Metallica oli päässyt ensimmäisen täyspitkänsä makuun 40 vuotta sitten julkaistun ”Kill ’Em All” -albumin myötä. Pari vuotta aiemmin Lars Ulrichin lehti-ilmoituksella kasaan saatu bändi oli ehtinyt treenailla ja tehdä demoja jo useita, mutta levytyssopimusta niillä ei tuntunut irtoavan.

Myös basistin tontti tuntui olevan epävakaa aina siihen asti, kunnes herrat Ulrich ja James Hetfield eksyivät Los Angelesissa sijaitsevaan Whiskey A Go Go -keikkamestaan, jossa esiintymässä oli Trauma-yhtye. Lavalla oli basisti, joka herätti kaksikon mielenkiinnon ja he päättivät kysyä, kiinnostaisiko tätä liittyä Metallicaan.

Basistin nimi oli Cliff Burton ja hänellä oli vaatimus liittymisensä ehdoksi. Yhtyeen olisi muutettava Losista San Franciscoon, jossa metalliskene oli paljon sopivampi tylyä metallia soittavalle kokoonpanolle. Los Angelesin puudelibändien hiuslakalle ja glitterille kärähtävä meininki ei suosinut Metallican edustamaa tyylisuuntaa, joten muuttoon suostuttiin. Näin Burton saatiin riveihin ja sen myötä edellinen basisti Ron McGovney ulos.

Toinen ongelma oli soolokitaristi, joka tunnettiin nimellä Dave Mustaine. Mustaine oli luonteeltaan arvaamaton, jopa väkivaltainen tietylle päälle sattuessaan, ja hänelle maistuivat viina sekä huumausaineet siinä määrin, että miehestä olisi päästävä eroon. Internet on tulvillaan asiasta löytyvää dataa, eikä kukaan metallimaailmaa seuraava ole voinut välttyä uutisotsikoilta, joita aiheesta edelleen putkahtelee esiin.

Mustainen viha ja katkeruus entisiä bändikavereitaan kohtaan on palanut vuosien saatossa tulipunaisella liekillä. Haastatteluissa muistetaan aina myös kysyä aiheesta Davelta. Hän siis poistui Metallican rivistöstä juuri ennenkuin bändillä tärppäsi, eli Metallica onnistui nappaamaan levydiilin Megaforce-labelilta. Uusi kitaristi oli mukana jo samana päivänä, kun Mustaine erotettiin, eli homma oli valmiiksi pelattu. Exoduksesta liittynyt Kirk Hammett pääsi ns. valmiiseen pöytään eli suoraan levytyssessioihin.

Mielenkiintoinen fakta tulevan albumin nimeen ja kansitaiteeseen on hauska. Alun perin ”Kill ’Em Allin” oli tarkoitus ilmestyä ”Metal Up Your Ass” -nimisenä ja kansikuva oli valmiina. Vessanpöntöstä ylösnouseva nyrkkiin puristettu käsi oli liian rohkea valinta Megaforcelle. Burton tokaisi hylkäyspäätöksen kuultuaan: ”Kill ’Em All”. Se oli siinä ja uusi nimi albumille oli hallussa.

”Hit The Lights”

Albumin avausraita oli tullut tutuksi jo aiemmin, sillä se levytettiin edellisenä vuonna ”Metal Massacre” -kokoelmalle. Tällöin bändissä ei ollut vielä edes vakituista soolokitaristia eli Mustainea, vaan soolot sai lirautella Lloyd Grant Ron McGovneyn hoidellessa vielä basistin tonttia. Biisin teho oli sitä luokkaa, että se päätettiin levyttää uusiksi tuoreella kokoonpanolla. ”Hit The Lights” on muuten ensimmäinen Metallican valmiiksi kirjoittama raita ja peräisin Hetfieldin sekä McGovneyn edellisen bändin Leather Charmin jäämistöstä.

160 iskun minuuttivauhdilla etenevä raita on taattua thrash metallia ajalta, jolloin koko termiä ei edes ollut keksitty. Biisin raivoisa riffi ja James Hetfieldin vihainen, suorastaan raivokas vokalisointi tähdittää vimmaa. Vanha metallipää tuntee ylpeyttä bändiä kohtaan, joka tuli tällä albumilla luoneeksi huomaamattaan uuden metalligenren sekä loistavan albumikokonaisuuden.

