Aina sanotaan monissa yhteyksissä, että Suomi on hevimaa.
Suomi on hevimaa, mutta ei sellainen kuin Kreikka, jossa perinteinen heavy metal elää ja voi hyvin. Tämän sai todistaa Up The Hammers -festivaalilla. Kyseessä on juuri sellainen tapahtuma, jonne jokaisen vanhan liiton sekä perinneheviin vannovan diggarin kannattaa tehdä reissu.
Tämän vuotinen Up The Hammers oli jo kahdeskymmenes. Festivaali koostuu kahdesta pääpäivästä, ja niiden lisäksi järjestetään vielä aloitus- ja lopetusklubit. Tapahtuma ei rajoitu pelkästään Ateenaan, vaan toinen osa festivaalista järjestetään Thessalonikissa. Ateenassa sijaitseva Gagarin-klubi on oiva ympäristö niin sanotulle todelliselle underground heavy metallille.
1200-paikkainen klubi oli ääriään myöten täynnä, kun kahden päivän aikana esiintyi yhteensä neljätoista yhtyettä. Tämänkaltaisia underground-metallin sisäfestivaaleja on järjestetty Suomessa silloin tällöin, mutta nämä eivät ole saavuttaneet sellaista suosiota kuin voisi odottaa. Kreikassa homma toimii aivan eri tavalla.
Perjantai 13.3.2026
Ensimmäisen päivän avasi italialainen Vultures Vengeance. Yhtye on julkaissut pari levyä, joista viimeisin ”Dust Age” ilmestyi saksalaisen High Roller -merkin kautta. Italialaisnelikko esitti old school -henkisen 45 minuutin setin. Studiossa bändi toimii mallikkaasti, mutta lavalla ei aivan yltänyt parhaimpaan tasoonsa.
Biisien riffit ovat siitä huolimatta tarttuvia. On myös myönnettävä, että ensimmäinen esiintyjä festivaalin ensimmäisenä päivänä ei ole helpoin mahdollinen slot. Yhtye oli sonnustautunut niitteihin ja nahkaan esikuviensa kuten Judas Priestin sekä Manowarin tyyliin.
Toisena lavalle nousi irlantilainen Old Season. Yhtye on julkaissut pari levyä ja toimii nykyisin Pure Steel Recordsin tallissa. Viisikko tarjosi mainiota perinteistä heviä, jossa kuului myös irlantilaisia vivahteita. Laulaja John Bonham oli erinomainen lavaesiintyjä, ja miehen ääni kantoi hienosti.
Kappaleet olivat vakuuttavia, sillä koskettimet toivat lisämausteen Old Seasonin perinnehevimäiseen tyyliin. On todella sääli, ettei Old Season ole saanut enemmän nimeä esiin, sillä materiaali on todella vahvaa. Lisäksi soitto oli tarkkaa, mutta esiintyminen jäi enemmän laulajan harteille.
Wrathblade edusti kreikkalaista eepista heviä. Kieltämättä setti oli eeppistä alusta loppuun saakka. Kaikki mahdolliset vaikuttajat kävivät mielessä, kun Wrathblade veti keikkaansa. Ei voinut välttyä niin Manowarin kuin Manilla Roadin mielleyhtymiltä. Mahtipontisuus oli suorastaan häkellyttävän vaikuttavaa.
Tietysti laukkakompit olivat merkittävässä roolissa Wrathbladen biiseissä. Välillä musiikki oli tiukkaa, kun taas hetkittäin kappaleet olivat hyvin eeppisiä ja pituudeltaan merkittäviä. Laulaja Nick Varsamisin laulutyyli mukaili juuri tätä mahtipontisuutta.
Portugalilainen Ironsword oli vuorossa seuraavana. Yhtyeellä on yhteys Moonspelliin, sillä laulaja-kitaristi Tann on aikoinaan vaikuttanut kyseisessä kokoonpanossa ja ehti esiintyä ”Under The Moonspell” -EP:llä ennen siirtymistään sivuun.
