Muutoksen tuulet: Tuska Open Air 28-30.6.2019.

Behemoth Tuska Open Air 2019
Nergal: Behemoth, Tuska Open Air 2019

Tuska 2019 juhlittiin lämpimässä säässä, muutosten tuulten puhaltaessa sekä ennätysmäärään nouseen yleisöluvun merkeissä.

Perjantai sekä lauantai myytiin loppuun ja yleisömäärä lähenteli 15 000 henkeä. Sisäänkäynti oli muuttanut kauppakeskus Redin lähistölle, mikä luonnollisesti lisäsi liikennettä metroon ja kauppakeskukseen.

Jonot sisäänkäynnin luona perjantaina olivat erittäin pitkät. Samoin merchandise-tiskille ei ollut 30 metriä lähemmäksi asiaa yhtenäkään päivänä, mikäli alueelle saapui myöhemmin iltapäivällä. Jonot myös ruoka- ja muille anniskelutiskeille kasvoivat pituutta erityisesti perjantaina todella merkittävästi. Kulkureitti päälavan ohi tukkeutui pahasti aika ajoin. Lisäksi vessojen opasteet ja roskisten vähyys herättivät paljon kritiikkiä festareiden ensimmäisen illan jälkeen.

Tuskaan tultiin tänä vuonna uudesta suunnasta.

Tuska oli ensi kertaa K18-tapahtuma, joten Suvilahdessa pystyttiin juhlimaan ilman anniskelualueiden asettamia rajoituksia. Valitettavasti tämä näkyi massojen entistä pahempana kasautumisena ja teki vaikeaksi tuttujen löytämisen alueelta. (VK)

Yleisöä palvelivat esimerkiksi lukuisat ja monipuoliset ruoka- ja juomapisteet, Alepa-konttikauppa ja telttasaunat, sekä suosittu nimmarointipiste, missä oli mahdollisuus käydä tapaamassa yhtyeiden jäseniä. Solmusalissa järjestettiin haastattelutilaisuuksia ja Tuska Expossa saattoi tehdä ostoksia aina levyistä koruihin. (HJ)

Pe 28.9.2019

Alternative death metal -yhtye Medeia on viimeiset vuodet tehnyt tasaista nousua kohti genren kotimaista kärkeä. Tuskan esiintyminen osoitti tällä olevan katetta, sillä auringonpaisteelta suojaisella telttalavalla karkelot saatiin Tuskassa käyntiin bändin toimesta energisesti.

Omalla kohdallani päivän avasi Arion, jonka melodinen metalli sopi aurinkoiseen päivään ja Tuskan päälavalle oikein mukavasti. Hyvä startti päivälle!

Arion, Tuska Open Air 2019

Nightwishin pitäessä välivuotta keikkailusta on yhtyeen jäsenillä aikaa omiin projekteihin. Basisti-laulaja Marko Hietalan sooloalbumi ”Mustan Sydämen Rovio” julkaistiin äskettäin ja Tuskassa nähtiin uuden kokoonpanon vasta toinen keikka. Suomenkielinen rock soljui tyylikkäänä ja Hietalan taustalla nähty maamme todellisista ammattilaisista koostunut yhtye oli juuri niin vakuuttava kuin mitä ennakkoon osasin odottaa. Hietalalta tyylikäs irtiotto Nightwishiin. (HJ)

Battle Beastin päälavan show auringonpaisteessa nostatti yleisömeressä nyrkit ilmaan, ja ääntä lähti myös alkuillan vielä vajaan yleisökapasiteetin nähden melkoisesti. Noora Louhimo piti hyvin yleisön otteessaan ja yhtye esitteli tasaisesti hittimateriaalia pääasiassa kahdelta edelliseltä albumilta. (VK)