Huomio raidalla kiinnittyy myös moniin tempovaihdoksiin ja soolo-osioihin. Kaikesta huomaa, että Metallica oli valmis suuriin kuvioihin ja biisit oli treenattu tappiin ennen sessioiden alkua. Kun ottaa huomioon, että albumin studiobudjetti oli vain 15 000 dollaria, on miksaus sekä äänitys tehty loistavasti. Kaikki on balanssissa ja soundit ovat todella tuhdit, mutta silti kirkkaat. Nämä elementit tukevat myös levyn vauhdikkaita sovituksia, joissa tapahtuu koko ajan valtavasti asioita lyhyen ajan sisällä.

”Hit The Lights” antaa vahvan näytteen siitä mistä Metallicassa vuonna 1983 oli kyse ja on loistava raita käynnistämään tämä näytös.

”The Four Horsemen”

Mustainen vielä ollessa mukana, hän kirjoitti yhtyeelle biisejä, joista tämä raita on se kaikkein tunnetuin. Tarina on monelle Metallican uraa seuranneelle tuttu, mutta kertaus on opintojen äiti. Mustaine kirjoitti riffit ja lyriikat, tällöin sävellys kulki nimellä ”The Mechanix”. Mustainen lähdettyä yhtye oli pienoisen tilanteen edessä, sillä omia uusia kappaleita ei ollut ehtinyt syntyä Hetfieldin ja Ulrichin toimesta vielä riittävästi. Oli siis turvauduttava myös Mustainen kirjoittamaan materiaaliin, jota sitten muokattiin uuteen muotoon.

”The Mechanixin” lyriikat kirjoitettiin uusiksi ja Hetfield kirjoitti mukaan bridgeosion sekä uuden soolon. Biisi kasvoi uudistusten jälkeen yli seitsemänminuuttiseksi järkäleeksi ja albumin pisimmäksi.

Koska Metallican kaverit olivat haastatteluissa vittuilleet Mustainen suuntaan ja vihjailleet, etteivät tämän kyvyt kitaristina olleet riittävät, suuttui Mustaine tulisesti. Hän päätti levyttää kirjoittamansa biisin Megadethin ensialbumille ”Killing Is My Business…And Business Is Good” nimellä ”Mechanix”. Versio on niin nopea ja hyvin soitettu, että kaikille tuli varmasti selväksi, että mies on kitaran varressa täysi velho. Metallicalle tuli myös näytettyä kuinka kappale tulee soittaa.

Mustainen alkuperäiset lyriikat, jotka käsittelivät seksiä huoltoasemalla saivat siis mennä ja Hetfield kertoi tarinaa Ilmestyskirjasta löytyvästä neljästä ratsumiehestä. Metallican versio on näistä se jylhempi ja hyvin onnistunut, vaikka ei ole tempoltaan mikään kaahausnäytös. Se sisältää monia taidokkaasti rakennettuja osia ja vauhdin vaihtelua, joka pitää kuulijan mielenkiinnon yllä koko keston ajan.

”Motorbreath”

Albumin taustoja tutkien törmäsin mielenkiintoiseen faktaan. ”Motorbreath” on nimittäin ainoa biisi Metallican suuressa katalogissa, jonka James Hetfield on tehnyt yksin. Tätä faktaa ei huomaa millään tavalla huonontavana tekijänä, sillä kappale on ensiluokkainen thrash rypistys, joka on ohi kolmessa minuutissa. Kyse on siis hengästyttävällä tempolla etenevästä riffijunasta, joka on myös todella melodinen. Samalla kyseessä on albumin lyhyin raita.

Biisiä kuunnellessa syke nousee kuin huomaamatta ja huomio kiinnittyy moneen asiaan matkan varrella, vaikka tämän on kuullut lukemattomia kertoja. Ensiluokkainen riffittely, vihainen vokalisointi, Ulrichin rumputuli sekä Burtonin bassokuviot ovat kaikki hienosti balanssissa. Hammett pääsee myös loistamaan lyhyessä, mutta sitä terävämmässä kitarasoolossa, joka sopii biisiin kuin kultaharkko kassakaappiin. ”Motorbreath” on albumin tehokkaimpia raitoja. Piste.

”Jump In The Fire”

”Kill ´Em Allilta” ei liiemmin sinkkulohkaisuja irronnut, mutta Euroopan markkinoille tehtiin ”Jump In The Fire” -single, joka oli sikäli mielenkiintoinen, että sen B-puolelta löytyi pari tekaistua liveraitaa albumilta löytyvistä kappaleista. Ne oli jälkikäsitelty yleisön mylvähdyksillä. Biisivalinta A-puolelle on hieman outo, koska albumia paremmin kuvaavaa materiaalia olisi ollut tarjolla paljon. Kenties ”Jump In The Firen” seesteisempi tempo on ohjannut valinnan kohdistumaan siihen.

