Ritchie Blackmoren useita kukkuloita ja laaksoja läpikäynyt Rainbow-yhtye sai alkunsa 50 vuotta sitten ilmestyneellä debyytti-LP:llä. Ennenkaikkea albumi esitteli suurelle yleisölle Ronnie James Dion, josta ei liene tarpeen sanoa enempää. Dio toki oli vaikuttanut musiikin saralla jo 1950-luvulta, mutta selvästi erillään heavy-maailmasta, jonne nyt tehtiin voimallinen läpilyönti.
Rainbow-projekti alkoi alunperin Deep Purplen perustaja Blackmoren rakastamasta vuoden 1970 Quartermass-coverista “Black Sheep Of The Family”, jonka levytysehdotuksen muu Purplen jäsenistö oli hylännyt “Stormbringer”-sessioissa vuonna 1974. Blackmore halusi luoda musiikkia barokki- ja renessanssivaikutteiden pohjalle, ja Purple oli ajautunut tästä suunnasta kauas. Ritchie oli kyllästynyt erityisesti Glenn Hughesin puskemaan funk-soundiin ja alkoi suunnitella soolouraa. Hänen roolinsa ”Stormbringerilla” jäi selvästi vähäisemmäksi kuin aiemmilla Purplen levyillä.
Joulukuussa 1974 Blackmore päätti nauhoittaa ”Black Sheep Of The Familyn” soolosinglenä yhdessä Elf-yhtyeen vokalisti Ronnie James Dion kanssa. Koeponnistuksena singlen B-puolelle ikuistettiin myös Dion ja Blackmoren toimesta syntynyt uusi kappale ”Sixteenth Century Greensleeves”, Elf-rumpali Gary Driscollin sekä ELO-yhtyeen sellisti Hugh McDowellin soittaessa mukana.
Elf oli kiertänyt maailmaa aiemmin Purplen lämppärinä, ja Blackmore oli vakuuttunut erityisesti Dion voimakkaasta sekä tunteikkaasta tulkinnasta, joka ei tuntunut pääsevän oikeuksiinsa Elfin suoraviivaisessa rock-materiaalissa. Tästä huolimatta kitaristi rekrytoi koko Elf-bändin taustalleen tulevalle levylle. Kun Blackmorelle kirkastui edessä oleva uusi suunta ilman Deep Purplea, singlesuunnitelmat siirrettiin hyllylle ja fokus siirtyi kokonaisen täyspitkän valmisteluun.
Dion ja Blackmoren kemiat luovassa prosessissa osuivat niin hyvin yhteen, että ennätysajassa kaksikko sai kirjoitettua vaadittavat seitsemän uutta biisiä. Quartermass-tulkinnan lisäksi nauhalle taltioitiin versio Yardbirdsin vuoden 1965 instrumentaalista ”Still I’m Sad”.
Sessiot pidettiin Munchenissa Musicland Studiolla Purplen levyiltä tutun Martin Birchin ohjauksessa helmi-maaliskuussa 1975. Blackmore oli tuolloin vielä virallisesti Deep Purplen jäsen ja siirtyi suoraan studiosta viimeiselle Purple-kiertueelleen Euroopassa. Kitaristin lähtö julkistettiin sen päätteeksi huhtikuussa 1975.
Rainbow-LP:n julkaisua lykättiin muutamalla kuukaudella, mutta syksyllä 1975 yleisö sai kuullakseen ensimmäiset maistiaiset mustan ritarin omalta yhtyeeltä. Avausraita ja lopulta singlenä ilmestynyt ”Man On The Silver Mountain” on klassikko, joka soi käytännössä kaikilla Rainbow-keikoilla 1970-luvulla ja myös Dio esitti tätä oman yhtyeensä kanssa aina uransa sekä elämänsä loppuun saakka.
