Marduk – Frontschwein (2015)

Tekijä

-

16.12.2014

[three_fourth]Ruotsalaisen Mardukin 13s. studioalbumi kantaa nimeä Frontschwein, jolla tarkoitetaan eturintaman sotilasta. Sana oli käytössä jo ensimmäisen maailmansodan aikana jossa tykinruoaksi joutuneiden sotilaiden surullinen kohtalo sarkastisesti nimettiin. Sotateema ei ole yhtyeelle uusi ja sitä on käsitelty levyllisen verran myös yhtyeen klassikkolevyllä Panzer Division Mardukilla (1999). Uudelle levylle miehistöä päivitettiin sen verran, että rumpali Lars Broddesson korvattiin uudella kannuttajalla Fredrik Widingsillä.

Frontschwein jatkaa siitä mihin Wormwoodilla(2009) sekä Serpent Sermontilla (2012) jäätiin, mutta tekee sen huolitellummin ja paremmin. Uskon, että vanhemman materiaalin fanit tulevat tästä myös tykkäämään, koska periksi antamatonta paahtoakin tarjoillaan sopivissa määrin. Laulaja Mortuus korisee ja kähisee tuttuun tyyliin todistaen kuuluvan ehdottomasti alan parhaimpiin äänen käyttäjiin. Välillä Marduk onnistuu kuulostamaan itse Funeral Mistiltä (Mortuusin toinen yhtye), mikä ei mielestäni ole ollenkaan huono asia.

Albumi voidaan jakaa suoraan kahteen osaan, eli nopeampaan paahtoon ja keskitempoiseen tai peräti hitaaseen synkistelyyn. Levy käynnistyy hyvin mardukmaiseen tyyliin nimibiisillä ”Frontschwein”, jossa tremoloriffit vievät kuuntelijan suoraan taistelukentille. Luodit ja pommit viiltävät ilmassa siihen malliin, että hengähdystaukoa tarjoillaan heti toisessa biisissä. ”The Blonde Beast” nouseekin levyn parhaimmistoon. Rumpukomppeihin perustuva keskitempoinen kuolemanralli voisi hyvin toimia helvetin sotilasjoukkojen marssikappaleena. Mortuusin laulu ja rummut vievät huomion taustalla viheltävistä kitaroista, mutta palaset loksahtavat kohdalleen ja kappaletta voi todellakin pitää onnistuneena.

Levyn alkupuoli onkin vahvaa suoritusta. Nopea ”Afrika” heittää aavikkomyrskyn lailla hiekkaa silmiin ja hitaampi jo ennakkoon julkaistu ”Wartheland” tunnelmoi voimakkaiden riffien avulla Mortuusin käskytystä. Jos hitaammat kappaleet eivät iske, niin ”Rope of Regret” paahtaakin sitten piiput tulenpunaisina hehkuen. Black metallin monipuolisuus ja tarttuvuus tulevat esille biisissä ”Between the Wolf-Packs”, jonka mieleenpainuvat riffit saavat Mardukin kuulostamaan tuoreelta ja jopa groovaavalta.

Levyn loppupuolella taisteluväsymys saa hetkellisesti otteen ja ne pakolliset ohilaukaukset suhahtelevat pitkin taistelutannerta. Laahustava kuusiminuuttinen ”Nebelwelfer” on selvä täytebiisi, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. Onneksi paluu järjestykseen tehdään pikaisesti ”Falaise –Cauldron of Bloodin” sekä mainion ”Doomsday Eliten” voimin, kunnes isketään hidas ”503”, joka ei käynnisty toivotulla tavalla. Albumi saa kumminkin kunniallisen päätöksen ”Thousand-Fold Deathin” aikana, jossa Mortuus sylkee saatanallisia säkeitä konekiväärin nopeudella.

Frontschwein on parista täytebiisistä huolimatta todella hyvä albumi, joka kestää kuuntelua. Vaikka välillä mennään vauhdilla ja riffit ujeltavat kuin ”Stalinin urut”, niin biiseihin on istutettu koukkuja ja melodioita pitämään biisit mielenkiintoisina. Soundillisesti levy on huoliteltu, mutta sopivan rosoinen tuoden levylle sodan kaaosmaisen tunnelman. Omissa kirjoissani tämä nousee yhdeksi parhaimmaksi Marduk albumiksi. Tervemenoa eturintamalle, sieltä ei ole pelastusta.