Yhtyeen uuden ”No More Hollywood Endings” -albumin keväinen julkkarikeikka Jäähallin Black Boxissa oli loistava, joten taas oli lupa odottaa hyvää. Päälavan auringossa nähtiin jälleen viihdyttävä esitys, vaikka Black Boxin mahtipontisuuteen ja näyttävään pyrotulitukseen ei nyt ylletty. Hieman rutiininomainen keikka, mutta hyvä kokonaisuus tästä huolimatta. Uuden albumin kappaleet heräävät hiljalleen mukavasti eloon livevetojen myötä. (HJ)

Amerikkalaista thrash metallia on yleensä fanien iloksi saatu Tuskaan 1-2 bändin toimesta ja tällä kertaa telttalavalla annoksen niskakuritusta tarjosi teksasilainen Power Trip. Yhtyeen musiikki ei aivan huippuluokkaan yllä, mutta muutaman kappaleen poimintana toimi mukavasti. (VK)

Samasta maasta saatiin päälavalle lisää thrashia ja vahvassa kunnossa vaikuttava sekä usein Suomessa vieraileva Anthrax. Yhä edelleen monet kaipaavat John Bushia takaisin ja vaikka Armored Saint-vokalisti teknisesti mainio on, ei miestä nykysetin jälkeen todellakaan tule ikävä. Joey Belladonna on keulamiehenä loistava ja myös 1980-luvulta niitä harvoja sotureita, joiden ääni on säilynyt vahvana.

Edellisellä todistamallani Anthraxin Suomen keikalla kuultiin ”Among The Living” –levy kokonaisuudessaan, nyt saatiin tiiviimpi tunnin best of –setti. Se tarkoitti eräiden suosikkien kuten ”Medusa” pudottamista ja keikan uusimmat kappaleet tulivat vuoden 1990 ”Persistence Of Time” -levyltä. Nostalgiasta huolimatta biisit toimitettiin sellaisella innolla, ettei niiden taltioinnista olisi uskonut vierähtäneen jopa 35 vuotta. Hienoa oli viimeinkin nähdä Charlie Benante rumpujen takana. Terveysongelmat ovat pitäneet miehen juuri Suomen keikoilta poissa rivistöstä useaan otteeseen. (VK)

Nyt Benante oli ilahduttavasti palannut kokoonpanoon ja niinpä bändi nähtiin nyt liki 1980-luvun loistossaan. Soitto kulki esimerkillisesti, kuten aina näkemilläni Anthrax-keikoilla. Huikeaa menoa ja tässä oli yksi koko festarin kohokohdista! (HJ)

Brymirin keikalla kaikilla oli kivaa.

Brymirin keikat ovat aina vauhdikkaita ja mukaansatempaavia. Niin myös Tuskan tämänkertainen veto. Lapsuudenystävistä koostuvan yhtyeen sisäinen kemia näkyi myös tällä kertaa hullutteluna ja leveinä hymyinä, joka olisi sulattanut sellaisenkin sydämen, joka ei olisi yhtyeen eeppiselle räimeelle lämmennyt.

Bändin kansainvälisestä maineesta kertoi eturivin fanit, yksi Meksikosta ja pari Japanista. Keikalla saatiin parhaita palasia sekä Brymirin uudelta Wings Of Fire” -albumilta, että vanhemmasta tuotannosta. Ehdottomasti yksi festarin lemppariesiintyjistä. Tsekkaa itse, jos et usko! (RK)

Kattilahallissa oli tarjolla täysin erilaista tunnelmaa. Anneke van Girsbergen on myös tuttu Suomen kävijä ja halli täyttyi ääriään myöten. Tuskan pienin lava tarjosi Anneken esitykselle hyvät puitteet ja kuultavaksi saatiin kattaus tämän hollantilaislaulajattaren soolotuotantoa sekä covereita Ayreonista aina Iron Maideniin. Anneken keikat ovat aina upeita tapauksia, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Upeaa! (HJ)

Ihanan Anneken jälkeen päästiin taas tunnelmasta toiseen, eli Norjan orkestraalisen black metallin legenda Dimmu Borgiriin. Päivänvalo ei ole tällaiselle musiikille se paras ajankohta, mutta hyvin norjalaiset homman klaarasivat myös auringonpaisteessa.(HJ)