Biisi vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta itse kukin voi kokeilla laulaa tätä karaokessa ja pysyä edes jollain tavalla säveltahdissa sekä korkeudessa. Dion mestarillinen ote esittämäänsä materiaaliin tulee tätä kautta esille. Tästä kappaleesta on myös kuultu vuosien varrella monta tuplatempolla soitettuja versioita. Oli virkistävää jälleen pitkästä aikaa kuulla alkuperäinen tulkinta, jossa hitaammalla vauhdilla nyanssit tulevat selvästi paremmin esiin.
Slovariosastolla usein nostetaan esille myös liveareenoilta hyvin tuttu ”Catch The Rainbow”, joka on hieno veto. Omaksi suosikiksi on siitä huolimatta aina päätynyt huikea ”The Temple Of The King”, jossa Blackmore tarjoilee parastaan ja Dion tulkinta on kauneudessaan sydänjuuria koskettava.
Lisäksi harvemmin listoilla näkyvät ”Self Portrait” ja ”Snake Charmer” on pakko mainita, sillä ne eivät jää lainkaan jälkeen klassikoiden tahdista. Blackmore soittaa intensiivisesti, pidätellen turhaa sooloilua samalla antaen Diolle tilaa hallita sovituksia. Tällaisia ratkaisuja harvoin kitaristeilta omissa sävellyksissä kuulee, ja se nostaa näiden biisien arvoa.
Renessanssi ja klassisen musiikin vaikutteet kuuluvat siellä täällä. Levyllä annetaan erityiskiitokset Blackmorea aikojen alusta inspiroineelle säveltäjämestari Johan Sebastian Bachille. Ritchien kanssa läheisissä väleissä ollut oopperalaulaja Shoshana värittää paria kappaletta ja Dio laulaa omat taustansa useaan kertosäkeeseen. Tämä tuo oman persoonallisen säväyksen levylle, joka valitettavasti ajoittain kärsii ponnettomasta tuotannosta. Vuotta myöhemmin samassa studiossa saman tekijätiimin toimesta saatiin selvästi parempaa jälkeä aikaiseksi.
Musiikin osalta LP:n ainoa kauneusvirhe on ”If You Don’t Like Rock’n’Roll”, joka kuulostaa ”Who Do We Think We Are” -sessioiden ylijäämämateriaalilta. Debyyttiä seuranneet kiertueharjoitukset eivät toimineet odotetulla tavalla ja Blackmore aloitti myöhemmin hyvin tutuksi tulleen pyöröoven jäsenien osalta. Koko taustayhtye sai lähteä, ja Dion sekä Blackmoren rinnalle livekeikoille saapui klassinen ”Rising”-kokoonpano, jossa vaikuttivat basisti Jimmy Bain, rumpali Cozy Powell ja kosketinsoittaja Tony Carey.
“Rising” (1976) sekä “Long Live Rock’n’Roll” (1978) ovat mestariteoksia, joilla Dion ja Blackmoren liitto saavutti korkeimman mahdollisen kukoistuksensa. Ne jättävät niin suuren varjon, että “Rainbow” kärsii tästä väkisin. Siitä huolimatta on lähes makuasia, mitä Dio-kauden albumia fanille ensimmäiseksi suosittelee. Parhaana valintana voisi yhtälailla olla vuoden 1977 livealbumi ”On Stage”, jossa yhtyeen dynamiikka ja voima tulee ainutlaatuisella tavalla selväksi.
Jotain kertoo, että Rainbown kasattua rivinsä mitä ilmeisemmin viimeistä kertaa vuonna 2016, yksittäisistä levyistä parhaiten edustettuna konserteissa oli nimenomaan tämä debyytti. Parhaimmillaan yli puolet materiaalista kuultiin livesetissä. Tiettävästi myös Dio aikanaan ylisti albumia omaksi Rainbow-kauden suosikiksi.
8½/10
Ville Krannila
1.Man On The Silver Mountain
2.Self Portrait
3.Black Sheep Of The Family
4.Catch The Rainbow
5.Snake Charmer
6.The Temple Of The King
7.If You Don’t Like Rock’n’Roll
8.Sixteenth Century Greensleeves
9.Still I’m Sad