9 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Frontschwein 03:12
2. The Blond Beast 04:26
3. Afrika 04:00
4. Wartheland 04:16
5. Rope of Regret 03:51
6. Between the Wolf-Packs 04:28
7. Nebelwerfer 06:16
8. Falaise: Cauldron of Blood 04:57
9. Doomsday Elite 08:11
10. 503 05:11
11. Thousand-Fold Death 03:45[/one_fourth_last]

Satanic Warmaster – Fimbulwinter (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

13.12.2014

[three_fourth]Yksi suomalaisen black metallin suurimpia nimiä on ehdottomasti Satanic Warmaster. Bändin sielu ja ainoa jäsen Werwolf ei juuri itsestään tai yhtyeestään huutele, mutta omaa laajan fanijoukon ympäri maailmaa. Vuonna 1999 Lappeenrannassa perustutettu Satanic Warmaster on julkaissut uusi levy mukaan lukien viisi albumia ja useampia pienjulkaisuja. Marraskuun puolessä välissä ilmestynyt Fimbulwinter kohosi suomessa listojen kärkeen, mikä omalla tavallaan puhuu musiikin puolesta.

Satanic Warmaster on siinä mielessä erikoinen yhtye, että jokaisella levyllä on tapahtunut kehitystä edelliseen. Nyt ensimmäinen huomio kiinnittyy laadukkaampaan soundimaailmaan, joka on kuitenkin edelleen black metallille ominaisen raaka ja kylmä. Tuotannollisesti albumi on tasapainoisempi kuin koskaan ja ainakin itseäni tämä miellyttää. Albumi on myös monipuolisinta Satanic Warmasteria. Kuultavissa on raa`an ja primitiivisen black metallin ohella syntikoita, folk-vivahteita kuin myös dark ambienttia. Vielä kun mainitsen ”Nuin-Gaer-Faun” surumieliset ja kauniit kitaramelodiat, niin corpsepaintin värit saavat mustavalkoiseen maailmaan uusia sävyjä.

Vaikka levyn ensitunnelmat ovatkin monipuoliset, niin pääpaino on kumminkin nopeassa ja kylmässä black metallissa. Ensimmäinen kappale ”Fimbulwinter`s Spell” on kylmänraaka ja hienoja melodioita sisältävä taideteos, joka avaa levyn parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tästä jatketaan tunnelmallisella ”Funeral Wolvesilla”, jonka monikerroksiset sävelet saavat sinut matkustamaan Satanic Warmasterin maailmaan, josta ei ole ulospääsyä. Kappaleen vahva 90-luvun alun henki saa osakseen hienoja riffejä, jotka kuljettavat syntikoiden säestämänä kappaleen tyylikkäästi päätökseen.

Vaikka albumi tarjoileekin monivivahteista ja laadukasta black metallia, niin jotain jään kaipaamaan. Välillä tuntuu, että biisit eivät pääse täysin kasvamaan omiin mittoihinsa. Esimerkiksi kappaleen ”Dragon`s Egg:n” väliosa ei täysin istu kappaleen kokonaisuuteen. Sama toistuu kappaleessa ”Winter`s Hunger”, jonka tummanpuhuva seikkailu ambient-maailmaan kesken jääkylmän lumimyrskyn repii kappaleen palasiksi. Levyn päättävä ”Silent Call Of Moon`s Temples” päättää kumminkin levyn tyylikkäästi ja voit tuntea istuvasi vuorien syleilyssä ympärilläsi musta taivas ja koskematon luonto.

Hiukan hajanaisista tunnelmista huolimatta Fimbulwinter on erittäin vahva teos, joka palkitsee kuuntelijan kerta toisensa jälkeen. Albumi antaa sen mitä olet valmis vastaanottamaan. Vahvat kitarariffit piirtävät talviselle taivaalle uusia tähtiä, jotka loistavat kirkkaana paholaisen läsnäoloa kunnioittaen. Ehdottomasti yksi vuoden black metal julkaisuja, joka kunnioittaa black metallin voimakkaimpia vuosia tuoden sinne myös tuulahduksen nykypäivää.

8 ½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. FIMBULWINTER’S SPELL
2. FUNERAL WOLVES
3. KORPPI
4. WHEN THUNDERS HAIL
5. DRAGON’S EGG
6. NUIN-GAER-FAUN
7. WINTER’S HUNGER
8. SILENT CALL OF MOON’S TEMPLES[/one_fourth_last]

Watain – Casus Luciferi (2003)

Tekijä

Juha Karvonen

-

12.12.2014

[three_fourth]Ruotsalaisen Watainin toinen pitkäsoitto Casus Luciferi nosti bändin suuremman yleisön tietoisuuteen. Tämähän ei kaikille sopinut ja ”black metallin Metallica” yms. herjat lentelivät pitkin internetin ihmeellistä maailmaa. Se vielä, että Watain kumarsi syvään Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasta tai Dissectionia kohtaan ei monia ilahduttanut. Vaikka yhtymäkohtia edellä mainittuihin löytyykin, niin Casus Luciferi on kokonaisuutena niin vahva teos, että epäkohtien kaivelu on tarpeetonta.

