kanssa, sillä bändille kyllä riitti yleisöä ja fanaattisia seuraajia. Jotkut tykkää, minä en. Tosiaan, noin neljännen biisin kohdalla oman lähikaupan K-Plussaedut alkoivat kiinnostamaan enemmän, joten 180 asteen käännös ja kohti ratikkaa. Näin ollen Leprousin jälkeen soittanut This Will Destroy You jäi katsastamatta, mutta ystävän ytimekkään raportin mukaan bändi “oli’ kova.”

LAUANTAI

Sitä ei ole enää nuori parikymppinen, joka jaksoi olla festivaalialueella heti porttien avautuessa, josta sitten marssittiin suoraan ensimmäisen bändin eturiviin. Ei pysty, ei kykene. Festivaalien toinen päivä alkoi täten sangen verkkaisesti, joten omat luuni sain kammettua paikalle vasta Vermilian keikan aikana.

Vermiliasta ensimmäinen sooninen assosiaatio oli, että tämä kuulostaa kummitusjunamusiikilta. Toinen huomio oli, että taas tällainen mysteerion verhoihin hunnutettu yhtye, jonka soittajien kasvot ovat peitetty. Bändin materiaaliin tutustumattomana en oikein päässyt syvälle Vermilian muusikin metsikköön, vaan jäin toistaiseksi vielä kuvainnollisen metsän laidalla olevalle pururadalle hämmästelemään metikköä. Otin kiintopisteekseni lähimmän anniskelukontin antimet. Mutta siis ihan pätevältä Vermilia kuullosti, ja jossain kohtaa täytyy tutustua bändin musiikkiin tarkemmin.

Norjalaisen Green Carnationin esiintymistä odotin valtavasti, sillä heidän emotionaalisesti latautunut hevirokkinsa osui ja upposi teini-ikäiseen Janneen. Täytyy myöntää, että ennen bändin julkistusta festivaalin esiintyjälistalle, en ollut edes tietoinen että bändi on yhä aktiivinen. Hurjaa huomata, että bändi on aktivoitunut uudelleen kaikessa hiljaisuudessa jo vuonna 2014 ja julkaissut sittemmin kolme studioalbumia. Uusi levykin on vielä syksyllä 2026 tulossa, voi jumpe!

En kuulu siihen porukkaan, joka ennen keikkoja tsekkaa netistä bändin settilistan. En ole sitä koskaan ymmärtänyt. Tämä keikka ei ollut poikkeus, joten menin täysin tietämättä mitä biisejä sieltä voisi ilmoille kajahtaa, odottaen kuitenkin että kuulisin omia suosikkitsipaleita bändin 4-5 viideltä ensimmäiseltä levyltä. No, settilistan puolesta sain juodakseni karvasta kalkkia, sillä bändi soitti 100% vain niitä uudempia biisejä joita en ollut ikinä kuullutkaan. Jälkikäteen kuulin mainittavan, että olisivat soittaneet viimeisimmän levynsä alusta loppuun. Höh. Mielestäni tällaisista tempauksista olisi kiva etukäteen kyllä asiaa mainostaa, aivan kuten oli tiedossa että Virta esitti koko “Hurmos” levynsä.

Vihreän Neilikan progerock joka tapauksessa iski ja toimi, vaikka kaikki se tulikin koettua ensi kertaa. Ja olihan se myös siistiä nähdä legendaarinen Tchort livenä kitaraansa rämpyttelemässä, samoin kuin kuulla laulaja Kjetil Nordhusin upeaa ääntä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Erityismaininta myös bändin kosketinsoittaja Endre Kirkesolalle – jos näet bändin kiipparistilla sellaiset viikset, sinä kuolet progepitissä.

Juuri ennen A.A. Williamsin keikan alkamista taivas repesi totaalisesti ja suurin osa ihmisistä koitti hakeutua katosten, kojujen ja telttojen suojaan mihin vain mahtui. Tässä piileekin yksi kehitysehdotus vuoden 2027 Ankea Festeille, että enemmän mahdollisia sateensuojia. Myös festarialueella myytävät kertakäyttösadetakit voisivat olla ennemin sellaisia pään yli vedettäviä malleja, kuin napitettavia vastaavia. Meikämursun ruumiinrakenteella takki oli aivan liian pieni napitettavaksi, eli käytännössä takista ei ollut mitään hyötyä.

