Torture Killer – Phobia (2013)

Tekijä

-

26.7.2014

[three_fourth]Suomalaisen death metallin ykköskenttään kuuluvan Torture Killerin viimeisin levy julkaistiin jo viime vuonna, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kiteyttää ajatuksiani tästä levystä. Torture Killerin edellinen levy Sewers (2009) oli hyvä ja tasapainoinen albumi, missä palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Bändin tasainen kehitys asetti kovat odotusarvot Phobialle. Edellisellä levyllä örisseen Juri Sallisen korvaaksi tuli uudelle levylle Pessi Haltsonen kokoonpanon muuten säilyessä samana. Turusta kotoisin oleva Torture Killer tunnetaan todella kovana livebändinä ja nyt arviossa on yhtyeen neljäs täyspitkä albumi.

Heti ensimmäinen kappale näyttää, että Torture Killer jatkaa vahvaa linjaansa ja laulaja Pessi Haltsonen on oikea mies paikkaamaan Sallisen ”Isot saappaat”. ”Devil’s Reject” käynnistyy hitaanlaisesti keskitemposella riffimyrskyillä, kunnes lisätään kaasua ja isketään lapiollinen suolenpätkiä kuuntelijan naamalle. Levyn avauskappale on todella vahva ja ”Devil’s Reject” on yksi levyn parhaimmista kappaleista. Yhtymäkohtia esikuviin Cannibal Corpseen ja Six Feet Underiin ei voida välttää etenkään toisen kappaleen ”Phobian” aikana. Riffi on lähes identtinen Six Feet Underin kappaleen ”Zombie Blood Cursen” kanssa. En usko että tässä on kyse mistään kopioinnista, mutta mielenkiintoinen yhteensattuma. Biisin keskitempoinen perusvarma riffittely jättää toivomisen varaa, jonka kumminkin kertosäe osittain pelastaa.

Torture Killer hallitsee nopeat ja raskaat riffittelyt joihin isketään sopivasti melodiaa tuomaan biiseihin tarttumapintaa. Tästä loistava osoitus on levyn kolmas kappale ”Await His Third Arrival”, joka esittelee Torture Killeriä parhaimmillaan. Erilaista lähestymistapaa tarjoilee ”Written In Blood” ja hyvin se sen tekeekin. Hitaanpuoleinen käynnistys ja sitten todella hieno raskas riffi ja niskalihakset jumiin. Tässä kappaleessa mukana on Torture Killerin toisella levyllä laulanut legendaarinen Chris Barnes, jonka murinat ovat vaivoin tunnistettavissa. ”Faces Of My Victims” on thrash-tyylistä rivakampaa poljentaa, jonka tempovaihtelut ja napakat riffit siivittävät kappaleen omaksi suosikiksi.

Levyn loppupuoli on heikompi kuin alku, vaikka ”March of Death” vielä vielä pitää otteen vielä tiukasti kasassa. Soundillisesti Torture Killer jatkaa edellisten levyjen vahvaa linjaa. Kitarasoundit ovat rouhevat ja Haltsosen matala murina sopii levyn yleissoundiin hienosti. Kokonaisuutena levy ei ole mielestäni aivan edellisen levyn Sewersin veroinen, vaikka yksittäiset biisit uutukaisella ovatkin parempia. Phobia on hyvä levy, joka parhaimmillaan näyttää mitä on oikea death metal. Pari huonompaa kappaletta pudottaa kokonaispisteitä, mutta tämä levy kuuluu jokaisen dm-fanin hyllyyn.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01 Devil’s Reject
02 Phobia
03 Await His Third Arrival
04 Written In Blood
05 Faces Of My Victims
06 March Of Death
07 The Book Of Dying World
08 Epitaph
09 Voices[/one_fourth_last]

Death – Individual Thought Patterns (1993)

Tekijä

Juha Karvonen

-

23.7.2014

[three_fourth]Loistavan Humanin (1991) jälkeen odotin Deathin seuraavaa levyä todella kovasti. Vaikka Individual Thought Patterns julkaistiin noin kaksi vuotta myöhemmin, niin aika levyjen välillä tuntui todella pitkältä. Siihen aikaan elettiin Metalliliiton ja alan lehtien uutisten valossa ja uudesta levystä ei ollut juuri muuta tietoa kuin, että se oli tulossa. Kun julkaisupäivä koitti niin bussilla Helsinkiin hakemaan cd kotiin. Siinä sitten musiikin kuuntelun lomassa makailtiin lattialla, tutkittiin kansivihkoja ja luettiin sanoituksia. Tuttua kaikille 80-90 – luvulla nuoruutta eläneille hevareille. CD:n kansi oli vähän pettymys, mutta jollain tapaa hyvin persoonallinen.

Kokoonpanoon tuli muutoksia kun toiseksi kitaristiksi tuli King Diamondissa vaikuttanut loistava Andy LaRocque. Bassossa jatkoi edellisellä levyllä loistanut tekninen soittaja Steve Digiorgio. Rumpalikin vaihtui ja patterin takana istui tällä kertaa alan legenda Gene Hoglan. Voidaan jälkikäteen sanoa, että tämä oli varmasti Deathin nimekkäin kokoonpano.

Indivial Thought Patterns on Deathin teknisin ja varmasti kunnianhimoisin levy, jossa progressiivinen lähestymistapa sekä yksityiskohdat ottivat entistä suuremman roolin. Osassa biisejä on havaittavissa viitteitä jazz-muusiikista, mutta ei onneksi häiritsevästi. Heti ensimmäinen kappale Overactive Imagination näyttää, että Humanilta löytyvä nopeus on tallella, mutta riffit, rytminvaihdokset sekä soolot ovat kehittyneempiä ja monimutkaisempia. Pelkona on se, että miten paketti pidetään kasassa niin, että musiikissa olisi vielä death metallin ja erityisesti Deathille olennaiset tunnusmerkit. Tämä osittain on levyn vahvuus ja heikkous, vaikka suurimmassa osaa Death pystyykin biisien monimutkaiset sovitukset ja sävellykset käsittelemään. Ongelmaksi muodostuu kymmenen biisin kokonaisuus ja levyn aavistuksen tasapaksu kokonaisjälki. Mutta missään nimessä levy ei ole heikko, mutta ei myöskään Deathin paras julkaisu. Jos nostetaan esille kappaleet ”Trapped in Corner”, ”In Human Form” tai ”Out of Touch” niin voidaan puhua Deathin parhaimmistoon kuuluvista kappaleista ja ei levyltä yhtään huonoa biisiä löydykään, vaikka ”Destiny” on erottuukin joukosta hiukan rasittavalla kertosäkeellä.