Watainin debyyttilevy Rapid Death`s Curse oli vielä suhteellisen raakile, riffivoittoinen kaaosmainen underground tekele, jota ei oikeastaan voi verrata millään tavalla kolme vuotta myöhemmin julkaistuun Casus Luciferiin. Tuotannollisesti oli otettu iso harppaus eteenpäin ja kappalerakenteet olivat huomattavasti selkeämpiä. Edelleen oli säilytetty black metallin kylmä ja pimeä tunnelma, joka onkin levyn yksi vahvuuksista. Melodiat värittävät synkkää taivasta siinä missä laulaja Erik Danielssonin pinnalla oleva raastava laulu kutsuu sinua liittymään helvetin joukkoihin.

Hyvän levyn tunnusmerkkejä on se, että levy tuntuu kestävän liian vähän aikaa. Levyllä on mittaa 50 minuuttia ja kuinka monesti levy pyöritetään aina kerralla lävitse. Voin sanoa, että lähes joka kerta. Levyn avaavan ”Devil`s Bloodin” Mayhemille velkaa olevat melodiat tuntuvat edelleen niin hyvältä kuin myös levyn päättävän nimibiisin surumielinen tunnelma. Se kuinka kovasti ”Black Salvation” on vahvoilla riffeillään saanut niskasärkyä tai miten temponvaihteluita sisältävä ”Opus Dei” on vaikuttanut syvälle sielumaailmaan, ovatkin vain harhakuvia täydellisestä maailmasta, mutta siellä on turvallista olla. Totuus on muualla.

Hyvän black metallin tuoma henkinen tyydytys saa tällä levyllä merkityksensä. Vaikka levyn alku onkin mestarin työtä, niin viimeistään bassovoittoisessa ”Puzzles ov Fleshissä” tai maailmanlopun tunnelmia tarjoilemassa ”I Am The Earthissa” ymmärtää, että kyseessä on levy, joita harvoin tulee vastaan. Raastava ”The Golden Horns of Darash” tai täydellisiä melodiankulkuja sekä voimariffejä sisältävän ”From Pulpits of Abomination” ansiosta albumi saa kliimaksin lähes 9 minuutin nimibiisi ”Casus Luciferin” aikana.

Tämä on harvoja levyjä, josta en löydä mitään narisemisen aihetta. Soundimaailma on riittävän raskas sekä musiikkityylille sopivan kylmä. Danielssonin laulu on miksattu sopivasti pinnalle kuin korostaakseen levyn äänimaailmaa ja tunnelmaa. Kahdeksan kappaletta ovat toinen toistaan parempia ja minkä vain voisi nostaa levyn parhaimmaksi. Harvoja levyjä jota voin suositella kaikille. Vaikka black metal ei olisikaan sinun juttusi, on levy ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Heittäkää ennakkoluulot tällä kertaa romukoppaan ja antakaa musiikin puhua puolestaan, koska kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaita albumeita tumman taivaan alla.

10 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Devil’s Blood 5:54
2. Black Salvation 6:52
3. Opus Dei (The Morbid Angel) 5:37
4. Puzzles ov Flesh 5:43
5. I Am the Earth 6:04
6. The Golden Horns of Darash 5:46
7. From the Pulpits of Abomination 6:40
8. Casus Luciferi 8:47
9. Watain 2:47[/one_fourth_last]

Hatefury – Reinventing The Crucifixion 2014 (Demo)

Tekijä

Juha Karvonen

-

11.12.2014

[three_fourth]Hatefury on perustettu 2000-luvun alussa Vihdissä. Monien jäsenmuutosten jälkeen yhtye asettunut paikoilleen ja pitää pääkallopaikkaansa tätä nykyään Vantaalla. Bändin alkuvuodet menivätkin päätä seinään hakatessa ja oman tyylin etsimisessä. Omien laskujen mukaan tämä on yhtyeen neljäs demo, joka on varustettu erittäin tyylikkäällä kansikuvalla. Viisihenkinen orkesteri lupailee aggressiivista death / thrash pieksentää, jota ei ole hiottu liikaa, vaan yleisilme olisi sopivan rosoinen ja alkukantainen.

Demo käynnistyy varsin hyvillä kappaleilla. ”Instrument Of Destruction” sekä ”I Spit On The Thought of God”, jotka molemmat ruoskii uskovaisista viimeiset uskonrippeet ulos. Suhteellisin simppeleihin riffeihin pohjautuvat biisit saavat liekkiä alleen laulaja Niko ”Nylle” Nymanin varsin tulenkatkuisesta örinästä. Erityisesti tykkään Nyllen pidemmistä karjahduksista, joiden käyttö on isketty juuri oikeisiin kohtiin korostamaan likaista äänimaailmaa. Toinen asia mikä myös ilahduttaa on Erkki Pokkisen basson soitto. Basso on erittäin hyvin pinnalla ja suhteellisen tarkasti Pokkinen iskeekin nuotit kuulijan ytimiin.