Yhtye esitti tunnin setin pääasiassa uudempaan kauteen painottunutta materiaalia ja konsertin päätti itseoikeutetusti se katalogin tunnetuin anthem “The Mourning Palace”. 22 vuotta sitten ilmestyneeltä Dimmu Borgirin parhaalta levyltä ”Enthrone Darkness Triumphant” olisi mielellään kuullut muita valintoja uudemman paisuttelun sijasta, mutta yleisö tuntui jälleen kerran ottavan norjalaiset veteraanit vastaan suurella innolla. Bändi jakaa mielipiteitä, mutta tämän kaltaisella sinfonisella metallilla on selvästi vahva kohdejoukkonsa. (VK)

Swallow The Sun päätti perjantain osalta Helsinki Stagen. Yhtyeen uusin levy ”When Shadow Is Forced Into The Light” on jatkanut bändin tasaista voittokulkua ja yhtye on omimmillaan jo aavistuksen himmenevässä iltavalossa teltan ajoittain ahtaassa, mutta vastaavasti tunnelmallisemmassa ympäristössä.

Mikko Kotamäki ja kitaristi Juha Raivio osaavat saumattoman yhteispelin ja uusimmat jäsenet Jaani Peuhu sekä Juho Räihä istuvat kokoonpanoon saumattomasti. Perusdoom-sovituksista liikuttiin keikan aikana positiivisesti myös monipuolisempaan suuntaan. Muuten bändin musiikki ei positiivisuudessa kylve, vaikka yleisön nyrkit pysyivät vankasti ilmassa koko setin ajan. (VK)

When A Shadow Is Forced Into The Light

Kotimaisen metallisuuruus Amorphisin kiinnitys festareiden perjantain pääesiintyjäksi herätti ihmetystä. Bändiä ennen päälavalla esiintynyt Dimmu Borgir nähtiin viimeksi Tuskassa vuonna 2014 ja sai tuolloin ”Death Cult Armageddon” -levynsä juhlakeikalla päättää illan. Amorphis on kuitenkin kasvattanut suosiotaan erityisesti viimeisten viiden vuoden aikana, joten tässä mielessä ratkaisu oli ymmärrettävä.

Yhtyeen useita kertoja todistaneelle keikka tarjosi myös jotain uutta kun ensimmäistä kertaa edellisenä iltana Provinssissa todistettu setti eli ”Queen Of Time” -levy kuultiin myös Tuskassa kokonaisuudessaan. Yksittäisten levyjen vetäminen on aina riski, koska sen myötä jokin vanha suosikki jää väistämättä paitsioon ja toisaalta harva albumi kaareltaan sopii luonnollisesti esitettäväksi konserttitilanteessa. Toisaalta huomioiden sen, että nykyisin niin moni veteraaniyhtye painottaa vain 20 tai 30 vuoden takaista tuotantoaan, on kunnioitettava Amorphisin valintaa.

Riskit valitettavasti realisoituivat mainion avauksen jälkeen. ”Queen Of Timen” parhaat biisit painottuvat alkupuolelle ja päätöksenä ilmoille saadun 4-5 kappaleen suoralla energiataso laski selvästi. Omalla kohdalla tähän kuului myös Anneke Van Giersbergenin tähdittämä ”Amongst Stars”. Anneke on hieno laulaja, mutta hänen äänensä on sen verran omalaatuista ja vahvaa tekoa, että se on aina parhaimmillaan soolona kuten Tuskan oma show muutamaa tuntia aiemmin oli todistanut. Ristiriita Tomi Joutsenen vahvan korahtelun välillä oli vielä moninkertainen. Kaksikko hyödynsi luonnollisesti tilaisuuden esittämällä vielä toisen duettonsa ”Her Alone”, jonka kohtalo ei ollut yhtään parempi.