Joka tapauksessa sääilmiöt eivät juhlakansaa hevillä lannista, ja A.A. Williamsin musiikki sopi kieltämättä sateisen päivän soundtrackiksi. Synkkää tunnelmointia ja kurjuudessa vellomista – ei paha! Vaikka kuulostikin siltä, että bändi soitti samaa biisiä koko keikan ajan, niin uskon että kun matsku tulee tutuksi sieltä löytää enemmän vaihtelua ja nyanssin poikasia. Täytyypä siis syssymmällä viimeistään ottaa tämän artistin kataloogia haltuun.

Alankomaiden Textures oli jälleen yksi monista “nevahööd” bändeistä allekirjoittaneelle, joten tarkastuksen paikka! “Jaaha, onko tämä nyt sitä matikkametallia?” oli ensimmäinen ajatukseni kuunneltuani bändin esitystä 30 sekunnin ajan. Internet tiesi kategorisoida heidän musiikkia progressiiviseksi metalcoreksi. Juu kiitos ei. Ei minulle. Katsoin bändin showta kuitenkin sen aikaa kun jaksoin syödä tölkkipantilla saatuja Poppamiehen tulisia sipsejä. Kun suuparkani oli ottanut -666 fire damagea, oli aika taitella sipsipussi takaisin olkalaukkuun ja kääntää kokka kohti lähintä juomakonttia.

Norjalais-amerikkalaisen Kathrine Shepardin sooloprojekti Sylvaine pääsi yllättämään positiivisesti. Shepardin johdolla operoiva monikansallinen livebändi osasi hommansa, ja paikoin ranskalaisen Alcest-bändin tunnelmonnit mieleen tuovat monipolviset kappaleet eivät jättäneet kylmiksi, vaikka kylmä tuuli alkoikin jo jäädyttämään tunkeutuen märkien vaatteiden läpi suoraan luihin ja ytimiin. Kyseessä oli Sylvainen ensimmäinen keikka Suomessa ja vastaanotosta päätellen sitä oltiin myös odotettu. Shepardin liehuvia vaaleita kutreja sai ihmetellä hypnotisoituneena ja musiikkiin kadota, kunnes hieman ennen illan pääesintyjän soittoaikaa piti mennä tuulelta suojaan hetkeksi bajamajaan lämmittelemään.

En pidä ajatuksesta, että Katatonian uran kulminaatiolevyn “The Great Cold Distance” (2006) julkaisusta on kulunut jo 20 vuotta. Pakko se on kuitenkin tämä totuus vain hyväksyttävä. Paljon on elämässä tapahtunut tuossa ajassa ja tapahtumarikas se oli vuosi 2006 myös allekirjoittaneelle; siirryin yläasteelta lukioon ja koin ihanan ensirakkauden kesän, joka tosin päättyi myös kyyneliin kun ensimmäiset bänksit tuli koettua. O tempora! Ja kaikkien näiden murrosiän myllerrysten läpi soundtrackina toimi tuoreeltaan julkaistu The Great Cold Distance. Mutta se siitä myrskyisän nuoruuteni muistelmista, takaisin tähän hetkeen.

Levyn ja keikan avaava kappale “Leaders” lähti aggressiivisesti käyntiin laulaja Jonas Renksen ilmapotkujen saattelemana. Nyt se on menoa, ja yleisö oli kyllä messissä ensitahdeista alkaen! Tällä hetkellä yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen on juurikin Renkse, mikä toi tietynlaista lisähaikeutta eritoten juuri tähän spesiaalikeikkaan. Olo oli kuin eroperheen lapsella, jossa isä hengaileekin nyt ihan uusien heilojen seurassa. Keitä nämä nuoret kollit ovat? Missä on Anders Nyström ja hänen örinänsä? Nyt hänen örinäosuudet Leaders-kappaleessa veti Renkse itse, mutta puhtaasti laulaen. Häh? Eikö Andersin paikalla seissyt ja soittanut nuorempi jantteri olisi voinut vetäistä ne örinäkohdat, kun eipä levyllä niitä tainnut edes ollakaan enempää. Kummallinen ratkaisu.