Jos kaksi ensimmäistä kappaletta olivat thrash ja death metallin äpärälapsen vihajuhlaa, niin ”Sawidicessa” vedetään sitten tiukemmalla asteella ja paahdetaan kolmen ja puolen minuutin ajan kaasu pohjassa. Jos muissa kappaleissa on kuultavissa pieniä säröjä, niin ”Sawidice” on sovituksiltaan ja riffeiltään parasta antia. Demon kaksi viimeistä biisiä ”Abomination” sekä ”Meatgrinder” eivät yllä aivan alkukolmikon tasolle, vaikka vähän tylsistynyt lihakoukun terä viskeleekin ruhoja pitkin teurastamon seiniä.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Hatefuryn tinkimätön asenne ja kunnianhimo ovat ainakin kohdallaan. Bändi vetääkin tiukasti yhteen, mutta hiomisen varaa löytyy. Vaikka tuotannon heikohko taso ja osittainen viimeistelemättömyys paistavat lävitse, niin missään nimessä Hatefuryn viiden biisin kokonaisuus ei ole huonolla mallilla. Nyt kun bändi on päässyt vauhtiin, niin voimme odottaa että seuraavalla julkaisulla virheet ovat korjattu ja veret lentelee varmemmin kuulijan silmille.

2,5 / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. I Spit on the Thought of God
2. Abominations
3 .Instrument of Destruction
4 .Sawicide
5. Meatgrinder[/one_fourth_last]

Morbid Angel – Covenant (1993)

Tekijä

Juha Karvonen

-

9.12.2014

[three_fourth]Morbid Angelin kenties tunnetuin ja myynnillisesti menestynein albumi Covenant julkaistiin vuonna 1993. Suuri death metal pyörremyrsky alkoi laantumaan ja bändejä katosi kartalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneetkin. Morbid Angelin kaksi ensimmäistä albumia olivat täyden kympin levyjä ja odotukset olivat jälleen kerran korkealla. Historiaa ei pitäisi liikaa toistaa, mutta jälleen kerran MTV:n Headbangers Ball levitti Covenantin saatanallista sanomaa Rapture-kappaleen muodossa.

Jos Altars Of Madness oli kaaosmainen taideteos, Blessed Are The Sick taas moniulotteinen sekä demonisen ilkeä, niin Covenant on suoraviivaisempi ja helpommin lähestyttävämpi kokonaisuus. Vaikka Morbid Angelille tutut mielipuoliset riffit ja Trey Azagthotin soolot ovat tallella, niin biisirakenteet olivat yksinkertaisempia. Voisi sanoa, että Covenant oli lähempänä suurta yleisöä kuin yksikään muu yhtyeen julkaisu. Tämäkin tuntuu aika oudolta vertaukselta, koska mitään hittikamaa puhumattakaan radiosoitosta ei löydy, vaikka ”God Of Emptiness” olisi voinut kynnyksen ylittääkin.

Levy polkaistaan käyntiin mainiolla ”Rapturella”, jonka pehmeästi etenevä riffikuvio ja David Vincentin sylkemä julistus saavat lisäväriä taidokkaista sooloista. Pete Sandovalia pidetään yhtenä alan parhaimmista rumpaleista eikä syyttä. Tuplabasarit nakuttavat tasaisesti läpi levyn ja blast beatteja hakataan ihan tosissaan. Rummut ovat muutenkin miksattu suhteellisen korkealle ja jokainen isku löytää varmasti perille. Levyn alku onkin täyttä murhaa kun ”Pain Divinen” suoraviivainen tulitus saa jatkoa raskaastikin laahustavasta ”World of Shitistä”. Yhtään heikommaksi eivät jää kappaleet ”Vengeance is Mine” tai ”The Lion`s Den”, jotka molemmat tarjoilevat levyn parhaimpia hetkiä groovavine riffeineen.

Albumin loppupuoli jatkaa vahvaa linjaa ja esille nousee levyltä selvästi poikkeava ”Angel Of Disease”, joka on alkujaan tehty jo vuonna 1986 Abominatios Of Desolationille. Vaikka kuinka hyvästä kappaleesta onkin kysymys, niin sen primitiivinen luonne ei täysin istu Covenantin linjaan. ”God Of Emptiness” on oikealla paikallaan levyn viimeisenä kappaleena. David Vincentin karisma korostuu entisestään tunteisiinkin vetoavien julistusten aikana. Puhtaat lauluosuudet yhdistettyinä painaviin hidastempoisiin riffeihin on toimiva yhdistelmä, joiden hyväksikäyttöä olisi toivonut yhtyeeltä lisää.

Covenant kuvastaa hienosti death metallin ja Morbid Angelin kultaista aikakautta, jonne on aina hieno palata. Vaikka Covenant ei yhtyeen paras julkaisu olekaan, niin erittäin laadukas levy on silti kyseessä. Tyylikäs kansikuva kruunaa kokonaisuuden, joka viimeistään nosti Morbid Angelin suurimpien joukkoon.