Kappaleiden rakenteet ovat varsin monipuolisia ja välillä tuntuu, että sisältöä on suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin liikaa (Kappaleiden keskimitta n. 4 minuuttia). Jotenkin olisin kaivannut muutamaa suoraviivaisempaa kappaletta. Mutta onhan levy helvetin hyvä ja soitannollisesti lähes täydellinen. ”Jealousy” on hyvä esimerkki koko bändin osaamisesta ja biisin raskaat osiot saavat kontrastia aivan käsittämättömän hienoista melodiankuluista, sooloista sekä nopeudesta. Levyn kappaleiden kokonaisuudet ovat vahvoja ja bändin työskentely sen verran taidokasta, että epäkohtien etsiminen tuntuu monien mielestä varmasti turhalta.

Deathin historiassa Individual Thought Patterns on albumi, joka teki tietä myöhemmin julkaistuille Symbolicille (1995) sekä Sound of Perseverancelle (1997). Deathin kehitys on aina debyytista viimeiseksi jääneeseen levyyn on ihaltavaa. Vielä kun miettii, että yhtään huonoa tai edes keskinkertaista levyä ei Death julkaissut, niin voidaan todellakin puhua alan vaikuttavimmista yhtyeistä. Individual Thought Patternsin sävellystyö on nerokasta ja soittajat ehdottomasti alan parhaimpia, niin jää albumi minunkin kirjoissani yhdeksi klassikoista vaikka täydellinen se ei ole. Morrisound Studiossa nauhoitettu albumi on tuotannollisesti erittäin laadukas. Soundit ovat selkeät ja basso on hyvin pinnalla. Gene Hoglan paukuttaa sen verran tarkasti rumpuja, että ei ihme häntä pidetään thrash metallin parhaimpina kannuttajina. Andy LaRocquen soittaminen Chuckin rinnalla on erinomaista ja näiden kahden loistavan muusikon kitaraharmoniat jättivät jälkensä historiaan. Steve Digiorgion tekninen bassotyöskentely on viimeinen naula arkkuun.

Metalliluolan Ville Krannila pääsi haastattelemaan muutama vuosi sitten Andy LaRocqueta ja kysyi mm. tästä Death-vierailusta. Andy kertoi mm. että Chuckin kanssa työskentely oli hienoa ja he tulivat keskenään hyvin toimeen. Vaikka death metal musiikki ei ollut hänelle niin tuttua hän päätti tarttua mahtavaan tilaisuuteen ja soittaa levyllä. Yhteydenpito Chuckin kanssa jatkui levyn teon jälkeenkin ja viimeisen kerran hän näki Chuckin vuonna 1998.

9+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Overactive Imagination
2. In Human Form
3. Jealousy
4. Trapped In A Corner
5. Nothing Is Everything
6. Mentally Blind
7. Individual Thought Patterns
8. Destiny
9. Out Of Touch
10. The Philosopher[/one_fourth_last]

TNT – On The Rocks, Helsinki 17.7.2014

Tekijä

Ville Krannila

-

19.7.2014

[three_fourth]Viime syksyllä fanit vastaanottivat innolla uutisen laulaja Tony Harnellin paluusta TNT:n keulille. Vaikka hänen kaimansa Tony Mills ihan hyvää työtä muutamalla viimeisellä levyllä tekikin, TNT on suurelta osin yhtä kuin Harnellin loistava ja heti tunnistettava ääni. Uutta levyä ei ole tältä kokoonpanolta vielä kuulunut, mutta kiertueelle bändi suuntasi nopeasti ja nyt oli Suomen vuoro pitkän odotuksen jälkeen.

Lämppärinä soitti aiemmin itselleni täysin tuntematon tyttöbändi Vicky Lovecat, joka veivasi ihan perusmukavaa rockia. Kaikki odottivat kuitenkin illan pääesiintyjää. Kellon lähestyessä kymmentä, paikka alkoi olla ääriään myöten täynnä ja tunnelma korkealla. Ilman sen kummempia fanfaareja TNT astui lavalle potkaisten setin käyntiin ”Invisible Noisella” ja yhdellä omista suosikeistani ”She Needs Me.” Molemmat vuoden 2004 ”My Religion” albumin parasta osastoa. Välittömästi näiden myötä tuli havaituksi, että äänenvoimakkuus On The Rocksissa oli perinteiseen tyyliin todella kova, mutta kuitenkin selkeä soundimaailma vallitsi eli sen suhteen kaikki oli kunnossa.

Kuluvan TNT-kiertueen teemana on vuoden 1989 ”Intuition” – albumin 25-vuotisjuhlallisuudet. Se toteutettiin soittamalla setin puolivälissä perä jälkeen neljä ensimmäistä kappaletta kyseiseltä levyltä, ei siis kokonaista albumia. Myöhemmin encoreissa kuultiin vielä viides otos ”Forever Shine On.” Tämä oli mielestäni oikea ratkaisu. Yleisesti kokonaisten levyjen soittaminen livenä on hieman riskialtista toimintaa. Ensinnäkin harva levy oikeasti toimii kokonaan konserttitilanteessa, vaan sieltä on poimittavissa juuri ne 5-6 kovinta yleisöön uppoavaa hetkeä. Toiseksi, tämä toimintamalli vie muulta arvokkaalta materiaalilta aina tilaa setissä.

Muuten settilistan osalta kuljettiin aiemmilta kiertueen keikoilta tuttuja polkuja. 1980-luvun jälkeisestä materiaalista soitettiin ainoastaan suositulta ”My Religion”- albumilta muutamia biisejä ja vuoden 1992 single ”Downhill Racer.” Ymmärrettävästi uudempi Tony Mills-aikakausi ohitettiin kokonaan ja klassikot olivat nyt valttia.