Ironsword on perustettu jo 1990-luvun puolivälissä. Bändi tarjoili maukasta perinteistä heviä, tosin Tannin karhea ääni toi kokonaisuuteen oman rosoisen sävynsä, ylärekisterissä liikkumista ei juuri kuultu.
Ironswordin musiikkia voi kuvailla tiivistunnelmaiseksi heviksi, jossa oli myös haettu vaikutteita vanhoilta nimiltä. Manilla Roadin vaikutteet on helppo tunnistaa, mutta myös tiettyjä Running Wild -elementtejä oli havaittavissa. Yhtye on julkaissut levyjä vuosien aikana useita, joten settilista oli hieno leikkaus pitkältä uralta.
Kanadalainen Riot City on saavuttanut suurta suosiota vanhan liiton speed/thrash -metallin ystävien keskuudessa – eikä syyttä. Yhtye ammentaa vahvasti 1980-luvun speed/thrash-soundista. Laulaja Jordan Jacobsin ääni oli vakuuttava, ja hän ylsi vaivatta korkeisiin säveliin John Cyriisin tapaan.
Riot City ei ole paikallaan pysyvä ryhmä, vaan jäsenet liikkuivat lavalla vauhdikkaasti, välillä ollen jopa törmäyskurssilla keskenään. Bändi veti noin tunnin pituisen setin, jossa ei melodisia riffejä säästelty, vaan painettiin täydellä vauhdilla. Lisäksi biiseissä on todella hyviä ja tarttuvia koukkuja, jotka jäävät mieleen. Omien kappaleidensa ohella kuultiin Grim Reaperin ”See You In Hell”.
Kyseessä on äärimmäisen kova livebändi. On harmi, ettei yhtye ole vielä päässyt esiintymään Suomessa. Vanhan liiton diggareiden kannattaa tsekata Riot City, takaan etteivät tule pettymään.
Liege Lordin laulaja Joey Comeau on vaikuttanut aiemmin muun muassa Annihilatorissa vokalistina sekä Overkillissa kitaristina. Nykykokoonpanossa kitaristi Tony Truglio on ainoa alkuperäinen jäsen, muun miehistön vaihduttua vuosien varrella. Rumpali Frank Gilchriest on soittanut muun muassa Virgin Steelessa ja toimii nykyisin Riot V:ssä.
Vaikka Comeau on laulanut vain ”Master Control” -levyllä, setti käsitti myös kahden aikaisemman pitkäsoiton materiaalia. Luonnollisesti listalle oli myös sisälletty Rainbow-cover ”Kill The King”.
Liege Lordin setin loppupuolella kuultiin uutta materiaalia kappaleen “Hypocrisy” muodossa. Tämä biisi on jo useamman vuoden takaa. Se herätti kysymyksen, milloin uusi täyspitkä albumi mahtaa ilmestyä. Kappale oli tarttuva ja iskevä, ja siinä oli selkeitä vaikutteita yhtyeen vanhemmasta tuotannosta.
Kitaristi Truglio sekä keulamies Comeau olivat aktiivisempia lavalla, sillä basisti ja toinen kitaristi jäivät varjoon hoitaen siitä huolimatta tonttinsa mallikkaasti. Liege Lord luottaa nostalgia-arvoonsa, ja mikä ettei, sillä 1980-luvun melodinen power metalli upposi kreikkalaiseen yleisöön mainiosti.
Ensimmäisen päivän itseoikeutettu pääesiintyjä oli teksasilainen doom metal -legenda Solitude Aeturnus. Yhtye palasi pitkän tauon jälkeen lavoille Texasin Hell’s Heroes -festivaalilla, soittaen viime vuonna Saksan Keep It True -tapahtumassa ja saapuen nyt Up The Hammersiin.
On sanottava, että Solitude Aeturnus kuulosti mahtavalta sekä mahtipontiselta. Yksi syy vaikutelmaan oli varmasti se, että pääsin todistamaan yhtyeen ensimmäistä kertaa livenä – tätä hetkeä oli odotettu yli 30 vuotta.
