Kaikki mikä nousee ylös, tulee lopulta alas. Tämä elämän perussääntö tuntuu pätevän paitsi fysiikan lakeihin, myös asioihin musiikkiympyröissä. Whitesnaken alati jatkuva nousukiito levytysten suosiossa sekä myyntimäärissä oli kohonnut levy levyltä, mutta myrskypilviä alkoi kasaantua yhtyeen taivaalle, kun uutta viidettä Whitesnake-albumia ”Saints & Sinners” alettiin 40 vuotta sitten valmistella.
Kaksi edellistä Whitesnake-LP:tä aikaansaanut kuusikko oli matkalla tekemään joutsenlauluaan, kun äänitykset alkoivat. Edellisen pitkäsoiton ”Come An´Get It”:in tiimoilta tehty kiertue ja rankka juhliminen oli imenyt miehistöstä niin energiat kuin motivaation, ja tätä ei pomo David Coverdale voinut olla huomaamatta.
Toinen merkittävä seikka tunnelman latistamisessa oli raha, tai oikeastaan sen puute. Kitaristi Micky Moody kertoi ihmetelleensä, vaikka bändi kiersi pitkällä kiertueella ja soitti isoimmissa saleissa, ei rahoja näkynyt missään. Jopa velkaa oli kertynyt. Tähän turhautuneena hän jätti yhtyeen joulukuussa 1981 saatuaan uuden albumin äänitykset tehdyksi.
Coverdale oli kinkkisen tilanteen edessä ja vasta tyttärensä sairastuttua vakavasti, hän päätti katkaista yhteistyön manageri John Colettan kanssa ja ottaa maksaakseen miljoonan dollarin sakon yhteistyösopimuksen katkaisemisesta. Sitten oli yhtyepalaverin paikka.
Kolmelle muulle jäsenelle kerrottiin kylmät faktat yhteistyön päättymisestä. Toinen kitaristi Bernie Marsden, basisti Neil Murray ja rumpali Ian Paice saivat tätä myöten lähtöpassit Whitesnakesta. Kosketinvelho Jon Lordia ei erotettu vaan hän sai luvan jatkaa ja jotta tilanne olisi mahdollisimman sekava, soi Moodyn puhelin albumin miksausvaiheessa ja kuka muu kuin Coverdale siellä soitteli kysyäkseen miestä takaisin riveihin. Tuntuu ihmeelliseltä, että tällaisen tulehtuneen ilmapiirin vallitessa Whitesnake onnistui taltioimaan mahtavan albumin, joka ilmestyi vasta lähes vuosi äänityksien alkamisen jälkeen.
Vaikka bändi oli paahtanut täysillä ja säveltänyt biisejä omalla tyylillään, oli musiikkimaailman uusia tuulia selvästi ehditty haistella. Tämä käy ilmi heti albumin avauksessa ”Young Blood”. Kappale käynnistyy yllättävän yksinkertaisella ja metallisella kitarariffillä, joka olisi toden totta ollut kuin kotonaan seuraavalla ”Slide It In” -albumilla. Vaan kyllä tämä tässä seurassa mahtavasti toimii ja jää ilkeästi päähän soimaan. Biisissä on sopivasti ilmaa, sopivasti rosoa ja groovea, jonka takaa rumpupatteriston takana istuva laadun tae Ian Paice. Kaiken hyvän lisäksi tarttuva sovitus on juuri omalla paikalla albumin kärjessä, sillä se saa odottamaan kuumeisesti laadukasta jatkoa.
”Rough An´ Ready” ei kuulijaa tässä petä vaan nyt uidaan niille vesille, joilla Whitesnake oli maineensa luonut. Komean boogieriffin ja rivakan tempon omaava biisi on yksi tämän albumin komeista raidoista. Yhteissoitto toimii kuin influenssa ruuhkabussissa. Se tarttuu kuulijaan ja saa pään nyökkymään hyväksyvästi ja jalan polkemaan tahtia kuin huomaamatta. Vaikka kaikki tässä kuulostaa niin yksinkertaiselta ja helpolta, niin koeta itse säveltää vastaavanlainen, saati löytää ryhmä, joka pistää homman svengaamaan näin hienosti.