Jossain vaiheessa keikan keskivaiheilla yleisöstä huudettiin bändin ehkä tunnetuinta kappaletta ”10 000 Lovers,” joka perinteisesti päättää setin. Tony Harnell hieman kuittaili näille huudoille ja muutenkin oli melko paljon biisien välissä äänessä näyttäen nauttivan taas esiintymisestä TNT:n keulilla. Varsinaisen setin päätti hieno ”Seven Seas” joka on omia suosikkejani juuri livetilanteeseen sopivuutensa vuoksi. Tässä kohdassa yleisöä huudatettiin kunnolla ja kyllä On the Rocksista ääntä lähti, kun kertosäettä yhdessä veisattiin.

”Seven Seasin” jälkeen yhtye palasi vielä esiintymään muutaman kappaleen ajaksi. Oikeastaan kyseessä ei ollut edes encore, sillä bändi ei kunnolla lähtenyt lavalta, valot vain himmenivät hetkeksi ja sitten lähes välittömästi jatkettiin. Lopulta odotettu ”10 000 Lovers” laittoi viimeisen pisteen, ja biisihän toimii kuin jyrä livetilanteessa.

Kitaristi Ronni Le Tekro oli yhdistelmä tiukkaa hevikitarointia ja Uli Jon Rothia. Hieman Rothmaista soittoakin kuultiin, mutta nyt ei mistään turhista Sky Guitar-venytyksistä ollut kyse vaan perusteemana oli loistava riffittely ja hard rock-meno. Ronnin tyylitaju tällä saralla on ylittämätön ja miehen lyhyt kitarasoolo-osuus toimi hienosti välissä. Hän myös eläytyy kasvoillaan kiitettävästi jokaiseen nuottiin. Pieniä asioita jotka saavat yleisöäkin mukaan tehokkaammin.

Myös Tony Harnell oli todellakin mies paikallaan. Lähes jokaisessa kappaleessa Harnell veti todella korkealta ja pitkään, ja hänen kirkas äänensä ei – toisin kuin monen muun kasarikauden laulajan – ole lainkaan tuntunut menettävän voimaansa vuosien varrella. Mikäli suljit silmäsi, saatoit hyvin kuvitella kuuntelevasi TNT:tä vuosimallia 1989. Rytmisektio Victor Borge ja Diesel Dahl soitti myös yhteen saumattomasti. Kaiken kaikkiaan bändi veti homman läpi ammattitaidolla ja erittäin tiukalla yhteispelillä.

Keikka olisi voinut toki olla kestoltaan hieman pidempi, mutta intensiteetti oli kuitenkin koko ajan korkealla, joten siihen nähden ilta tuntui täysimittaiselta. TNT:n vahvaan uuteen tulemiseen voi olla tyytyväinen, toivottavasti se myös kestää. Nyt enää kova uusi studioalbumi kehiin ja lisää keikkoja tänne, mahdollisuudet olisivat isompaankin keikkapaikkaan tämän iltaisen suosion perusteella.

Ville Krannila[/three_fourth] [one_fourth_last]

Settilista

[/one_fourth_last]

Solamnia – Those Of Honor EP (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

17.7.2014

[three_fourth]Suomalainen Solamnia julkaisi alkuvuodesta Those Of Honor EP:n. Heti alkuun täytyy myöntää, että pelkäsin mitä tulevan pitää. Kun kyseessä on eeppinen sinfoninen metalli, jossa on selkeät power- sekä death metal vaikutteet niin jälki on joskus sellaista, jota ei ymmärrä kuin säveltäjä itse.

Solamnian säveltäjä ja nokkamies Mika Lumijärvi on pitkän linjan muusikko ja toiminut Enthring-yhtyeessä rumpalina. Mika aloitti oman musiikin säveltämisen vuonna 2010, mutta rumpalin tehtävät Enthringissa veivät aikaa niin, että sävellystyö oli hidasta. Vuonna 2012 Mika erosi Enthringista ja oman tulevan yhtyeen sävellystyöt pääsivät kunnolla vauhtiin.

Musiikillisesti Solamnia tuo päällimmäisenä mieleen Nightwishin sekä Wintersunin, ehkä myös ripauksen Rhapsodya. Kun levy alkaa aueta niin voi huomata musiikin kulkevan omia polkujaan ja hienolla tavalla kulkeekin. Ensimmäinen kappale ”Ante Proelium” alkaa elokuvamusiikkityylisesti vieden kuuntelijan keskiajalle kivilinnojen luokse. Kappaleen keskivaiheiheilla liikutaankin mystisillä poluilla luoden kuuntelijalle odottavan olotilan, joka pääsee kliimaksiin toisen kappaleen ”Warriors Trialin” alkaessa. Biisin alku on kitaroiden ja syntikan ilotulitusta kunnes päästetään laulaja Ilkka Valkonen ääneen. Hänen matala laulunsa on monivivahteista ja hän vaihtaa äänenpainoaan musiikin johdattelemana. Kun tähän lisätään vielä Veronika Paschenkon puhdas ja kaunis ääni niin olen ensimmäistä kertaa mykistynyt miten moniulotteisesta yhtyeestä onkaan kysymys. Kappale esittelee Solamnian musiikilliset vivahteet tarjoten vauhtia, hitaampaa osiota sekä sinfoniapainotteista tunnelmointia. Kitarat jyrisee vakuuttavasti ja rummut soivat tarkasti täydentäen kokonaisuutta. ”Warriors Trial” on lähes 9 minuuttinen järkäle, joka vaatii sulattelua ja kuuntelua, kunnes kappale täysin aukeaa.

”The Lair” on suoraviivaisempi sävellys johon pääsee nopeammin sisään. Biisi käynnistelee itseään ja noin minuutin kohdalla tulee erinomainen melodinen riffi ja vauhtia riittää. Kappaleen parhaus piileekin kontrastissa jossa jylhä hieman synkkä tunnelma taistelee iloisempia melodiakulkuja vastaan. Biisin alussa oleva syntikkaintro kuulostaa muun levyn materiaalin nähden vähän erikoiselta, mutta en anna tämän epäkohdan haitata koska ”The Lair” on aivan loistava kappale. Lauluosuudet ovat tarkkaan mietitty eikä Veronican kaunista ääntä onneksi kuluteta loppuun, vaan sillä annetaan tilaa juuri oikeissa kohdissa. Seuraava kappale ”Once Upon The Time” on instrumentaali jonka keskiaikainen tunnelma kuorolauluineen on hienoa kuunneltavaa. Kappaleen lopussa mennään todellakin eeppisiin mittoihin todistaen, että Mika Lumijärven visiot ovat todellisia.