Ennen viimeistä encorea eturivi huusi voimakkaasti ”House Of Sleepia” mutta Tuskan pimenevään yöhön kajahti tämän sijasta ”Black Winter Day”. Tässä konkretisoitui jotain joka Amorphiksen nykymuotissa on ollut jo pidemmän aikaa selvä. Nykyhetken Amorphis ole enää lainkaan sama yhtye kuin vuoden 1994 versio, ja kontrasti korostui tässä vaiheessa jälleen kerran pahasti. Viihdyttävä päätös ensimmäiselle Tuska-illalle, mutta parannettavaa tulevaan vielä jäi. (VK)

La 29.6.2019

Lauantai käynnistyi edelleen aurinkoisena, mutta tuulisempana kuin perjantai tuoden jonkinlaista helpotusta helteestä kärsineille. Myös edellisen illan jonoista sekä yleisön turhautumisesta oppineena festari oli ryhtynyt välittömiin toimenpiteisiin ja järjestelyt toimivat edelleen ruuhkaista merchandise-tiskiä lukuunottamatta selvästi paremmin kuin perjantaina. (VK)

Jos darra ei helpota Fear Of Dominationilla, niin sitten se on kuolemaksi.

Telttalavan ohjelman sai kunnian käynnistellä hyvässä nosteessa oleva Fear of Domination, joka oli itselleni muutoin kuin nimen osalta täysin tuntematon yhtye. Aikainen saapuminen alueelle kuitenkin kannatti, sillä bändi karisteli unihiekat runsaslukuisen yleisön silmiltä energisellä ja visuaalisesti näyttävällä showllaan. Yleisö oli selkeästi allekirjoittanutta perehtyneempi tarjoiltavaan kappalemateriaaliin, sillä reipasta chanttausta ja yhteislaulua kuultiin useaan otteeseen keikan edetessä. Sitä voitaneen pitää jo jonkinmoisena onnistuneen esityksen mittarina, mikäli saa suomalaisen hevidiggarin laulamaan – ja aikaisin iltapäivästä! (MS)

Kotimaisen thrash-kentän johtava nimi Lost Society on suosionsa ansainnut. Yhtyeen riffit soivat vastustamattoman tarttuvina ja sovitukset välttävät perinteiset thrash metallin yksioikoisuuden karikot. Bändi tuntuu myös esiintyjinä kehittyneen selvästi rankan kiertämisen ja usean levyn myötä.

Tämä näkyi ja kuului niin hyvässä kuin pahassa Samy Elbannan karjuessa yleisölle finglishiä. Toki paikalla olleet ulkomaalaiset saivat tästä jotain irti, mutta efekti oli sama kuin Alexi Laihon kiljuessa ”Come On Motherfuckers!” Rockfestissä pari vuotta sitten.

Setin kulminaatiopiste tuntui olevan Elbannan kiipeily lavarakenteissa ja koko kentän nostattaminen istuma-asennosta suureen hyppyyn. Lopussa kuultu ”I Am The Antidote” on kohoamassa pienimuotoiseksi liveklassikoksi. Hyvä avaus päälavan osalta lauantaille. (VK)

Maj Karmaa käy kiittäminen letkeästä esityksestä. Vaikka yhtyeen taide-metalli on haastavaa ainesta lähestyä, niin livenä Herra Ylppö joukkoineen saa homman toimimaan hyvin. (PA)

Mustan Kuun Lapset avasi omalta osalta Kattilahallin lauantain. Dark metal –veteraani sai suurehkoon yleisömassaan liikettä. Bändi esiintyi varmaotteisesti ja hyvillä soundeilla. Vastaavanlainen metalli on harvinaisempaa herkkua Tuskassa, joten kyseessä oli yksi festareiden vahvimmista kiinnityksistä.