”Bloody Luxury” jatkaa komeasti samoilla linjoilla, mutta nyt mukaan on saatu kapakkatunnelmaa Lordin kosketintaustojen ansiosta. Aina kun tämän kuulee, nousevat suupielet ylöspäin. Iloinen biisi saa iloiselle mielelle. Sävellykseen on tehty myös mainio väliosa, jossa kitaristit jättävät soolot soittamatta, mutta luovat komean teeman, jota ei toista kertaa kappaleessa kuulla. Näitä upeita ”deep cutseja” on ”Saints & Sinnersilla” useita ja on suunnaton harmi, ettei niitä Whitesnaken livesetissä ole liiemmälti kuultu.
”Victim Of Love” sentään julkaistiin singlenä, tosin vain Saksassa. Nimestään huolimatta biisi ei ole slovari, vaan täysverinen keskitempoinen rock sovitus, jonka kertosäe jää jälleen kerran korvien väliin mylläämään. Myös pätkivä kitarariffi ja taidolla soitetut breikit toimivat hienosti. Tämä kuulostaa myös enemmän vanhakantaiselta Whitesnakelta kuin uusia tuulia haistelevalta nälkäiseltä yhtyeeltä. Liekö biisi ollut levy-yhtiön ”varma valinta” singleksi, niin tutuilla elementeillä se kuulijaa ajatellen pelaa.
”Crying In The Rain” tuli vuonna 1987 tutuksi suurille massoille, kun Coverdale päätti kaivaa sen arkistoista ja julkaista sen uuden kokoonpanonsa tekemänä. Itse olen aina pitänyt tästä alkuperäisestä enemmän, mutta ymmärrän kyllä faneja, jotka hullaantuivat uuteen versioon viisi vuotta myöhemmin. Kappale on rakennettu keinuvan bluespohjan varaan ja sen päälle on kudottu uhkaava sekä synkkä melodia, joka saa murskatun miehen laulamaan bluesia ja surkuttelemaan kohtaloaan oikein olan takaa.
”The sun is shining, but it´s raining in my heart. No one understands the heartache, no one feels the pain. Cause no one ever sees the tears when you´re crying in the rain”.
Kuuden minuutin kestossaan teos on uljasta kuultavaa ja eroaa aika lailla uusintaversiosta. Alkuperäinen groovaa paremmin ja synkemmin tuoden esiin levyttäneen kokoonpanon vahvat puolet.
Mitä näihin uusintoihin tulee, ”Saints & Sinnersilta” poimittiin ”1987”-albumille myös megahitti ”Here I Go Again”. Biisin tuntevat kaikki, mutta kuinka moni tietää alkuperäisen? Jälleen kerran originaali on sielukkaampi kulkurin kertomus kuin hairspraylta pöllähtävä uusinta. Tätä kappaletta uusittaessa Coverdale meni jopa ronkkimaan tekemiään lyriikoita ja korvasi kertosäkeessä olevan rivin ”Like a hobo I was born to walk alone” muotoon ”Like a drifter I was born to walk alone”. Syynä oli amerikkalaisten väärinkäsitys sanoman viittaamisesta seksuaalivähemmistöihin, vaikka kappale kertoi Coverdalen tuoreesta avioerosta.
”Here I Go Again” on tietenkin klassikko ja yksi Whitenaken tunnetuimmista esityksistä. Kehotan kuuntelemaan tämän originaalin ja unohtamaan uusinnan. Niin paljon hienompi versio tämä on.