Siihen oikeastaan loppuvatkin omat napinan aiheeni keikasta, oli huikeaa pitkästä aikaa kuulla tämän levyn kappaleita, ja etenkin iki-ihana “In the White“, jonka aikana saatoin hieman kyyneleen jos toisenkin tirauttaa aurinkolasieni alla. Kiitos Katatonia tästä matkasta menneisyyteen ja takaisin.

Minusta on pöljää, että pääesiintyjän jälkeen soittaa vielä bändejä. Kun illan kliimaksi on koettu, sitä haluaisi päästä sitten käsittelemään ja hypettämään kanssajuhlijoiden kanssa ulkomaailmaan. Vaan kai sitä halutaan maksimoida viimeiseen saakka jengin pitäminen festarialueella käyttämässä rahuleitaan virvokkeisiin ym. oheistoimintaan. En tiedä, en ole tapahtumatuottaja.

Näin ollen illan viimeisten hitaiden airuella Oranssi Pazuzulla oli kova paikka. Olen bändin kaksi kertaa kokenut livenä vastaavanlaisissa tilanteissa, joissa bändi astelee joskus puolenyön jälkeen lavalle samalla kun itse on juhlinut pitkin päivää, eli psykofyysiset voimavarat alkavat olla siinä kohtaa jo käytettyinä.

Tällä kertaa kohtalo oli samanlainen, sillä erotuksella vielä että Katatonian jälkeen olisi pitänyt jaksaa odottaa 15 minuuttia kylmässä ennen kuin ensimmäistäkään Pazuzu-riffiä kuultiin. Vaihtoehtoina oli siis riskeerata hypotermia tai lähteä himaan seuraavalla ratikalla. Päätöstä ei ollut vaikea miettiä, joten tällä kertaa lämmin suihku ja höyhensaaret veivät voiton. Voisiko seuraava festari pliis buukata Oranssi Pazuzun sisälavalle lämpöiseen ja joskus iltapäivän aikaan? En tiedä bändin jäsenten henkilökohtaisista unirytmeistä tuon taivaallista, mutta kenties heillekin voisi joskus maistua aikaisempikin soittoaika?

Jos itse järjestäisin festivaalin, ensimmäinen bändi aloittaisi soittamaan klo 16 ja viimeinen bändi lopettaa klo 23, sitten jäisi aikaa käydä vielä lähipubissa muutamalla tai mennä suoraan nukkumaan. Seuraavalle päivälle jäisi rutkasti aikaa palautumiseen, saunomiseen ja ystävien kanssa perseilyyn, ennen kuin yhtäkään bändiä olisi missattu. Tämä oli nyt tällaista ajattelua, mutta JOS joku tapahtumajärjestäjä on kiinnostunut kuulemaan lisää hyviä ideoita, saa laittaa viestiä.

Kaiken kaikkiaan Ankea Festivalin ensimmäinen kerta oli nappisuoritus, vaikka pienen pientä kehitettävää toki löytyi myös. Todella upea lisäys kotimaiseen festivaalitarjontaan. Maailman nykytilassa tarvitaan vähemmän ankeutta ja lisää Ankea Festivaalia! Ei kahta sanaa siitä ettenkö lähtisi uudestaan treffeille tämän tapahtuman kanssa – kiitos tästä ja nähdään taas vuonna 2027!

Katso alta Tiina Moilasen kuvat bändeistä ja yleisöstä:

Earthside

 

God Is An Astronaut

Green Carnation

Kaelan Mikla

Katatonia

 

Leprous

Rioghan

Sylvaine

Textures

 

Vermilia

 

Circle

 

Ihlo

 

Ihsahn

 

 

Slift

Yleisögalleria