Viimeinen kappale ”In A Land Of Oppression” jatkaa levyn vahvaa linjaa. Mahtipontinen kappale, jossa Solamnian musiikillisilla taidoilla lyödään kuuntelijalta taju pois. Jälleen kerran syntikat vahvistavat kappaletta, eikä ota onneksi koko näyttämöä haltuun. Solamnian Those Of Honor on kunnianhimoinen julkaisu, ja onnistunut sellainen. Kappaleista voi aistia niihin käytetyt työtunnit. Monesti vaarana tämän tyylisessä musiikissa on sekasotku, mutta Solamnia ei sorru ylilyönteihin ja liikkuukin niillä alueilla missä on vahvimmillaan. Laulaja Ilkka Valkonen saa kyllä erityismaininnan. Hänen äänenkäyttönsä perusörinästä aina black metal tyyliseen kirkumiseen on kerrassaan hienoa. Tuotannollisesti levy on hyvä. Soittimet ovat balanssissa toisiinsa nähden. Kitarasoundi on monesti tämän tyylisessä musiikissa kirkas ja kireä, mutta Solamnialla se on raskas ja sopivan rosoinen tuoden soundiin ehdottomasti lisäarvoa. Solamnian Those of Honor on ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia kotimaisia metallijulkaisuja.

4+ / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Ante Proelium
2. Warrior’s Trail
3. The Lair
4. Once Upon A Time
5. In A Land of Oppression[/one_fourth_last]

Mayhem – Esoteric Warfare (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

12.7.2014

[three_fourth]Vähän pelonsekaisin tuntein otin vastaan uutisen Mayhemin uudesta levystä. Ensimmäinen singlelohkaisu Psywar ei lupaillut paljon, mutta jostain kumman syystä tämä levy tuli aina vain esille. Levy on saanut yllättävän hyvän vastaanoton, joten pakkohan levy oli hankkia ja ottaa selvää onko Mayhemin ”uudessa tulemisessa” mitään perää.

Mayhemin historiallista vaikutusta black metalliin kehitykseen ei voida väheksyä ja yhtyettä pidetään toisen aallon yhtyeistä ehkä isoimpana tekijänä. Mayhem on erittäin ristitiitainen yhtye ja omasta mielestäni yhtyeen julkaisuista vain debyytti De Mysteriis Dom Sathanas (1994) on mainitsemisen arvoinen ja ehdoton klassikko. Myöhemmät julkaisut ovat jääneet aika näkymättömiksi vaikka Chimeralla (2004) pientä yritystä olikin. Mayhemin ulkomusiikillisia tapahtumia ei tässä aleta sen suuremmin läpi käymään, mutta asiaan perehtymättömille pitää mainita että debyytissa soittaneet Hellhammer (rumpali), Necrobutcher (basso) sekä Attila Csihar (laulu) ovat mukana uudella levyllä. Uutena jäsenenä levyllä on kitaristi Morten ”Teloch” Iversen joka tuli paikkaamaan Blasphemerin jättämää tyhjiötä myös sävellystyön osalta.

Ensi fiilikset levystä ovat hyvin kaksijakoiset. Välillä kuulostaa, että tämähän on hyvä levy ja heti perään tulee tunne vain kaaoksenomaisesta sekamelskasta. Levy ei todellakaan ole mikään helppo tapaus vaan pureskeltavaa riittää. Heti alkuun huomio kiinnittyy Attilan moniulotteiseen ulosantiin, mikä tuo levyyn paljon elementtejä jotka naulitsee kuuntelijan pysymään levyn parissa. Attilan äänenkäytön laajuus tuo mieleen Mortuusin (Funeral Mist / Marduk) ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että Attila on paras mahdollinen laulaja Mayhemiin. Toinen huomionarvoinen asia on Hellhammerin soittotaidot ja erityisesti hänen nopeutensa, koska välilä kuulostaa että rumpukone olisi käytössä. Meno on paikoittain sen verran nopeaa ja sekavaa, että ei tahdo pysyä perässä.

Levy lähtee käyntiin kappaleella ”Watchers” joka toimii mainiona avauksena. Biisissä on vauhtia ja välillä hidastellaan, mutta biisin yleisilmeen ollessa kuitenkin nopea ja brutaali. Vaikka biisien säveltäjä on vaihtunut niin mayhemimainen tunnistettavuus on säilynyt, vaikka biisit eivät suoraan edustakkaan edellisiä levyjä. Levyn singlekappale ”Psywar” istuu levylle paljon paremmin kuin yksittäin kuunneltuna ja Attilan laulut ovat kerrassaan mainioita. Jos Hellhammerin soittotaitoja ja nopeutta haluaa tarkastella niin kolmas kappale ”Trinity” tarjoaa tähän tilausuuden. Levyn alkupuoli on myönteisesti positiivinen kokemus ja arvioissani olen kiinnitänyt huomiota levyn tunnelmaan ja tässä se on saatu yhtenäiseksi, vaikka sävellystyössä sekä sovituksissa tasoeroja löytyykin.

Mitä pidemmälle levy etenee myös omat tunnetilat kokevat vuoristoratamaisia nousuja ja laskuja. Kappale ”VI.Sec” on tästä hyvä esimerkki kun biisin ensimmäiset pari minuuttia on laahaavaa tylsähköä tunnelmointia, mutta sitten isketäänkäänkin tapporiffiä ja biisi muuttuu todella mielenkiintoiseksi nousten levyn parhaimmistoon. Levyllä on selvästi kokeellisia osiota ja ajoittain onnistutaan aikaansaamaan mielipuolinen ja ahdistava tunnelma. ”Posthuman” edustaa levyn huonompaa puolta lähes 7 minuuttisella fiilistelyllä. Välillä tulee mieleen Deathspell Omegan uudemmat julkaisut, vaikka samalle tasolle ei ihan yllettäkään.