”Love An´Affection” on jälleen raita, joka on tyystin unohdettu. Rivakalla tempolla kulkeva boogiejyrä rullaa kuin veturi ilman kuljettajaa. Synkästi eteenpäin kuin tivoli kaupungista toiseen. Kitarariffi on jälleen timanttia ja shufflebeat pyörii Paicen tahdittamana hienosti. Biisissä on myös Jon Lordin komea lyhyt hammondsoolo, joka sopii kaikessa lyhykäisyydessään tunnelmaan kuin hammaslanka ientulehdukseen. Sovitusi tuntuu kulkevan ohitse yhdessä hujaksessa, mutta niin se tahtoo olla, että junan ohi kiitäessä ei kauaa perävaloja tarvitse ihmetellä.
”Rock An´Roll Angels” heittää kuulijan jälleen kapakkaan ja tuntuu kuin kuuntelisi ”Lovehunteria” tai ”Ready An´Willingia”, niin komeasti tämä vanhaan malliin rockaa. Tässä Whitesnaken kokoonpanossa oli kyllä sellainen erikoinen piirre, soittivat he missä tahtilajissa tai tempossa tahansa, niin aina tuntui homma toimivan. Jälleen kerran on Lord vahvasti esillä ja biisin loppuun tehty komea yleisönhuudatusosa, joka myös tältä studioversiolta löytyy. Vaikka kappale on perusvarmaa Whitesnakea, omaa se paikkansa albumilla komeasti.
”Dancing Girls” lupaa jo nimensä puolesta, että muijista myös tämä tarina kertoo, kuten useimmat Whitesnaken kappaleet. ”Bring on the dancing girls! You can dance! Dance! Dance for me! Dance for your daddy all night!” Ja varmasti on yleisön joukossa syntynyt naispuolisissa kuhinaa, kun tämä on pyöräytetty käyntiin. Raita on jälleen todellinen taidonnäyte yhtyeen tulivoimasta ja osaamisesta kaikilla osa-alueilla. Merkillepantavaa on myös upea b-osa ennen kitarasooloa, joka muuttaa sovituksen luonnetta hetkeksi tyystin. Hieno tehokeino ja tyylipuhdas jippo luoda kappaleeseen vaihtelevuutta.
Viimeiseksi säästetty nimibiisi on hieman outo tapaus. Alun kitarariffi on todella tutun kuuloinen, mutten saa päähäni mistä se on lainattu. ”Saints An’ Sinners” on jälleen kuin miltä tahansa aiemmalta Whitesnake-levyltä, eli uusia tuulia ei tässä ole haisteltu. Raskas poljento kyllä sopii bändille siinä missä boogiejyrät ja rakkauslaulut, mutta tässä kohtaa on pakko motkottaa, että kertosäe tässä jää vähän vajaaksi ja hokee kuin mantraa ”Saints An’ Sinners. Priests and thieves.” Muuten esitys selviää nipin napin puhtain paperein. Harmi todeta, että albumin nimiraita on levyn heikointa antia, mutta kun loput yhdeksän kappaletta ovat timanttia niin paha näissä karkeloissa on vaisummalla sävellyksellä pärjätä.
Kaiken kaikkiaan ei voi kuin ihmetellä kuinka rautaisen tekeleen Whitesnake sai veistettyä henkilökemioiden ja rahatilanteen ollessa mitä ne olivat. Albumilla on vanhoille faneille tutut elementit vahvasti läsnä, mutta myös tuulahduksia tulevasta. ”Saints & Sinners” on selkeä siirtymäkauden levy kohti uusia aikoja, jotka horisontissa jo siintivät.
Ja niin se on: kun jokin vanha kuolee, jotain uutta syntyy tilalle. Myös tämän LP:n tehnyt kokoonpano oli huikea ryhmä, jonka olisi suonut luovan vielä paljon uutta musiikkia, mutta nyt on tyytyminen triplaan ”Ready An´Willing”, ”Come An´Get It” sekä ”Saints & Sinners”. Mahtavaa jälkeä tekivät.
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Young Blood
2.Rough An’ Ready
3.Bloody Luxury
4.Victim Of Love
5.Crying In The Rain
6.Here I Go Again
7.Love An’ Affection
8.Rock An’ Roll Angels
9.Dancing Girls
10.Saints An’ Sinners
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}