9+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1.Rapture – 4.18
2. Pain Divine – 3.58
3. World of Shit (The Promised Land) – 3.20
4. Vengeance Is Mine – 3.15
5. The Lion’s Den – 4.45
6. Blood on My Hands – 3.43
7. Angel of Disease – 6.15
8. Sworn to the Black – 4.01
9. Nar Mattaru – 2.06
10. God of Emptiness – 5.27[/one_fourth_last]

Brüssel Kaupallinen – Murheenkruunu (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

5.12.2014

[three_fourth]Mielenkiintoisesti nimetty Brüssel Kaupallinen ei päästä kuuntelijoita helpolla uudella tänään ilmestyvällä albumillaan ”Murheenkruunu.” Aikanaan jo 1980-luvulla perustettu oululainen yhtye sai nimensä tuolloin radiossa luetuista valuuttamarkkinoista ja linja on jatkunut tinkimättömän suoraviivaisena. Pitkän linjan orkesteri on saapunut jo viidenteen täyspitkään julkaisuunsa ja neljännesvuosisataa kestänyt ura pitää lisäksi sisällään erinäisen määrän sinkkuja ja seiskatuumaisia.

”Murheenkruunun” musiikki on levytetty kiireettä Italiassa ja se on varsin ainutlaatuinen tapaus kotimaisessa raskaassa rockissa. Levyä onkin hyvin vaikea verrata minkään toisen bändin materiaaliin tai ylipäätänsä niputtaa mukaan mihinkään genreen. Sen sijaan bändit kuten Kotiteollisuus ovat varmasti imeneet osansa BK:n vaikutuksesta. Musiikki ”Murheenkruunulla” on synkkää, raskasta ja kitarapainotteista. Suomeksi laulelut lyriikat saattavat hämätä kuuntelijaa hetken, mutta varsin nopeasti ne hyväksyy oleelliseksi osaksi yhtyeen metallin ja rockin sekoittavaa keitosta.

Jykevät ja varsin kierot kitarariffit, satunnaiset kosketinsoitinkuviot, hyvin pinnalla kuuluva bassottelu ja heviin yleensä niputettavien tilutussoolojen puuttuminen tekevät BK:n uutuudesta toisaalta vaativan, mutta lopulta palkitsevan kokemuksen. ”Murheenkruunu” ei sovi jokaisen kuuntelijan päähän, mutta ne jotka sen ottavat omakseen varmasti nauttivat siitä täysin palkein.

8 ½ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1. Kalmalaudat
2. Horrossaarnaaja
3. Cosa Nostra
4. Murheenkruunu
5. Tuhon Jäljet
6. Uuden Ajan Merkit
7. Traumatisoitunut
8. Musta Susi
9. Verenseisauttaja[/one_fourth_last]

Biohazard – Urban Discipline (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

1.12.2014

[three_fourth]Musiikki on siinäkin mielessä hieno asia, että sen avulla voi palata ajassa taaksepäin. Yksi näitä aikamatkailulevyjä on ehdottomasti Biohazardin Urban Discipline vuodelta 1992. Suuri death metal hyökyaalto oli pyyhkinyt vähän aiemmin ylitse ja perinteinenkin heavy metal eli muutosten kourissa. Jotkut jäivät sitkeästi kiinni suosikkiyhtyeittensä lahkeisiin ja toiset fanit avarsivat katseitaan, ja tulijoitahan oli vaikka millä mitalla. Yksi näistä ”vaihtoehtometalli” bändeistä oli Biohazard, jonka ”Punishment” musiikkivideo pyöri aktiivisesti MTV:llä. Biohazardin muodustivat neljä Brooklynista kotoisin olevaa nuorta: laulaja / basisti Evan Seinfeld, kitaristi /laulaja Billy Graziadei, valmiiksi rosvon näköinen kitaristi Bobby Hambel sekä rumpali Danny Schuler. Jo ulkoisesti bändin jäsenet erosivat perinteisemmästä osastosta. Biohazardin jätkät olivat kuin suoraan kadulta revitty (niin kuin todellisesti olikin), pukeutuminen oli rap-tyylisesti rentoa ja myös esim. Punishment-videon hiphop-tyylinen meininki sai osan katsomaan bändin touhuja silmät pyöreinä.

Urban Discipline on yhtyeen toinen albumi, jossa heavy metal, hardcore punk, rap metal sekä groove metal yhdistyivät varsin toimivaksi kokonaisuudeksi. Levyn yleisilme on kumminkin aggressiivinen ja tiukkoja riffejä poljetaan aina kun siihen tarjotaan mahdollisuus. Lukuisat temmon vaihdot ja laulajakaksikko Seinfeld / Graziadein erilaiset laulutyylit monine taustahuutoinen tuovat levylle mielenkiintoisen asetelman. Seinfeldin laulu on lähellä räppäystä kun taas Graziadei vetää korkeammalta ja välillä huutaen. Kitarat ovat raskaat ja yleisestikin musiikki on erittäin tasapainoista.