Levyllä on mittaa 51 minuuttia ja biisejä yksitoista. Pari selvästi huonompaa kappaletta ei kumminkaan laske levyn tasoa merkittävästi ja pidän tätä Mayhemin parhaimpana De Mysteriis Dom Sathanaksen jälkeen. Mayhem todistaa, että se pystyy vielä jotenkin kantamaan The True Mayhemin mainetta yllä, vaikka alkuperäisestä Mayhemistä on vain rippeet jäljillä. Bändin jäsenet suoriutuvat tehtävistään hienosti ja erityismaininnan saa kitaristi ja säveltäjä Teloch, joka on tuonut Mayhemiin uutta voimaa ja bändi on noussut ainakin osittain tuhkista minne Mayhem kaikkien sekoilujen jälkeen ainakin omissa kirjoissani haudattiin. Sanoituksissa liikutaan psykologisissa mielenhallinta-teemoissa, jotka eivät ihan perinteisiä black metal lyriikoita edusta, eikä tarvitsekkaan. Mayhemin Esoteric Warfare on hyvä albumi ja ehdoton piristysruiske black metallin nykytilaan vaikka klassikoksi tämä levy ei tule nousemaankaan.

7+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Watcher
2. Psywar
3. Trinity
4. Pandaemon
5. Mylab
6. Six Seconds
7. Throne of Time
8. Corpse of Care
9. Posthuman
10. Aion Suntalia[/one_fourth_last]

Satyricon – Now, Diabolical (2006)

Tekijä

Juha Karvonen

-

7.7.2014

[three_fourth]

Satyricon on norjalaisen sekä koko black metal – maailman tunnetuimpia yhtyeitä. Satyrin sekä Frostin muodostaman yhtyeen kuudes albumi Now, Diabolical ilmestyi vuonna 2006. Jos edellinen levy Volcano (2002) oli vedenjakaja niin Now, Diabolical on ensimmäinen uudestisyntynyt Satyricon albumi joka seilaa entistä kauemmaksi black metallin alkulähteiltä. Tässä vaiheessa arviota pitää todeta, että Satyriconin The Shadowthrone, Nemesis Divina sekä Rebel Extravaganza ovat todella hyviä levyjä ja vielä Volcanokin on kohtuullinen, vaikka siinä on jo selvästi merkkejä Satyriconin uudesta tulemisesta.

Minkälainen levy sitten Now, Diabolical on? Kevyempi, hitaampi, tylsempi sekä paikoittain puuduttavia elementtejä täyttävä albumi. Mutta ei niin huono kuin mitä kuvaukseni antaa ymmärtää, lähestymistapa on vain erilainen aikaisempiin levyyn verrattuna. Satyricon on edelleen tunnistettavan kylmä, ilkeä ja tietyllä tapaa pimeyden poluilla seikkaileva rock-bändi, jossa on pieniä vivahteita black metallista. Jotkut pitävät tätä levyä jopa Satyriconin parhaimpana tuotoksena, mutta alkupään levyille kumartartaville faneille tämä oli varmasti pettymys, vaikka levyllä omat hetkensä onkin.

Se mikä minua (ja monia muitakin) ärsyttää Satyriconissa on biisien pidentäminen laahaavilla ja puuduttavila toistoilla, joiden tarkoitus ei ole ainakaan itselleni avautunut. Koska mitään musiikillisia hienouksia näissä kohdissa ei ole, niin nämä ovat selvästi kappaleita ja levyn yleisilmettä heikentäviä tekijöitä. Esimerkkinä kappale Delirium, jonka laahaava hidastempoinen toisto myrkyttää kuuntelijalta tajun pois tylsyydellään, eikä poikkeusta tee viimeinenkään kappale To The Mountains jonka yli 8 minuuttinen eeppisyyden haku olisi tuotu ilmi puolet lyhyemmässä ajassa.

Ettei levy menisi yksipuoliseksi virheiden etsimiseksi täytyy sanoa, että kyllä levyllä löytyy hyviäkin asioita. Nimibiisi Now, Diabolical on raivoisa kappale, jossa Satyrin aggressiviinen laulu sekä mieleenpainuvat riffit pääsevät oikeuksiinsa. A New Enemy edustaa levyn nopeampaa osastoa ja nouseekin levyn parhaimmistoon. Biisin melodiankulku yhdistettynä thrash-tyyliseen riffiin toimii loistavasti ja kun Frostin tarkka soitto täydentää kitaravalleja, niin ei tästä voi olla tykkäämättä. Vastapainoksi ”hittibiisit” K.I.N.G sekä Pentagram Burns tarjoilee ehkä liiankin puhtaita ja perusvarmoja ratkaisuja. That Darkness Shall Be Eternalin loistava rock-tyylinen riffi pistää viimeiset mehut ulos ja meno on paikoin loistavaa, kunnes biisi ajautuu taas laahaavalle keskitempoiselle fiilistelylle.

Satyr on kuin vihainen käärme jonka ulosanti on hienoa kuultavaa. Laulu on kevyempää kuin alkuaikoina, mutta tuttu korppimainen rääkynä on vielä tallella. Frost on hyvä rumpali, mutta jotenkin tuntuu että hänen taitonsa ja nopeutensa eivät pääse oikeuksiinsa tällä levyllä. Soitto on tarkkaa, mutta biisien sävellykset ja sovitukset eivät vapauta petoa patteriston takana. Soundillisesti levy ehkä liiankin puhdas, vaikka kitarat soivat kireästi niin tiettyä rosoisuutta jäin ainakin itse kaipaamaan. Levyllä on ihan hyvä ahdasmielinen tunnelma, mutta biisien epätasaisuus jättää toivomisen varaa. Satyr ja Frost ovat taitavia muusikkoja, mutta Satyriconin suunta on lähtenyt pahasti alaspäin ja tämä black-rock tyyli ei edusta sitä pahuuden tuomaa kauneutta mihin joskus Satyriconissa ihastuin.

