Whitesnake – Come An’ Get It (1981)

David Coverdalen johtama Whitesnake-rykmentti puski kiertuetta ja levyä toisen perään vuoden välein 1970-80-lukujen taitteessa. ”Come An´Get It” -pitkäsoitolta odotettiin ilmestyessään paljon, olihan bändin edellinen tuotos ”Ready An´ Willing” ollut hyppy ylöspäin myynnillisesti. Bändin kiinnostavuus ja Deep Purple -yhteys hyppäsi tuolloin uusiin lukemiin, kun rumpalin tontille astui Purplen kannuttaja Ian Paice. Nyt mukana oli siis jo kolme entistä Deep Purple -muusikkoa: vokalisti Coverdale, kosketinsoittaja Jon Lord sekä rumpali Paice. Tämä ei ollut mikään takuuvarma laadun tae, mutta kyllä Paicen mukaantulo toi bändin soittoon sellaista groovea mitä sävellykset kaipasivat. Biisit hitaasta bluesista rivakkaan rockiin taipuivat Paicelta vanhaan malliin, ja yhtyeen käyrä näytti suosion suhteen ylöspäin uutta albumia valmistellessa.

Tuottajan pallilla istui äskettäin menehtynyt ja jo Whitesnakelle tuttu luottomies Martin Birch, joka nautti tuohon aikaan suurta arvostusta. Albumit kuten Deep Purplen ”In Rock” (1970) ja ”Machine Head” (1972) sekä Black Sabbathin tuolloin tuore ”Heaven And Hell” (1980) olivat hänen tuottamiaan menestyslevyjä. Uusin Whitesnake-albumi vuosimallia 1981 ei siis tulisi jäämään ainakaan soundeistaan kiinni osaamattomuuden puutteeseen.

Tavallaan Whitesnaken albumit vuosilta 1978 – 1982 kuulostavat pitkälti samalta, mitä nyt rumpali on parilla ensimmäisellä eri. Suuren luokan hittejä ei löytynyt ennen vuoden 1980 ”Fool For Your Lovingia” ja levyt olivat reipasta rockia tulvillaan. Kaikilla niillä tuntui olevan sama kaava: kunnon rockbiisejä, hitaita bluespaloja ja pakollinen balladi tai kaksi. Verrokkina mieleen tulee AC/DC; kun ostit bändin levyn, tiesit mitä tulisit rahoillasi saamaan. Kaava oli siis todettu toimivaksi eikä sitä lähdetty vielä ”Come An´ Get It”:ille muuttamaan. Suurten balladien aika ei ollut vielä tuolloin.

Tämä ei ole ensimmäinen albumi, jota arvioidessa huomaa ihmettelevänsä millaista jälkeä on saatu aikaan kiireestä huolimatta. Yhtye suunnilleen käveli keikkabussista studioon ja alkoi levytyshommiin. Vaikka muutama vaisumpi raita löytyy, niin yllättävän kovaa tasoa Whitesnake jaksoi yllä pitää. Albumin nimikappaleilla on ollut tapana olla niitä ässäbiisejä, mutta nyt asianlaita ei ole niin. Paalupaikalle sijoitettu nimikappale on puolitempolla etenevä pätkivän kitarariffin omaava sävellys, jonka parasta antia on nimenomaan kitarariffi sekä tiukka soitto. Kertosäe on nimittäin heppoisen kuuloinen. Tällä tuskin on saatu keikoilla yleisöltä isoa vastareaktiota. Se lipuu ohi kuin Finnjet satamasta. Jälkiä jättämättä.

Kuva: Fin Costello/Getty Images

”Hot Stuff” on sitten täysin toista maata. Ryhmä heittää menovaihteen silmään ja antaa soittaa ja laulaa sen minkä instrumenteistaan irti saa. Biisi on todella hauskaa kuultavaa masentavan nimikappaleen jälkeen ja nyt homma alkaa toimia niinkuin Whitesnakelta on osattu odottaa. Löytyy käsittämättömiä rumpufillejä by Paice, mieletön urkusoolo by Lord ja pitelemätön vokaalisuoritus Coverdalelta. Kitaraosasto Micky Moody/Bernie Marsden joutuu kalpenemaan kaiken tämän mylläkän keskellä, sillä basisti Neil Murrayn kuviot biisin lopussa tulevat puskista ja saavat leuan loksahtamaan auki. ”Ai niin, olihan tässä basisti, joka osaa soittaa ja hemmetin hyvin!”

”Don´t Break My Heart Again” oli levyn ensimmäinen single ja varma valinta. Nyt soudellaan ”Fool For Your Lovingin” vanavedessä ja kalastellaan jotain muuta kuin säälipisteitä naisilta. Tämä on ollut täsmäisku fanien kukkaroihin, jotta heidät saadaan levykauppaan ostamaan levy. Isku oli kannattava, sillä single nousi Briteissä Top-20 listalle ja albumi kakkospaikalle. Kappale on tarttuva ja simppeli perusrockpoljentoinen melodiapala, jossa on myös hieno melodinen kitarasoolo. Ja ennen kaikkea sen kertosäe jää soimaan päähän.

Balladi vuosimallia 1981 kantaa nimeä ”Lonely Days, Lonely Nights”. Kyseessä on verevä kuvaus miehestä, joka polttaa sillat takanaan ja soutaa kyynelten joella. Johonkin herkkään kohtaan tämä kuulijassa osuu ja Coverdale kuulostaa siltä kuin olisi kokenut kirjoittamansa lyriikat tosielämässä. Kyllä näissä blueshenkisissä tunteikkaissa paloissa on sitä jotain mitä ei enää nykymusiikissa kuule. Myös bändi eläytyy rooliinsa täydellisesti ja soittaa juuri sen verran kuin pitää. Välillä mausteeksi, välillä yli äyräiden kuohahdellen.

