UFO lukeutui 1970-luvun puolivälistä aina vuosikymmenen loppuun saakka yhdeksi suosituimmista hard rock -bändeistä, joita Englannin maaperältä nousi. Tuolloin kitaran varressa hääräsi Michael Schenker, jonka kanssa tehdyt viisi studioalbumia ja loistava livetupla ”Strangers In The Night” paaluttivat UFO-nimen lähtemättömästi ihmisten mieliin.
Mutta kaikki on katoavaista. Schenkerin lähdettyä vuonna 1979 alkoi säröjä ilmetä ja ongelmia kasaantua jokaisella osa-alueella suosiosta henkilökemioihin sekä jäsenten addiktioihin. Julkaistuaan kolme albumia vuosina 1980–1982, koki yhtye pahan takaiskun ”Mechanix”-kiertueen jälkeen. Basisti ja alkuperäiskokoonpanoon kuulunut Pete Way lähti riveistä, ollessaan tyytymätön musiikilliseen linjaan. UFOn kosketinvoittoisia biisejä kohti uiva suunta sai herran perustamaan Fastway-ryhmän yhdessä Motörheadista lähteneen Fast-Eddie Clarkin kanssa ja nyt UFO oli kusessa. Way kun oli myös kantava voima sävellystöissä.
40 vuotta täyttävän ”Making Contact” -albumin olemassaoloa voi pitää pienenä ihmeenä. Lukaisin albumin remasteroidun CD-painoksen sisäläpyskää, jossa on tarinaa levyn synnystä ja vaikeuksista. Ensiksi bändi lähti tien päältä siltä seisomalta studioon taltioimaan vuonna 1982 ilmestyneen ”Mechanixin” seuraajaa. Yhtään kappaleita ei ollut valmiina, eikä yhtyeessä ollut enää basistia.
Jotain ryhmän mielialasta kertoo, että Waylle ei edes lähdetty etsimään seuraajaa, vaan bassoraidat albumille päätettiin hoitaa sisäisin voimin. Käytännössä soolokitaristi Paul Chapman sekä kosketinsoittaja/rytmikitaristi Neil Carter kantoivat bassotteluvastuun. Siihen liittyen hauska muisto, sillä kumpikaan ei oikein tunnu muistavan kuka soitti minkä raidat bassot.
Tästä tulee aasinsilta addiktioihin. Vokalisti Phil Mogg alkoi olla noihin aikoihin todella pahassa jamassa ja olisi tarvinnut välitöntä hoitoa jatkuvien levytysten ja kiertueiden sijaan. Miehen paha alkoholiongelma näkyi kaikessa ja erityisesti keikat saattoivat olla yhtä kaaosta. Tähän yhtyeen taru lopulta hetkeksi päättyi, kun kukaan ei enää jaksanut lavalla kaatuilua sekä tähän liittyvää epävarmuutta. Vaikka UFO suunnisti urheasti uudelle kiertueelle tuoreen albumin materiaalin turvin, oli homma paketissa nopeasti. Kuka olisi osannut arvata, että Mogg kasaisi bändin uudella miehistöllä vuoteen 1985 tultaessa?
Karkeasti arvioiden ”Making Contactin” kymmenen raitaa voi jakaa kolmeen kategoriaan: keskivertoa paremmat raidat, mukiinmenevät esitykset ja mitäänsanomaton täytemateriaali. Olosuhteet huomioon ottaen ei ole ihme, että ensimmäiseen kategoriaan ei ole tunkua.
Albumin starttaava ”Blinded By A Lie” lukeutuu ehdottomasti kärkikolmikkoon. Kertosäe on sen sortin korvamato, että kuultuaan se jää salakavalasti soimaan mieleen ja itsellä oli jopa ongelmia saada se sieltä pois. Kappale soi nukkumaan mennessä ja heti herättyä korvien välissä petollisesti, joten jotain outoa siinä on. Itse rakenne ei edes ole erikoinen, vaan verkkaisella tempolla etenevä rauhallinen sovitus, kunnes päästään kertosäkeeseen, johon on ladattu kaikki kova-ammukset. Osuvasti tämä on myös ladattu heti kärkeen, jotta kuulijan mielenkiinto on saatu herätettyä.
Toinen helmi löytyy albumin puolivälistä ”When It´s Time To Rockin” muodossa. Kyseessä on LP:n ainoa singlejulkaisu, joka puolustaa valintaansa hienosti. Kyseessä on rivakka perinteinen UFO-raita, jonka meininki saa pään nyökkäämään hyväksyvästi. Säemelodia ja tempo on hyökkäävä sekä päällekäyvä, mutta kertosäkeeseen mennessä tempo puolittuu tuoden melodiaa paremmin esille. Hieno biisi kerta kaikkiaan! Kuunnelkaa muuten myös väliosan bassokuvioita. Voisi kuvitella, että Way on käynyt studiolla piipahtamassa ja pöllyttämässä tannerta, mutta kyllä se vain jompikumpi bändin sisäisistä bassotaiteilijoista on.