7½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Now, Diabolical 5:30
2. K.I.N.G. 3:36
3. The Pentagram Burns 5:38
4. A New Enemy 5:47
5. The Rite of Our Cross 5:45
6. That Darkness Shall Be Eternal 4:46
7. Delirium 5:38
8. To the Mountains 8:25[/one_fourth_last]

Yngwie Malmsteen – The Seventh Sign (1994)

Tekijä

Juha Karvonen

-

1.7.2014

[three_fourth]Vuosi 1994 ja metallimusiikki elää muutosten kourissa. Grunge, hardcore- sekä rap-tyyliset metalliyhtyeet raivaavat tilaa ihmisten levyhyllyissä. Muistan vieläkin tämän ajan kun harhailin metallimusiikin eriävillä poluilla kuitenkaan löytäen kuin hetken iloja uusista yrittäjistä. Silloin soittimessa pyöri mm. Biohazard, Machine Head, Life of Agony, Bodycount. Suuri death metal aalto oli pyyhkäissyt semmosella voimalla, että huonoja levyjä tuli ulos semmoista tahtia että ne söivät kohtuullisetkin levytykset pois markkinoilta ja ihmisten tietoisuudesta. Onneksi jotkut jo 80-luvulla menestyneet yhtyeet tarjosivat musiikkiaan ilman alalla vallinneita vaikutteita.

Yngwie Malmsteen on tuttu nimi jo ajalta milloin kuuntelin ensimmäisiä kertoja metallimusiikkia. ”Ynkän” I’ll see the Light Tonight musiikkivideo oli tuttua kauraa alle 10-vuotiaalle nassikalle ja levyt olivat kohtuullisessa soitossa, vaikka ei suurimpiin suosikkeihin kuulutkaan. Vuonna 1994 Yngwie julkaisi seitsemännen tasavahvan albuminsa nimeltään The Seventh Sign. Laulajan saappaissa oli tällä kertaa yhdysvaltalainen Michael Vescera.

Levy käynnistyy vahvalla kappaleella Never Die, jossa liikutaan hyvin perinteisissä maisemissa hienoilla sooloilla varustettuna. Biisissä on sopivasti vauhtia ja jenkkilaulajan ääni kuulostaa yllättävän hyvältä etenkin korkeissa kohdissa. Vähän samantyylistä voimaa ja nopeutta edustaa myös Hairtrigger sekä Crash and Burn ja ei voi olla huomaamatta, että edelliseltä levyltä rumpalin paikalta poissiirtynyt Bo Werner on korvattu voimakkaammalla kannuttajalla Mike Terranalla, jonka perusvarma työskentely kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Crash and Burnissa kuullaan hienoja rytminvaihdoksia ja biisi edustaakin levyn parhaimpia vetoja.

Kevyempää rock-osastoa edustavat biisit I Don’t Know, Meant to Be sekä Bad Blood jäävät väkisinkin levyn heikoimpaan kastiin ja tuntuvat vähän perusvarmoilta kappaleilta, vaikka eivät mitään välibiisejä suoranaisesti olekaan. Levyn balladit Forever One sekä Prisoners of Your Love ovat hienoja vetoja, vaikka siirappi valuukin Yngwien käsistä. Forever Onen akustiset kitaroinnit tuovat kappaleeseen syvyyttä ja hienot soolot finalisoivat kappaleet ehdottomasti Yngwien parhaimpien slovareiden joukkoon.

Brothers on tyylikäs ja surumielinen instrumentaali, jonka tunnelma ja hienot melodiat toimivat todella hyvin. Taidetta mikä koskettaa ja mitä jaksaa kuunnella vielä 20 vuotta albumin ilmestymisen jälkeenkin. Brothersin jälkeen isketäänkin sitten levyn nimibiisi The Seventh Sign joka käynnistyy äärimmäisen hienolla akustisella introlla. Nämä melodiat ovat mielenpainuvat ja biisi nousee eeppisiin mittoihin. Laulaja Michael Vescera vetää biisissä vahvimman laulusuorituksensa ja muutenkin kappaleen voimakas tunnelma näyttää keskisormea grungelle ja spindoctors- tyylisille hipeille.

Levyn viimeinen virallinen biisi on doomimaisen raskas Pyramids of Cheops, joka on varmasti yksi raskaimpia Yngwien säveltämiä kappaleita. Akustinen Sorrow-outro päättää levyn tyylikkäästi. Levyllä on mittaa sopivat 49 minuuttia ja Yngwie itse toimi tuottajana. Soundillisesti levy on hyvä ja syntikkakin pysyy hyvin taka-alalla antaen kitaroiden puhua kaunista kieltään. The Seventh Sign on fanien keskuudessa hieman aliarvostettu levy, minulle se on yksi Yngwien parhaista.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

Never Die – 03.29
I Don’t Know – 03.25 (san. Vescera, Malmsteen)
Meant to Be – 03.52
Forever One – 04.35
Hairtrigger – 02.43
Brothers – 03.47 (instrumentaali)
The Seventh Sign – 06.31
Bad Blood – 04.25 (san. Vescera, Malmsteen)
Prisoner of Your Love – 04.27
Pyramid of Cheops – 05.10
Crash and Burn – 04.05 (san. Vescera, Malmsteen)
Sorrow – 02.02 (instrumentaali)
[/one_fourth_last]

Carcass – Live At Tuska Open Air, Helsinki 27.6.2014

Tekijä

Ville Krannila

-

29.6.2014

Jo toista kertaa maamme kamaralla tällä ”Surgical Steel”-kiertueella oli mahdollisuus todistaa death metallin pioneerien konserttia. Viime joulukuussa Kaapelitehtaalla bändi heitti erinomaisen setin, jota lupa oli nyt ulkolavalla odottaa vähintään vastaavaa suoritusta. Hieman outo ratkaisu oli sijoittaa Carcass pienemmälle Inferno-lavalle, kun ajatellaan, että vuosi sitten toinen death metal-legenda Bolt Thrower veti päälavalla. Samoin aikataulujen lievästä päällekkäisyydestä voi napista. Carcassin poistuessa lavalta, suurella päälavalla soi jo Dimmu Borgirin intromusiikki. Keikan jälkeen suuta kuivasikin sen verran, että Dimmun keikkaa sai seurata tankkauksen ohessa anniskelualueelta.

Itse keikasta ei ole juuri valittamisen sanaa. Kuukausien kiertämisen jälkeen Carcass on saanut homman selvästi toimimaan erinomaisesti ja lähes kaikilla tasoilla parannettiin jo erittäin hyvästä Kaapelitehtaan vedosta. Myös yleisö oli kiitettävästi mukana koko ajan ja pitti pyöri ahkerasti koko keikan ajan.