Keikka käynnistyi komeasti kappaleella “Opaque Divinity” -debyyttialbumilta. Settilista koostui pääasiassa kolmen ensimmäisen levyn materiaalista. Kokoonpano vastasi pitkälti varhaisten julkaisuiden miehistöä, tosin rumpali oli uusi.
Solitude Aeturnus oli illan aikana kerta kaikkiaan loistavassa iskussa. Kieltämättä olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän tätä hyvää, sillä ”Adagio”-aikakausi jäi paitsioon. Laulaja Robert Lowe, joka käväisi vuosien varrella myös Candlemassin keulilla, veti erilaisia maagisia liikkeitä lavalla. Miehen ääni on edelleen kunnossa, mutta välillä teki tiukkaa korkeimpien ylärekisterissä olevien biisien tulkinta.
Basisti Count Lylen paluu rivistöön on ollut tärkeä seikka. Aikoinaan mies lähti bändistä ja perusti Ghoultown-yhtyeen. Pomo John Perez oli suorastaan liekeissä ja innokkuuden myötä olivat monitorit tipahtaa lavalta. Toivottavasti Perez saisi tästä enemmän innostusta ja johtaisi uuden levyn tekoon, mutta vähintään lisää live-esiintymisiä kaivataan. Solitude Aeturnusin paluuta on odotettu kauan.
Lauantai 14.3.2026
Phantom Spellin progressiivinen rock oli hyvä tapa aloittaa toinen päivä. Kyseessä oli siinä mielessä poikkeuksellinen ryhmä, että yhtyeen nokkamies on englantilainen, mutta osa jäsenistä espanjalaisia.
Bändin musiikissa kuuluu vaikutteita folkista, ja samalla siinä yhdistellään vanhan tai todella vanhan liiton hard rockin elementtejä. Up The Hammersin keikka oli väkevä osoitus bändin hienoista sekä tarttuvista kappaleista. Phantom Spell jäi niin hyvin mieleen, että tätä materiaalia oli pakko kuunnella jälkikäteen.
Kreikkalainen Triumpher oli mielenkiintoinen löytö. Yhtye ammentaa vaikutteita perinteisestä hevistä, ja erityisesti Manowar-tyyppiset riffit kuuluvat selvästi sen väkevään soundiin. Alun perin kokoonpano sai alkunsa kreikkalaisten black metal -yhtyeiden jäsenten sivuprojektina, mutta on sittemmin kehittynyt yhä enemmän täysiveriseksi bändiksi.
Vokalisti Mars Triumphin lavaliikkeistä tuli yllättävän paljon mieleen Eric Adamsin maneerit. Triumpher kannattaa ehdottomasti tarkistaa, sillä tarjolla on kunnon annos voimakasta heavy metallia.
Ennestään täysin tuntematon japanilainen Blaze pääsi yllättämään. Nelikon perinteinen heavy metal oli juuri niin perinteistä kuin vain voi olla. Blazen soundi tukeutui vahvasti 1980- ja jopa 1970-luvun vaikutteisiin.
Tässä yhteydessä voi käyttää suomalaisten lanseeraamaa termiä ”käppähevi”, mutta se ei täysin kuvaa Blazen tyyliä. Päinvastoin tässä esillä ollut perinteinen hevi kuulosti tuoreelta ja raikkaalta, vaikka siinä kuului kaikuja vanhoista legendoista. Bändi vaikutti aidosti nauttivan soittamisesta ja lavalla olemisesta, mikä heijastui myös yleisöön – Blaze sai innokkaan vastaanoton.
Atlantean Kodex on käsittämättömän suosittu eri puolilla Eurooppaa. Me suomalaiset emme välttämättä edes käsitä, kuinka suositusta yhtyeestä on kyse. Saksalaisilta piti oikein kysellä, millaisesta suosiosta puhutaan. Esimerkiksi Saksassa järjestettävillä 2000–4000 hengen festivaaleilla Atlantean Kodex toimii usein pääesiintyjänä. Se olisi sopinut pääesiintyjäksi myös Up The Hammersiin, mutta kyseinen paikka oli tällä kertaa varattu Manilla Road -tribuutille.