On tässä myös se terävä riffi ja kertosäe, mutta jotain silti puuttuu ja se on höyryjuna, joka puskee muusta materiaalista päälle. Biisi tuo toki kaivattua vaihtelevuutta albumin kaareen, eikä tätä tietysti tohdi skipata kun levyä kuuntelee, sillä ei se huono ole. Muu materiaali vain toimii itselleni paremmin. Tähän väliin on sopiva hetki mainita myös ”No Life ´Til Leather” -demo, jolta löytyy myös huomattavasti kiukkuisempi ja rivakampi ”Jump In The Fire”. Check it out!

”(Anesthesia) – Pulling Teeth”

Vähissä ovat metallibändien debyyttialbumit, joilta löytyisi yli kolmeminuuttinen bassosoolo. Mutta ”Kill ´Em Allilta” sellainen löytyy! Cliff Burton oli kuin taivaan lahja bändille, mitä tulee instrumentin hallintaan ja soundiin. Miehen taito basson varressa oli jotain aivan muuta mihin metallilevyillä oli totuttu.

Burtonin bassotyöskentely on omassa luokassaan kysyy asiaa keneltä tahansa muulta Metallicassa vaikuttaneelta basistilta. Taito oli jopa sillä tasolla, että Burton sävelsi albumille soolonumeron, josta käy hyvin selväksi millaisesta kaverista oli kyse. Vetoa on vaikea kuvailla näin maallikon korvin, mutta kyllä se edelleen hiljaiseksi vetää, niin hieno se on. Kaiken kukkuraksi loppuun on kirjoitettu nostatusosa, jossa Ulrich hyökkää rumpuineen soittamaan biittiä soolon päälle. Kaiken järjen mukaan mukaan kuuluisi myös kitarat, mutta ei. Pelkkä rytmisektio vie tämän bassotekniikan taidonnäytteen maaliin upeasti.

”Whiplash”

Keikalla riehumisesta kertova virallinen anthem on albumin varsinainen adrenaliinipiikki, joka sivaltaa nimensä mukaisesti kuin ruoskan siima.

”Bang your head against the stage like you never did before. Make it ring, make it bleed, make it really sore” – kertoo jo pitkälti, että Metallican keikoilla sattui ja tapahtui. Raita on yhtä kaahausta alusta loppuun, niinkuin kunnon thrash metal -veisun kuuluu ja sisältää jopa lyhyen moshosuuden, joksi tälläisia puolitetulla tempolla kulkevia väliosia alettiin myöhemmin kutsua.

Jos ”Kill ’Em Allilta” pitäisi valita yksi kappale edustamaan bändin linjaa vuonna 1983 kyllä valinta kallistuisi ”Whiplashiin”. Kolme ja puoli minuuttia kun on iskenyt päätä seinään tai tiilimuuriin, saa kenet tahansa vakuutuneeksi siitä voimasta ja jopa raivoisasta yksinkertaisuudesta mitä rakenteeseen tulee. Hetfieldin vihainen vokalisointi kruunaa tämän kakun ja karjaisu ”Whiplash!” tulee sydämestä. Jenkeissä oltiin albumin linjan suhteen optimistisempia kuin Euroopassa ja siellä julkaistiin maksisingle ”Whiplash”.

”Phantom Lord”

Puolen minuutin introlla hämäävästi starttaava ”Phantom Lord” on albumin unohdettu helmi, jota Metallica harvemmin keikoillaan enää soittaa. Mustaine on ollut myös tätä kirjoittamassa ja olisi hauska tietää, oliko hän intron jälkeen käyntiin jyrähtävän timanttisen riffin takana.

Jälleen mennään hengästyttävällä tempolla, mutta säkeen alle on jätetty tilaa vokaalimelodialle. Jos biisille täytyy jostain motkottaa, se on kertosäe. Se on huonompi kuin säemelodia, mutta plussia satelee riffiosastosta ja puolitetulla temmolla menevästä B-osasta ennen vimmaista kitarasooloa. Vaikka sovitus kestää yli viisi minuuttia, tuntuu se olevan ohi hetkessä. Tapahtumia on jatkuvalla syötöllä ja kuulija pidetään otteessa tiukasti. Loppuun on säästetty kenties albumin vihaisin Jamesin rääkäisy: ”Fall to your knees and bow to the phantom lord!” Eikä hän kuulosta ikäistään vanhemmalta eli 19-vuotiaalta kun ”Kill ’Em All” äänitettiin. Joka tapauksessa komea esitys, joka sopii albumin mittelöihin mainiosti.