Jotta kuulija ei vaipuisi alakuloon äskeisen raidan kuultuaan on seuraavaksi valittu repertuaarin iloisin ja rempsein sovitus, joka kantaa nimeä ”Wine, Women An´ Song”. Jo nimi antaa ymmärtää, että nyt on luvassa tuttua ja turvallista reteää Whitesnakea, joka ei sanomassaan kursaile eikä soitossaan säästele. Lordin kapakkapianolla käynnistyvä biisi nostaa fiiliksiä välittömästi ja kun laulaja sekä yhtye päästetään irti, ovat boogiekekkerit käynnissä välittömästi. Olkoon kyseessä yksinkertainen rock-raita, niin tämä toimii kuin hauli sorsan kyljessä. Tätä alkaa tehdä mieli laulaa mukana, mikä on aina hyvän kappaleen tunnusmerkki.

B-puoli alkaa yhtä vaisusti kuin A-puoli. ”Child Of Babylonissa” on yritetty kurkotella herkullista omenaa korkealta puusta, mutta kun se näppeihin on saatu, ei saalis kiiltävistä kuoristaan huolimatta ole maukas. Puolitempoisesta sävellyksestä ei tahdo löytää tarttumapintaa millään ja nyt Finnjet on vaihtunut raikulipoikaan, joka on aamun koittaessa kadonnut pedistä kuin tämä biisi mielestä. Jälkiä jättämättä.

”Would I Lie To You” oli albumin toinen singlejulkaisu ja nyt on kyseessä kunnon singalong, joka on perus-Whitesnakea 1980-luvun alusta. Näppärä kitarakuvio ja Coverdalen vakuuttelut siitä, että hän muka huijaisi babyaan saavat hymynkareen huulille. Ja petollisesti jää tämä kertosäe aivoihin itämään. Sitä toistetaan biisin lopussa sen verran monta kertaa, että alan vakuuttua Coverdalen tarkoitusperistä. ”Just to get into your pants… I think so.” herra tokaisee kappaleen lopuksi, jotta päämäärä ei jäisi epäselväksi.

Onneksi ”Girl” ei ole tuhma biisi. Vitsi vitsi. No totta kai se on tuhma. Tiedätte te Coverdalen. Aina vonkaamassa pillua ja ähkimässä biisin tavujen välissä, tosin enenevässä määrin vasta tulevilla levyillä. Tästä tulee kovasti Purplen ”Stormbringerin” aikaiset funk jutut mieleen, vaikka biisi itsessään on yllättävän simppeli ja suora. Kaikessa erilaisuudessaan tämä tuo levylle oivan lisämausteen, josta joko pitää tai ei.

”Hit An´Run” pitää sisällään todella maukkaan kitarariffin ja se kertoo luonnollisesti naisista. Katalista naisista. Mutta pitää se sisällään myös talk box -soolon ja maukkaan kitarasoolon puhumattakaan rytmiryhmän keitoksista, joilla tämä soppa pysyy kuumana, vaikka ulkona olisi hyytävän kylmää. Rytmitys on keinuva ja Paicen biitti tanssahtelee sekä keinuu juuri sopivasti luoden kappaleen runkoon vahvan leiman siitä, ettei tähän moni kannuttaja tällä pallolla pysty. Yksi albumin parhaita esityksiä.

”Till The Day I Die” alkaa kuin leirinuotion äärelle kokoontuneen joukkion lauluiltamat. Iloinen akustinen kitara soittaa iloista melodiaa, josta puuttuu vain taustalla räiskyvä nuotio. Hieman Led Zeppelinin edellisen vuosikymmenen akustiset tulkinnat mieleentuova sovitus on jälleen uusi elementti albumin kaaressa. Se malttaa pysyä akustisena parin minuutin ajan, kunnes Zeppelin ammutaan alas ja bändi jyrää jäännösten yli. Paicen paalujunttamainen rytmi hakkaa taukoamatta ja Coverdale monkuu ”Give me love ´til the day I die!” Perimmäisten asioiden äärellä siis ollaan ja ihmissuvun on jatkuttava, jos se laulajasta on kiinni. Näin perustavanlaatuiseen julistukseen Whitesnake on halunnut levynsä päättää ja se on oikeasti hyvä se. Nämä kymmenen raitaa luovat juuri oikeanmittaisen kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella kertakuuntelulla loistavasti läpi.

Oma lukunsa on levyn kansitaide, josta älähdettiin aivan kuten ”Lovehunter”-albumin kannesta vuonna 1979. Ei kai omenan sisällä olevassa käärmeen päässä nyt vikaa voi olla? Tottakai voi jos bändissä laulaa David Coverdale, joka pitää…tiedätte kyllä mistä. Coverdale lienee halunnut tökkäistä kansipoliiseja ja vaatinut kuvittajaa tekemään käärmeen kieleen yksityiskohdan, jonka jokainen heteromies varmasti tunnistaa.

Laittakaa tämä nelikymppisiään viettävä levy soittimeen ja soimaan lujaa!

8/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1.Come An’ Get It
2.Hot Stuff
3.Don’t Break My Heart Again
4.Lonely Days, Lonely Nights
5.Wine, Women An’ Song
6.Child Of Babylon
7.Would I Lie To You
8.Girl
9.Hit An’ Run
10.Till The Day I Die

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here