Levyn tunnetuin kappale ”Punishment” alkaa legendaarisella introlla Dolph Lundgrenin elokuvasta The Punisher. Biisi käynnistelee hitaasti itseään kunnes Seinfeld avaa pelin jonka jälkeen isketään tapporiffiä, joka käynnistää yhden vuoden 1992 parhaimmista kappaleista. Biisin lukuisat tahtilajimuutokset saavat kuuntelijan pään nykimään, moshaamaan tai jopa tanssimaan. ”Shades of Grey” sekä musiikkimaailman kieroista puolista kertova ”Business” jatkavat levyn vahvaa linjaa. Vaikka Biohazardia alkuaikoina syytettiin rasistiseksi bändiksi niin kappale ” Black and White and Red All Over” kumoaa väitteet ja kuulostaakin ehkä liian läpinäkyvältä kosiskelulta eri rotujen välille. Kappaleena kumminkin levyn parhaimmistoa taustalauluineen ja groovavine riffeineen.

Jos levyn alkupuoli on erittäin vahvaa niin ”B-puolella” tapahtuu tason laskua ja sieltä löytyykin suoria fillereitä. Yksi näitä väliinputoajia on ”Disease”, joka kuulostaa suoraan sanottuna väkisintehdyltä. Onneksi nimibiisi palauttelee levyä tasolleen, jonka jälkeen erittäin hieno ja koskettava Graziadein tulkinta ”Loss” kappaleen alussa. Biisi ei hienon alun jälkeen mikään erikoinen ole, mutta tästä alun akustisesta osasta olisi voinut kehittää huomattavasti paremman kappaleen. Ehdoton kohokohta levyn loppupäässä on Bad Religion coveri ” We´re Only Gonna Die (From Our Own Arrogance), joka kuulostaa samaan aikaan hyvältä ja naurettavalta. Biisistä tulee hyvällä tuulelle, mikä varmaan kappaleen tarkoituskin on ollut.

Tämä levy oli yksi suosikeistani ja edelleen sillä on iso merkitys peilatessa elämääni taaksepäin. Vaikka musiikillisesti se ei ole täysosuma, niin kokonaisuus on kumminkin hyvän puolella. Biohazard avasi katseitani myös muihin suuntiin ja etenkin sinne hc-puolelle. Täytyy myöntää, että tänä aikana tuli käytyä myös tutustumassa rap-musiikkiin, joten perspektiiviä löytyy myös sieltä. Biohazard jatkoi kohtuullisia esityksiä myös tämän jälkeen, kunnes katosi harmaaseen massaan. Yhtye on vielä tänäkin päivänä pystyssä, mutta pornotähtenäkin esiintynyt Evan Seinfeld ei ole enää mukana kuvioissa.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

”Chamber Spins Three” – 3:41
”Punishment” – 4:44
”Shades of Grey” – 3:27
”Business” – 4:04
”Black and White and Red All Over” – 4:04
”Man With a Promise” – 3:20
”Disease” – 4:01
”Urban Discipline” – 5:34
”Loss” – 5:20
”Wrong Side of the Tracks” – 3:37
”Mistaken Identity” – 4:32 (Biohazard, Mick Devitt)
”We’re Only Gonna Die (From Our Own Arrogance)” – 2:19 (Bad Religion cover) (Greg Graffin)
”Tears of Blood” – 4:52
”Hold My Own” – 2:51[/one_fourth_last]

Fen – Carrion Skies (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

29.11.2014

[three_fourth]Vuonna 2006 perustettu Fen pyrkii tunnelmallisella black metallillaan nousemaan suurempiin parrasvaloihin ja nyt siihen on oiva mahdollisuus uuden albuminsa Carrion Skiesin turvin. Post Rock vivahteet sekä kylmä black metal ei alkuun kuulosta kovin houkuttelevalta ja vielä kun lisätään folk-vaikutteet, niin hyvin monesti seinä on vastassa liian monimutkaisten tai kunnianhimoisten sävellysten johdosta. Fen on väläytellyt taitojaan edellisillä levyillään jääden kumminkin kokonaisuuksien valossa keskinkertaisuuden vilkkaalle polulle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen aikana voi huomata miten Fen on ottanut suuria askeleita eteenpäin kappaleiden sävellyksistä ja sovituksista lähtien. Vaikka harharetkiä biiseissä ilmeneekin, niin kappaleet ovat pääosin varsin linjakkaita. Tunnelmallisten osioiden ja black metallin yhdistäminen ei ole koskaan ollut helppoa, mutta nyt voi sanoa että rajan vetämisessä on onnistuttu. Vaikka yhteydet eri osien välillä ovatkin kuin yö ja päivä, niin tunnelma pysyy korkealla kun musiikille antaa sen tarvitseman tilan.