Viimeinen ässä on säästetty aivan albumin loppuun. ”Push, It´s Love” on levyn nopein biisi, joka käy kuulijan kimppuun tankin lailla. Jälleen on basistin virkaa tekevällä soittajalla ollut rima korkealla eikä sovitus anna armoa millään osa-alueella. Vaikka kertosäe ei ole kirkkainta jalometallia, täytyy pisteet antaa soiton riemusta, jonka tästä aistii. Jos uraa meinattiin leipoa pakettiin, mikä olisi ollut komeampi loppu kuin tämä esitys.
Mukiinmenevään osastoon menee sitten valtaosa levyn muista kappaleista. ”Diesel In The Dust” tuo perinteisen UFOn mieleen ja on karvaa vajaa nousta albumin ylimpään kastiin eli keskivertoa parempaan. Sovitus jää puolitiehen, eikä yllätä kuin jytisevillä rummuillaan sekä komealla kitarasoololla. Jos kertosäe olisi parempi, meriitti olisi tullut heittämällä.
Myös B-puolen ”The Way The Wild Wind Blows” kokee saman kohtalon, vaikka nyt toimii komea bridge ja vimmainen soitto. Kertosäe on mitäänsanomaton ja puhaltaa kuin villi tuuli yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. B-puolelle peräkkäisiksi biiseiksi sijoitetut ”All Over You” ja ”No Getaway” nousevat myös esiin heikompien joukosta. Ne ovat sikäli hassusti eri maata, että ”All Over You”:ssa on hyvä kertosäe, mutta valju säemelodia, kun taas ”No Getaway” toimii rockaavan säkeensä voimin. Yhteistuumin ne nostavat levyn ilmettä, kun vielä niiden perään lyödään kehiin tykki ”Push, It´s Love”.
Ikävä kyllä albumilta löytyy myös kolme vaisua kappaletta, jotka puuduttavat kuunteluelimiä. A-puolen ”A Fool For Love” sekä ”You And Me” ovat ikävästi peräkkäin ja jo nimistä voi päätellä, että siirappiosastolle mennään.
UFOa ei ole opittu tuntemaan slovareista ja onnistumiset ovat harvassa sillä saralla. Schenkerin aikainen ”Love To Love” ja vuoden 1981 ”Profession Of Violence” ovat ensiluokkaisia tunnelmapaloja, mutta tämän albumin yritelmät ovat kaukana niistä. Vaikka ”A Fool For Love” nostaa tempoaan alun juustoisen intron jälkeen, ei se onnistu pitämään mielenkiintoa yllä. Epäonnistuminen on kyseessä, vaikka kertosäkeeseen on yritetty loihtia melodisia koukkuja.
”You And Me” on vielä paljon pahempi tekele. Mitä niihin Wayn vihaamiin koskettimiin tulee, näissä biiseissä niitä piisaa riittämiin. ”You And Me”:ssä ei ole lainkaan rock and rollia. ”Call My Name” on myös samaa koskettimien juhlaa ja rakkauslaulun sävyjä tässä haeskellaan, mutta vajaaksi jää.
Näiden kolmen raidan kohdalla tekee mieli aina painaa skip-painiketta, sillä ne ovat mitäänsanomattia tekeleitä UFOn mittapuulla. Pakko vielä tähän väliin mainita, että ”When It’s Time To Rock” singlen B-puolelta löytyvä ”Everybody Knows” on parempi tekele kuin edellämainitut kolme yhteensä ja olisi ehdottomasti pitänyt olla mukana levyllä. Kokonaisuuden surkeimman esityksen ”You And Me”:n olisi voinut hyvin työntää sen tilalle tai sitten syvimpään kaivoon valolta ja kuulijoilta kadoksiin.
On sanomatta selvää, ettei UFOn 11. studioalbumi ”Making Contact” lukeudu bändin kärkiteosten joukkoon. Se on lähinnä osoitus tahdonvoimasta saada homma jatkumaan, vaikka järki käskee lopettaa. Mikä menee ylös, tulee lopulta alas. Tämä pätee ikävästi UFOn tarinaan, sillä se ei enää kyennyt uusimaan huippuvuosien suosiotaan, vaikka julkaisi ”Making Contactin” jälkeisinä vuosikymmeninä vielä tusinan verran uusia teoksia.
6½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Blinded By A Lie
2.Diesel In The Dust
3.A Fool For Love
4.You And Me
5.When It’s Time To Rock
6.The Way The Wild Wind Blows
7.Call My Name
8.All Over You
9.No Getaway
10.Push, It’s Love
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}