”No Remorse”

Vihdoin kuulija saa hengähtää hetken jatkuvasta halonhakkuuosastosta ja tempoa pudotetaan merkittävästi. Tämä tarkoittaa sitä, että kitarariffit ovat pääosassa. Kyllä sieltä Hetfieldin kiukkuinen vokalisointi myös huomiota kiinnittää.

Biisi nousi muuten vuonna 1993 vanhan Doom -tietokonepeliklassikon myötä uuteen suosioon ja tätä on jopa kaiveltu satunnaisesti livesettiin. Hieno homma, että bändi jaksaa edelleen näitä vanhoja helmiä vetää, sillä tämä on ns. ”deep cut” albumiraita, joka on syyttä jäänyt ”Kill ’Em Allin” tunnetumpien kappaleiden varjoon. Sovituksessa riittää tapahtumia koko kuuden ja puolen minuutin mitalta ja on yhtä riffien sekä soolojen ilotulitusta. En voi välttyä olettamalta, että Mercyful Fatea on kuunneltu ja vaikutteita siltä suunnalta ammennettu. Loppuun on vielä tehty hieno tempon nostatus ja uusi kitarakuvio, joka muuttaa rakenteen kuin toiseksi biisiksi.

”Seek & Destroy”

”Kill ’Em Allin” kenties tunnetuin ja rakkain biisi monelle on uljas ”Seek & Destroy”. Jos pari edellistä esitystä ovat sitä unohdetumpaa osastoa, tämä klassikko ei sitä todella ole. Kylmät väreet hiipivät selkäpiihin aina kun aloitusriffi kajahtaa soimaan ja sävellys herää henkiin. Edelleen mennään raskaissa tunnelmissa ja pää alkaa nytkyä kuin huomaamatta kun Hetfield aloittaa sanomansa: ”Scanning the scene in the city tonight. We´re looking for you to start up a fight. There’s an evil feeling in our brain, but it´s nothing new you know it drives us insane”.

Rakenteeltaan ”Seek & Destroy” on melko yksinkertainen ja juuri siksi se uppoaa kuulijaan kuin häränsarvi härkätaistelijaan. B-osa toisen kertosäkeen jälkeen tuplaa tempon kitarasooloon ja sovitus saa yhtäkkiä siivet, kunnes nostatus on ohi ja palataan alkuperäiseen teemaan. Koska riffejä on kirjoitettu vaikka muille jaettavaksi, niin yksi sellainen väläytetään vielä loppuun kuin näytiksi, että kyllä näitä meillä riittää: ota koppi!

”Metal Militia”

Jos A-puoli päättyi todella nopeaan ”Whiplashiin”, saman tempun tekee päätös ”Metal Militia”. ”Kill ’Em Allia” ei kuulu päättää keskitempoiseen hard rockiin vaan kunnon thrash hyökkäykseen ja sitä tämä todella on.

Mustaine on jälleen ollut biisiä kynäilemässä Hetfield/Ulrich -kaksikon kanssa ja silloin yleensä kiirettä pitelee. Kappale on yhtä sahausta ja Hetfieldin ärjyntää koko mitaltaan, mutta kyllä matkalle ylläreitä osuu, kuten kitarasoolon jälkeinen b-osa, jonka Burton bassokuviollaan käynnistää. Vaikka osa on ohi nopeasti, se tuo rakenteeseen virkistävää vaihtelua. Tämän jälkeen päätä taas hakataan tiiliseinään niin, että tuntuu, kunnes koko lysti on loppusuoralla. Raita feidataan pois marssivien saappaiden ja tykinjylinän tahtiin. Jäljelle jää vain kuulijan kohonnut pulssi ja halu kuunnella lisää Metallicaa. Niin hyvä levy ”Kill ’Em All” on.

On vaikeaa kuvitella, että ”Kill ’Em Allin” levyttänyt bändi oli ollut kasassa vasta vajaat kaksi vuotta. Kokoonpano oli mennyt uusiksi juuri ennen levytystä, joten henkilökemiat olivat vielä sisäänajovaiheessa. Silti jälki on niin priimaa kuin olla voi, eikä levyyn kyllästy koskaan, vuosikymmenien saatossa kertyneistä kuuntelukerroista huolimatta.

Kyseessä on Metallican vihaisin sekä nopeatempoisin albumi, jolle ei kirjoitettu yhtään hidasta biisiä. Niiden aika alkaisi vasta seuraavasta albumista ”Ride The Lightning”.

9½/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1.Hit The Lights
2.The Four Horsemen
3.Motorbreath
4.Jump In The Fire
5.(Anesthesia) – Pulling Teeth
6.Whiplash
7.Phantom Lord
8.No Remorse
9.Seek & Destroy
10.Metal Militia