Soundillisesti levy kaipaisi enemmän dynamiikkaa ja soittimien tasalaatuisuus ei vieläkään täysin palvele sitä, mitä Fenin musiikki parhaimmillaan voisi olla. Myös hiukan alhainen volumetaso ihmetyttää. Kitarasoundit ovat kuitenkin parhaimmillaan pehmeiden ja raskaiden melodioiden välilä hienoa kuultavaa. Välillä tunnelmointi kasvaa korkeuksiin ja siveltimet maalaavat kaunista maisemaa, kun taas vastakohtaisesti kitarat sahaavat jääkylmää viimaa suoraan ytimiin.

Fenin musiikista voi löytää viitteitä Enslavedin uudempiin tuotoksiin kuin myös post black metal yhtyeisiin kuten Agalloch. Mihinkään yltiöpäiseen mättämiseen Fen ei sorru, vaan rankemmatkin osiot ovat omalla tavallaan kauniita kaikessa rujoudessaan, joista huokuu erityisesti pohjoismaalainen tunnelma. Parhaiten levyllä onnistutaan kappaleessa ”Menhir – Supplicants”, jonka kaihoisat melodiat saavat sinut matkustamaan varjojen täyttämään maisemaan, jossa pieni usvapeite peittää osan luonnosta.

Levyn päättävä ”Gathering The Stones” nousee myös esiin tasaisesta materiaalista. Kevyempi tunnelmointi saa mukaansa puhtaat laulut, joiden käyttöä levyllä vähän kuin säästellään. Mihinkään ”puunhalailutyylisiin” ylilyönteihin ei kumminkaan sorruta ja pahat henget tulevat tasaisin väliajoin muistuttamaan olemassaolostaan.

Levyn tasainen materiaali on myös kompastuskivi, koska kappaleet kuulostavat hyvin paljon toisiltaan ja vasta lukuisten kuuntelujen jälkeen biisien eroavaisuuksia voi havaita. Toisaalta tämä palkitsee kuuntelijaa ja voisi sanoa, että Carrion Skies voisi olla genrensä esimerkkiteos, tosin yllätyksetön semmoinen. Kaikesta huolimatta Fen on tehnyt uransa parhaan levyn, jota voin varauksetta suositella tunnelmallisen musiikin kuuntelijoille.

8+ / 10
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Our Names Written in Embers Part 1 (Beacons of War) 11:08
2. Our Names Written in Embers Part 2 (Beacons of Sorrow) 06:30
3. The Dying Stars 09:51
4. Sentinels 10:10
5. Menhir – Supplicant 11:53
6. Gathering the Stones 12:54
[/one_fourth_last]

Polanski – Between This And Hate (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

28.11.2014

Uutta grunge-vaikutteista julkaisua ei nykypäivänä usein vastaan tule, joten helsinkiläisen Polanskin tuoreen ”Between This And Hate” -albumin ottaa mielenkiinnolla kuunteluun. Lähinnä mietityttää kuulostaako yhtye Seattle-esikuviltaan vai heitä 20 vuotta sitten imitoineilta lukuisilta artisteilta. Onneksi ei aivan kummaltakaan, sillä vaikka vaikutteet ovat selvät, soundissa on myös jotain aivan omaperäistä.

Esille nousee muutama asia, jotka heti erottavat Polanskin edukseen tästä menneisyyden kasvottomasta massasta. Ensinnäkin maisemaa hallitsee laulaja Anttoni Pikkaraisen paikoitellen edesmennyttä Layne Staleyta sopivasti muistuttava ja erittäin vahva ääni, joka istuu täydellisesti tämän kaltaiseen musiikkiin. Toiseksi bändin soitto on selvästi energisempää ja raskaampaa kuin monella grungen kultakauden yhtyeellä. Ironista kyllä, meininki on selvästi vankempaa kuin monella perinteisen hevin yhtyeellä, jotka yrittivät päivittää soundiaan huonoin tuloksin 1990-luvun puolivälin tienoilla. Ja lopuksi ”Between This And Haten” soundi on selkeä, kirkas ja hyvin eri soittimien nyansseja korostava. Mikko Herranen on tuotantovastaavana onnistunut hienosti työssään.

Biisit ovat tasaisen varmoja suorituksia. Jopa hittipotentiaalia omaava eräänlainen levyn nimibiisi ”A Fine Line” seisoo jykevästi minkä tahansa Seattle-kaman rinnalla. Vaikka vihaisit grungea, et voi olla arvostamatta Polanskin tinkimätöntä asennetta ja rehellisen juurekasta materiaalia.

