Winger oli aikanaan pahin kirosana heavy metal -piireissä. Bändi esiintyi vuonna 1991 Giants Of Rockissa ja keikka näytettiin TV:ssä, samoilla festareilla esiintyi myös Sepultura ja kontrasti oli melkoinen. Samana vuonna mieleen on jäänyt Lars Ulrichin tikkojen heittely Kip Wingerin kuvaan ”Nothing Else Matters” – biisin videossa. Paradoksaalisesti kappale edusti Metallican lopullista siirtymistä mainstream -osastolle.
Wingerin niputtaminen muiden glam-yhtyeiden kanssa samaan kastiin on bändin aliarvioimista. Ensimmäisillä levyillä otteen ollessa kieltämättä kevyt, keulamies Kip Wingerin paikoitellen karhea ja jopa raaka tulkinta vie vaikutelmaa pois pehmopopista.
Toisaalta nykyään myös Whitesnakessa vaikuttavan kitaristi Reb Beachin ja kosketinsoittaja Paul Taylorin lahjakkuutta soittimiensa käsittelyssä ei voi kiistää. Rumpali Rod Morgenstein on muusikkopiireissä aina ollut yksi arvostetuimpia ja teknisesti parhaimpia soittajia. Jostain syystä Winger leimautui hölmöjen kappaleiden kuten ”Seventeen” myötä ei vakavasti otettavaksi yhtyeeksi.
Kolmannelle levylleen ”Pull” kaukaa viisaasti yhtye hylkäsi osittain vanhan soundinsa ja suuntasi raskaammille vesille. Jo avausraidan “Blind Revolution Mad” akustinen ja synkkä alku antaa viitteitä tulevasta. Biisi käynnistyy Kipin väkevän karjaisun saattelemana aloittaen raskaan riffin, jota jämäkkä rumpukomppi mainiosti tukee.
Ensimmäiset kappaleet ovat todella vahvaa tekoa. Kolmantena kuultava hitaampi ”Spell I’m Under” on yksi aikakauden unohdetuista klassikoista. Biisin tunnelma on erinomainen ja Kip todella vakuuttaa tulkinnassaan. Biisissä on Def Leppardin parhaiden hittien veroinen ote. Myös ”Junkyard Dogin” raskas riffi saa kuuntelijan ihmetyksiin. Onko tämä nyt varmasti Winger joka soi? Biisi on ylipitkä, mutta tarttuvuuskerroin on kohdallaan.
”Pull” on yleisesti ottaen reilusti rivakampi ja tummempi kuin bändin aiemmat albumit. Yhtye ei silti unohtanut tavaramerkkiään eli tarttuvia melodioita, joita erityisesti levyn alkupuolella viljellään reilusti. Valitettavasti levyn loppupuolella ote alkaa herpaantua ja biisit luisuvat tavanomaisiksi hard rock -numeroiksi.
Kipin vahva laulu ja erinomainen soitinten käsittely pitävät yllä mielenkiintoa silloin kun itse biisit eivät yllä aivan kovimpaan kärkeen. Levyn päättää balladi ”Who’s The One,” joka onnistuu koukuttamaan salakavalasti ja kuuntelu päätetään vahvasti.
”Pull” on väkevä näyte siitä, ettei Wingerin lahjakkuus perustunut pitkään tukkaan ja glam-kertosäkeisiin. Samana keväänä ilmestyneen Poisonin ”Native Tongue”– albumin ohella se oli onnistuneimpia kasvojenkohotuksia 1980-luvun bändeiltä.
Myös Kip Wingerin tulkinta levyllä hakee vertaistaan koko genressä. Winger on tällä vuosituhannella jälleen aktivoitunut ja uusia julkaisuja on taas ilmestynyt, vaikka aiempaan suosioon ei ole päästy. Kyseessä on kuitenkin kiistatta katsastamisen arvoinen kokoonpano.
8+/10
Ville Krannila
1.Blind Revolution Mad
2.Down Incognito
3.Spell I’m Under
4.In My Veins
5.Junkyard Dog
6.The Lucky One
7.In For The Kill
8.No Man’s Land
9.Like A Ritual
10.Who’s The One
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}