Veteraanit Jeff Walker ja Bill Steer jatkoivat taatun hienoja otteitaan ja uudemmat jäsenet hoitivat hekin hommansa taatulla ammattitaidolla. Myös soundi oli festariolosuhteissa todella hyvä. Soittimet erottuivat selkeästi ja syvyyttä riitti. Hetkeä myöhemmin suurella lavalla vetänyttä pääesiintyjä Dimmu Borgiria kuunnellessa, pieni lava tuntui tässä suhteessa voittavan selkeästi joka osa-alueella.

Carcassin settiin täytyy kokonaisuutena olla tyytyväinen. Tunnin soittoajallakin paljon biisejä tuli uudelta levyltä, kuten pitääkin koska sitä ollaan kiertueella promotoimassa. Uudet biisit myös toimivat pääasiassa hienosti livenä rinnakkain raaemman alkuaikojen materiaalin kanssa. Setti oli lähes identtinen Kaapelitehtaan vedon kanssa. Nyt hieman pidemmällä soittoajalla mukaan oli lisätty kappaleet ”The Granulating Dark Satanic Mills” sekä ”Reek Of Putrefaction.” Keikan aikana oli hieno huomata miten yleisön seassa oli nuorempaa sekä vanhempaa fanikuntaa ja biisit olivat selvästi kaikille tuttuja.

Toki Carcassin mittavasta katalogista saisi helposti ainekset parin tunnin kunnolliseen klubisettiin. Toivottavasti sellainenkin lähitulevaisuudessa Suomen kamaralla kuullaan koska Carcass on taas suosionsa huipulla eikä mitään kiertueväsymystä ollut yhtyeellä missään muodossa havaittavissa.

Juha Karvonen & Ville Krannila

Settilista:

Buried Dreams
Incarnated Solvent Abuse
Cadaver Pouch Conveyor System
This Mortal Coil
Reek Of Putrefaction
The Granulating Dark Satanic Mills
Unfit For Human Consumption
Genital Grinder / Exhume To Consume
Captive Bolt Pistol
Corporal Jigsore Quandary
Ruptured In Purulence / Heartwork

King Diamond – The Eye (1990)

Tekijä

Juha Karvonen

-

22.6.2014

[three_fourth]Rovio sytytetään ja liekit nuolevat naisen jalkoja. Liekkien kasvaessa yleisö haistaa palaneen ihmislihan. Jeanna Dibasson tuomittiin noitana kuolemaan roviolla. Isä Picard oli julma mies joka huumaa nunnat ja lapset käyttääkseen heitä rituaaleihin sekä kiduttamiseen, osa pääsee sessioiden aikana hengestään. Rovio syttyy jälleen ja Isä Picard saa vuorostaan kokea tulenlieskat ihollansa ja kokea kivuliaan kuoleman roviolla. Nämä Ranskan inkvisition aikaan sijoittuvat tositarinat tulevat tutuksi King Diamondin levyllä The Eye.

Levy ilmestyi King Diamondin kannalta vaikeaan aikaan vuonna 1990, jolloin grunge ja death metal – aalto oli nousemassa suosioonsa ja perinteisen heavy metallin levyjen myynti lähti laskuun. The Eye ei tämän johdosta saanut ilmestymisensä aikaan sitä huomiota jonka olisi ansainnut.

The Eye on yleisesti Kingin tuotannossa jäänyt Abigailin, ”Themin” sekä Conspiracyn varjoon. Albumilta löytyy kuitenkin Kingin aivan parhaimmistoon kuuluvia kappaleita joista tunnetuimpina ”Behind These Walls” sekä live-setin vakiokalustoon kuuluva ”The Eye of the Witch”. Syntikalla luodut sävelet saavat biiseihin ahdistavat mutta mieleenpainuvat melodiat, jotka täydentyvät unohtumattomilla riffeillä sekä Kingin loistavalla äänenkäytöllä. ”Behind These Wallsin” jopa kaihoisat lauluosuudet ovat erinomaiset Kingin jakaessa äänenkäytön puhtaaseen- sekä falsettilauluun. Muutenkin levyllä on kuultavissa enemmän Kingin normaalia lauluääntä, mikä tekee tästä levystä Kingin muuhun materiaaliin nähden helpoiten lähestyttävämmän.

Teatreelista puolta edustaa ”The Trial”, jossa King Diamondin ääni pääsee oikeuksiinsa vähän eri tavalla kuin yleensä. Biisissä on ainutlaatuinen tunnelma joka korostaa synkkää kuulustelua noitaoikeudenkäynnin aikana. Hitaasti kasvava kappale ei hyvistä riffeistä huolimatta nouse musiikillisesti levyn parhaimmistoon. ”Into the Convent” on tyypillinen King Diamond kappale, jossa on vähän progemaisia tuulahduksia aivan käsittämättömän hienoilla sooloilla varustettuna. Kitaristi Andy LaRocque on kyllä omiaan soittimensa varressa, enkä yhtään ihmettele miksi Chuck Schuldiner halusi hänet Deathin Individual Thought Patterns – levylle mukaan. Andyn panos jää monesti kuninkaan varjoon, vaikka hänet voi rinnastaa lähes kuninkaan rinnalle.

The Eye:lla King Diamond debyyttinsä tekee rumpali Snowy Shaw, joka korvasi legendaarisen Mikkey Deen. Väittely rumpukoneen ja sähkörumpujen käytön välillä saa puolestani jatkua, mutta yleiseen soundiin Shawn ”luoma” rumpusoundi osuu täydellisesti. (Wikipedian mukaan käytössä oli sähkörummut. toim.huom.) Visiitti jäi tosin vain tämän yhden levyn mittaiseksi Shawnin jatkaessa Kingin kanssa Mercyful Fatessa 1990-luvun puoliväliin saakka.

Levyn parhaimmistoon nousee kuudes raita ”Father Picard”, jonka tunnelmointi ja oikeisiin paikkoihin ujutetut syntikat nostavat biisin huikeisiin mittoihin. Biisissä Kingin äänenkäyttö on monipuolista ja ääniskaalat vaihtuvat juuri oikeilla hetkillä luoden biisin tarinan eloon. Lähes vastaavanlainen taideteos on ”Meetings”, jonka kertosäe saa kynttilät sammumaan ja noidat kääntymään haudoissaan. Viimeinen raita ”The Curse” pitäisi nostaa King Diamondin tuotannossa korkeammalle. Biisin moniulotteinen sävellys- ja sovitustyö aivan uskomattomien lauluosuuksien rinnalla päättää levyn parhaimmalla tavalla.