8+/10

Ville Krannila

1.Wasted Mind
2.Give Yourself
3.Buried
4.A Fine Line
5.Hazel
6.Left Behind
7.Modern Child
8.The Lid
9.Lidless Sky
10.Recoil

Cauldron Of Hate – Emperor (2014) EP

Tekijä

Juha Karvonen

-

27.11.2014

[three_fourth]Jos joku olisi sanonut alkuvuonna, että Espoosta tulee vuoden parhaimpia death metal Ep:tä, niin olisin nauranut kovaan ääneen. No nyt ei enää naurata kun Disformed teki kivenkovan Prelude of Death Ep:nsä ja nyt Cauldron Of Hate heittää lisää verta kasvoille oman julkaisunsa myötä. Cauldron Of Hate on perustettu vuonna 2008 ja ensimmäiset vuodet menivätkin veitsiä teroitellen.

Nyt bändi tuntuu ottaneen ison harppauksen eteenpäin ja iskee yhden vuoden kovimmista suomalaisista death metal julkaisuista. Musiikillisesti liikutaan brutaalin death metallin puolella ja vertauskuvia voi hakea Cannibal Corpsen ja erityisesti Nilen kaltaisista yhtyeistä, vaikka teknisesti ei sinne asti yletytäkään.

Levy käynnistyy hyvin yhtyeen tyyliä mukaillen ”Slaughterfest” nimisellä kappaleella, jossa ei turhia kaunistella. Lyhyen intron jälkeen poljetaan sitten ihan tosissaan ja ruumiita ilmestyy veriselle taistelutantereelle. Mitään hienoa skalpeerausta ei yhtye harrasta, vaan tyyli on enemmänkin suoraan lekalla naamaan ja seuraavan uhrin kimppuun. Ensimmäisen kappaleen aikana huomaa, että edelliseen ep:hen (Inquisition 2013) nähden särmää ja hienosäätöä on tapahtunut. Kappaleiden rakenteet ovat selvempiä ja biiseissä on enemmän tarttumapintaa, vaikka välillä liikutaankin kaaosmaisuuden rajamailla.

Jos ensimmäinen kappale oli suoraviivaista kaahausta, niin ”Heritance of Hatred” esittelee yhtyeen taitoja monipuolisemmin. Biisi liikkuu vahvasti thrash tyylisten riffien kautta aina Cannibal Corpsen debyytin kaltaiseen raskaaseen paloitteluun. Pääkorisija ”Murderin” äänessä on riittävästi voimaa ja hän hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Myös muut bändin jäsenet osallistuvat laulutalkoisiin minkä toimivuudesta voi olla montaa mieltä. Välillä matalammat korinat hautautuvat raskaiden kitaroiden tasolle ja tapahtuu pientä puuroutumista.

Edes 9 minuuttinen ”Abyssal Ascension” ei pysäytä tasaisesti eteenpäin liikkuvaa tappokonetta. Biisin eeppisemmät kohdat saavat vastakaikua jyrisevistä riffeistä sekä varsin taidokkaista sooloista. Brutaalin ”Wind of Deathin” alku kuvailee bändin tyyliä hyvin. Pieni rumpufilli ja bassokuvio, mutta 6 sekunnin kohdalla vedellään jo täysillä päin näköä. Levy päättyy muinaisaikojen sotatantereelle ”Emperor Of Annihilationin” voimin.

Klaukkalan D-Studiolla nuppeja on väännetty ihan tosissaan ja soundeissakin on riittävästi poweria. Bändi työskentelee saumattomasti yhteen ja Ep:stä huokuu (veren)himo tehdä death metallia perinteitä kunnioittaen. Näin vahvalla presentaatiolla Cauldron Of Hate on valmis julkaisemaan ensimmäisen täyspitkänsä ja astumaan suuremmille areenoille.

4+ / 5

Juha Karvonen

[/three_fourth]

[one_fourth_last]

1 .Slaughterfest
2. Heritance of Hatred
3. Abyssal Ascension
4. Wind of Death
5. Emperor of Annihilation[/one_fourth_last]

Metalliluola

Marduk – Frontschwein (2015)

Satanic Warmaster – Fimbulwinter (2014)

Watain – Casus Luciferi (2003)

Hatefury – Reinventing The Crucifixion 2014 (Demo)

Morbid Angel – Covenant (1993)

Brüssel Kaupallinen – Murheenkruunu (2014)

Biohazard – Urban Discipline (1992)

Fen – Carrion Skies (2014)

Polanski – Between This And Hate (2014)

8+/10

Cauldron Of Hate – Emperor (2014) EP

Mainos:

Viimeisimmät:

Khroma julkaisi toisen singlen ”Abattoir (Chosen) ”tulevalta albumiltaan

Faterow osoittaa esikoissinglellään kuinka nuorissa on metallin tulevaisuus – katso myös...

Marraskuussa Suomeen saapuva Solence julkaisi ”Wish You The Worst” -singlensä videon...

Wrongler julkaisi uuden ”Portrait In A Bleeding Mirror” singlen

Warmenin uusi studioalbumi “Band of Brothers” julkaistu

8+/10

Viimeisimmät:

Seuraa