Ei ole sinänsä yllätys, miksi Atlantean Kodex vetää perinteisen hevin ystäviä puoleensa. Yhtye ammentaa musiikkiinsa eeppisiä ja power metal -henkisiä elementtejä. Paikoin mieleen tuli jopa Blind Guardian, sillä tiettyjä yhtymäkohtia oli havaittavissa.
Kappaleet olivat eeppisen pitkiä, mutta pitivät mielenkiinnon yllä tarttuvien riffien ansiosta. Lisäksi laulaja ei turvautunut korkeaan ylärekisteriin, vaan ääni sopi todella hienosti tämän tyyppiseen mahtipontiseen metalliin.
Atlantean Kodexin tuotantoon täytyy ehdottomasti perehtyä tarkemmin, sillä livekokemus oli erittäin positiivinen yllätys. Yleisö fanitti täysillä saksalaisviisikon mahtipontista heavy metallia.
While Heaven Wept on ollut telakalla useamman vuoden. Up The Hammersin järjestäjät olivat onnistuneet saamaan yhtyeen vielä kerran esiintymään Kreikassa. Mikä ettei, sillä yhtye tarjosi todella hienon keikan. Settilista koostui kahden levyn materiaalista, ”Vast Oceans Lachrymose” sekä ”Of Empires Forlorn”.
While Heaven Weptin tunnelmallinen doom metal poikkeaa radikaalisti genren muista edustajista. Riffien seassa on myös progressiivisen rockin elementtejä. Yhtye kuulosti loistavalta ja valloitti Gagarinin yleisön täysin.
”Vast Oceans Lachrymose” soitettiin kokonaisuudessaan kronologisessa järjestyksessä, kun taas ”Of Empires Forlornia” ei esitetty aivan kokonaan. Lisäksi kyseisen levyn kappaleita ei soitettu kronologisesti. While Heaven Wept oli kovassa iskussa. Kaikki biisit toimivat loistavasti luoden hienon tunnelman Gagarin-klubille.
On todella harmi, ettei bändi ole enää virallisesti aktiivinen, sillä tämän kaltaiselle tunnelmalliselle sekä melankoliselle metallille olisi selvästi kysyntää. Kun While Heaven Wept toimii livenä näin hyvin, olisi suorastaan erikoista, mikäli jatkoa ei koskaan tulisi.
Toinen ilta päätettiin Manilla Roadin ikonisen jäsenen Mark Sheltonin tribuuttiin. Ennen konsertin alkua laskettiin kangas alas ja näytettiin video edesmenneistä artisteista, joista monet olivat olleet mukana Up The Hammersissa. Lisäksi järjestäjät pitivät lyhyet muistopuheet.
Tunnelma oli harras ja aidosti tunteellinen. Oli myös havaittavissa, että monella silmänkulmat kostuivat. Keikka aloitettiin kappaleella ”Masque Of The Red Death” ja heti perään kuultiin ”Death By The Hammer”.
Keikan aikana esiintyjiä vaihtui tiuhaan tahtiin, sillä monet halusivat osallistua kunnianosoitukseen Sheltonille. Rytmiryhmä pysyi siitä huolimatta pääosin samana läpi setin. On mielenkiintoista nähdä, kuinka pitkään tämä Manilla Road -tribuutti jatkuu, vielä loppua ei ole näköpiirissä. Up The Hammersin keikan perusteella kokoonpano oli todella terässä ja kappaleet toimivat erinomaisesti.
Tapahtuma oli kokonaisuudessaan hieno kokemus, ja tarjosi mahdollisuuden tutustua yhtyeisiin, jotka nauttivat Euroopassa niin laajaa kuin myös kulttisuosiota. Useista näistä bändeistä ei välttämättä ole lainkaan käsitystä Suomessa. Tämän tyyppisille festivaaleille menijän suositellaan olevan melko hyvin perillä esiintyjistä, tältä pohjalta Up The Hammers kannattaa ehdottomasti kokea.
Raportti ja kuvat: Arto Lehtinen