The Eye on ehdottomasti King Diamondin parhaimpia levytyksiä, joka myös päättää yhden aikakauden kuninkaan historiassa. Tuotannollisesti jälki on erinomaista laulu- ja syntikkasovituksineen. Jos King Diamondin musiikki ei ole jostain syystä tuttua tai joskus olet sen tyrmännyt, niin voin suositella The Eye:ta paikkaamaan tämän aukon metallihistoriassasi.

9+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Eye of the Witch 3:47
2. The Trial (Chambre Ardente) 5:13
3. Burn 3:42
4. Two Little Girls 2:41
5. Into the Convent 4:47
6. Father Picard 3:19
7. Behind These Walls 3:45
8. The Meetings 4:31
9. Insanity 3:00
10. 1642 Imprisonment 3:31
11. The Curse 5:42
[/one_fourth_last]

Volbeat – Beyond Hell / Above Heaven (2010)

Tekijä

Juha Karvonen

-

21.6.2014

[three_fourth]

Vettä sataa juhannuksena 2014 ja tässä on hyvää aikaa tiivistää ajatuksia Volbeatin neljännestä albumista. Volbeat ei varmasti esittelyjä kaipaa joten suoraan asiaan. Neljäs levy ei juuri muuta edellisillä levyillä tutuksi tullutta kaavaa, joten kuuntelija saa täyslaidallisen laadukasta Volbeattia. Levy jakaantuu tuttuun tyyliin ”elvisrock-vetohin”, hevibiiseihin sekä puhtaasti radiosoittoon tarkoitettuihin popahtaviin metalliveisuihin.

Volbeat on harvoja bändejä jotka pitävät tasonsa korkealla levystä toiseen. On tietenkin ihmisiä kenelle tämä popahtava suuren yleisön festaribändi ei iske. Volbeat ei tarjoile mitään uutta tälläkään levyllä, eikä mielestäni tarvitsekaan. Volbeatin parissa vain viihtyy todella hyvin ja biisikatraasta löytyy lähes jokaiselle jotain. Ja on niitä radiohittejäkin kuten loppuunsoitettu Fallen, joka biisinä on ihan kelpo kappale vaikkakin levyn kevyempää osastoa. Vastapuolena isketään sitten loistava Slayer/Metallica – akselilla poukkoileva Who Are They, jossa mennään niin lähellä esikuviensa riffiosastoa, mutta saakeli miten hienosti tämä toimii. Lisäksi vielä tarttuvat kertosäkeet niin homma on paketissa. Jos mennään vielä kovemmalle linjalle niin Evelynin lauluissa mukana on legendaarinen Napalm Deathin Mark ”Barney” Greenway joka karjuu siihen malliin, että ei voi kuin ihmetellä miten Volbeat tekee sen missä monet epäonnistuvat.

Western-hengessä alkava 7 Shotsin lauluihin on saatu mukaan Kreatorin Mille Petrozza, jonka ääni ei kyllä sovi millään akselilla Poulsenin kanssa yhteen. Biisi itsessään on levyn parhaita, jonka koukuttava riffi ja Poulsenin mahtavat laulut iskee kuin tuhat volttia, tätä ei lannista edes Petrozzan esiintyminen. 16 Dollars edustaa jo edellisillä levyillä tutuksi tullutta boogietyylistä läskibassolla vahvistettua rockia ja kivasti se toimii tälläkin levyllä.

Yleisesti ottaen levystä tulee positiivinen fiilis ja levyn parissa voi sanoa viihtyvänsä. Itsellä se palaa usein soittimeen neljä vuotta ilmestymisen jälkeenkin, mikä on hyvän levyn merkki. Poulsenin säveltämät kappaleet ovat yksinkertaisia, mutta erittäin tarttuvia ja kyllä ne kuunteluakin kestää. Vaikka yhtymäkohtia esikuviin monissa biiseissä löytyy, niin voisi sanoa että Volbeat on luonut täysin oman tyylinsä iskeä suureen yleisöön uppoavaa musiikkia. Minusta tässä tyylissä ei ole mitään väärää, mutta kauanko hittykynä pysyy terävänä? Ainakin viimeisin levy Outlaw Gentleman & Shady Ladies osoitti, että vetäytymisen merkkejä ei ole havaittavissa. Iskekäähän mökkeilevät luolalaiset Volbeat soittimeen ja pitäkää ”juhannustanssit” Volbeatin tahdissa ja hameväkikin kiittää.

8½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

The Mirror and the Ripper – 4.00
Heaven Nor Hell – 5.22
Who They Are – 3.42
Fallen – 5.00
A Better Believer – 3.24
7 Shots – 3.44
A New Day – 4.06
16 Dollars – 2.48
A Warrior’s Call – 4.23
Magic Zone – 3.51
Evelyn – 3.29
Being 1 – 2.21
Thanks – 3.42[/one_fourth_last]

Metalliluola

Torture Killer – Phobia (2013)

Death – Individual Thought Patterns (1993)

TNT – On The Rocks, Helsinki 17.7.2014

Solamnia – Those Of Honor EP (2014)

Mayhem – Esoteric Warfare (2014)

Satyricon – Now, Diabolical (2006)

Yngwie Malmsteen – The Seventh Sign (1994)

Carcass – Live At Tuska Open Air, Helsinki 27.6.2014

King Diamond – The Eye (1990)

Volbeat – Beyond Hell / Above Heaven (2010)

Mainos:

Viimeisimmät:

Omnium Gatherumin ”The Last Hero” -single enteilee ”May The Bridges We...

Terromania julkaisi uuden singlen ”Reawakened”

Festariraportti: Hyvinkää Rock, 14.6.2025 – Kun “yksi Janne somesta” pelasti...

Ruotsin hardrock-ylpeys S.O.R.M Suomeen

Runetica julkaisi debyyttisinglensä ”Flower-Crowned Poet”