Stratovarius on tullut takaisin! Ei siinä, että se koskaan olisi poissa ollutkaan, mutta 1990-luvulla nimensä eurooppalaiseen power metal -kivijalkaan sementoinut bändi on vilkaissut taustapeiliin ja palannut sinne, mikä siitä aikoinaan teki yhden suurimmista. Ex-kitaristi Timo Tolkin jälkeinen aika on mennyt jotenkin nahkaa luodessa ja liekö tarkoituksellista vai uusien tuulien luonnollista tuomaa, Stratovariuksen musiikkiin tuli enenevässä määrin progressiivisia vaikutteita. Toki ne power metal-melodiat ja tuplabassarit ovat siellä pohjalla koko ajan olleet läsnä, mutta jotenkin vaikeammin lähestyttävää on bändin materiaali ollut. Nyt uutukaisen ”Eternalin” myötä palataan samalle alkulähteelle, mistä aiemmin ammennettiin. Tuolloinhan tuloksena oli ehkä 90-luvun kovin power metal -albumijatkumo ”Episode”–”Visions”-”Destiny”. Vertailu vanhaan ja menneeseen on sinänsä turhaa, mutta ”Eternalilla” Stratovarius pääsee melko lähelle edellä mainitun levykolmikon tunnelmia.
”Eternalin” materiaali on lähes kauttaaltaan vahvaa. Useastihan levyjen kappalejärjestys vaikuttaa rakentuvan niin, että alkupäähän pukataan killerit ja loppupäähän ne pakolliset fillerit. Tälläkin kertaa itselleni turhimmat sävellykset löytyvät sieltä aivan lopusta eli pakollinen hidas ”Fire In Your Eyes” sekä eeppinen möhkäle ”The Lost Saga”. Sen sijaan albumin biisit ensimmäisestä kahdeksanteen ovat silkkaa hunajaa. Heti aloitusraita ”My Eternal Dream” näyttää pelin hengen. Mahtipontinen aloitus, rivakka tempo sekä laulumelodia vievät suoraan 1990-luvun loppuun ja ”Visionsin” maailmaan. Radiobiisi ”Shine In The Dark” jätti minut ensi alkuun kylmäksi, mutta albumikontekstissa sekin herää henkiin aivan uudella tavalla. ”Feeding The Fire” erottuu komealla kertosäkeellään ja ”Man In The Mirror” muuten vaan biisikokonaisuutena. Turha käydä jokaista kappaletta erikseen läpi, mutta todettakoon, että kaikista biiseistä löytyy Stratovariukselle tuttua tarttumapintaa ja koukkuja, jotka herättävät ja pitävät yllä mielenkiinnon. Jopa niistä kahdesta viimeisestä, jotka aiemmin mainitsin itselleni vähäpätöisimmiksi.
Ainoa asia, mikä kuuntelukokemuksessa todella häiritsee, on laulaja Timo Kotipellon englanti. Itse en yleensä ääntämisestä jaksa nilittää, mutta nyt on asiasta pakko mainita. Tolkin vielä vaikuttaessa bändissä lauluja ilmeisesti tuotettiin pikkutarkemmin ja ääntämistä viilattiin viimeiseen asti. Ero ääntämisessä vanhan ja nykyisen Stratovariuksen välillä onkin suuri, vaikkei englanti silloin menneisyydessäkään laulajan suuhun täydellisesti sopinut. Ääntäminen, sanojen rytmitys sekä fraseeraus varsinkin rauhallisemmissa osioissa, joissa laulu kuuluu selvästi, aiheuttavat kuulijassa vaivaantuneisuutta. Laulu sinänsä on komeaa kuultavaa ja Kotipelto käyttää ääntään monipuolisesti erilaisia tunnetiloja tulkiten. Laulumelodiat palvelevat kappaleita ja kertosäkeissä on tarttuvuutta sekä kerroksittain harmonioita.
Albumin tuotanto on moderni ja omaan makuuni vähän liian tukkoon tungettu. Joskus vähemmän olisi enemmän. Massiiviseksi ja mahtipontiseksi miksattu ja masteroitu kokonaisuus kadottaa nyansseja ja yksityiskohtia, jotka erottuisivat paremmin luomummasta lopputuloksesta. Tietysti lajityyppi on sellainen, jossa pompöösi paisuttelu kuuluu asiaan ja äänitekniset päätökset tehdään tässä viitekehyksessä. Matias Kupiaisen kitaran virettä on ajan hengen mukaisesti dropattu ja se soi ja murisee komeasti. Soolot ovat tyylitajuisia ja vaikuttavat myös pitkälti sävelletyiltä. Kupiaisen ja kosketinsoittaja Jens Johanssonin kitara/kiippari -vuorottelut ovat komeaa kuultavaa ja niistä bändi on jaksanut pitää itsepintaisesti kiinni. Hyvä niin, kaikkea ei tarvitse mennä pelkän muutoksen vuoksi muuttamaan.
Jos allekirjoittaneen tavoin olet ihastunut Stratovariuksen kulta-aikojen melodisiin power metal-tykityksiin eikä Kotipellon puutteellinen englannin ääntäminen aiheuta ihottumaa, kehotan tutustumaan ”Eternaliin”. Bändi ei ole luonut uutta ”Visionsia” eikä sen sitä tarvitse sitä enää uudelleen tehdäkään, sillä levy tehtiin jo 18 vuotta sitten. Sen sijaan Stratovarius on onnistunut tekemään vuonna 2015 albumin, jolla se kuulostaa pitkästä aikaa itseltään. Siltä Stratovariukselta, joka 1990-luvulla iski ryminällä kansainväliseen tietoisuuteen melodioillaan, tuplabassareillaan sekä taidokkaalla ja tarkalla soitollaan. Toivottavasti tästä karkista saadaan vielä jatkossakin nauttia uusien levytysten muodossa. Duurisoinnuilla voi tehdä ihmeitä ja power metallilla pelastaa maailman!
9-/10
Teemu Kuosmanen
1. My Eternal Dream
2. Shine In The Dark
3. Rise Above It
4. Lost Without A Trace
5. Feeding The Fire
6. In My Line Of Work
7. Man In The Mirror
8. Few Are Those
9. Fire In Your Eyes
10. Lost Saga
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}