Mustan Kuun Lapset

Aiemmin täysin tuntematon kreikkalainen voimametalliyhtye Warkings herätti huomion lähinnä Marvel-sarjakuvien supersankareita muistuttavasta lavapukeutumisesta ja naisvokalistista, joka hoiti rankemmat lauluosuudet. Yhtyeen musiikki ei itsessään tuonut mitään erikoista lavalle, mutta bändin energia ja hyvä ote yleisöön saivat tunnelman kohoamaan hallissa yllättävän korkealle. (VK)

Warkings-yhtyeestä ei ollut ennen tätä Tuskan keikkaa mitään käsitystä, joten täysin puhtaalta pöydältä lähdettiin. Naamioissa ei ollut säästelty ja bändin esiintymisasuissa homma oli vedetty täysin överiksi. Alkuun homma lähinnä nauratti, mutta kun tämä kummallinen joukko onnistui taikomaan soittimistaan toimivia power metal -vetoja, niin kokonaisuus alkoi kääntyä plussan puolelle. Kappaleiden taso yllättäen jopa kasvoi keikan edetessä ja lopulta huomasin viihtyväni tällä keikalla oikein hyvin. (HJ)

Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt itävaltalainen Visions Of Atlantis ei ole levyillään tasalaatuisin yhtye, mutta livenä tasavarma suorittaja. Yhtyeen debyyttikeikka Suomessa oli lähellä jäädä toteutumatta sillä bändin kamat olivat jumissa edellisen esiintymisen jäljiltä Bulgariassa. Onneksi kotimainen Wake Up Frankie ja Warkings tarjosivat soittopelinsä avuksi ja konsertti saatiin toteutumaan vielä suhteellisen hyvillä soundeilla.

Yhtye kiitti tilaisuudesta ja tarjosi viihdyttävän shown melodista ja sinfonisia vaikutteita sisältänyttä power metallia. Naisvokalisti Clémentine Delauney oli shown tähti ja laulaja omasi monipuolisen skaalan eri tunnetiloja, joiden välillä ääni sukkuloi hienosti sovitusten edellyttämällä tavalla. (VK)

Visions of Atlantis oli itselleni yksi festivaalin odotetuimmista yhtyeistä, sillä vajaan vuoden takainen keikka Wackenissa oli erinomainen ja tätähän oli nyt saatava lisää. Laulajatar Delauney on yhtyeen upeaääninen keulakuva ja tuttu myös tunnettuja popsävelmiä metallimuotoon sovittaneesta Exit Eden -projektista.

Yhtyeen kokoonpano on vuosien varrella vaihdellut paljon ja nyt toisena laulajana esiteltiin tänä vuonna yhtyeeseen liittynyt Michele Guaitoli. Hyväntuulinen keikka täytti odotukset ja kohokohdaksi nousi Delauneyn käsittämättömän upean laulusuorituksen sisältänyt ”Delta”-albumin helmi ”Memento.” Uusi albumi ”Wanderers” julkaistaan elokuun lopussa ja tästä on lupa odottaa laadukasta jatkoa viime vuoden hienolle ”The Deep and the Dark” -levylle. (Tässä vaiheessa voin tunnustaa, että kuulin tuon tulevan levyn jo nyt ennakkoon ja kyseessä on jälleen upeaa melodista metallia). (HJ)

Tuskan jo lähestulkoon vakiokalustoon lukeutuva Stam1na osoitti jälleen olevansa maineensa arvoinen livebändi. Vaikka yhtye esiintyy suhteellisen tiuhaan, on helppoa unohtaa kuinka kova kokoonpano tämä Lemin ylpeys onkaan – etenkin jos katselee keikat olut-teltan puolelta selkä lavalle päin. Tarkkaavainen seuraaminen kuitenkin palkitaan, sillä Stam1nan esiintymisestä huokuu silkka soittamisen ilo, eikä keikoilta puutu vauhtia saati vaarallisia tilanteita. Tämän kertaisen hittikimaran kruunasi upea Anna Eriksson, jonka tulkitsema ”Gaian Lapsi” sopi vauhdikkaan setin vedenjakajaksi kuin nyrkki naamaan. (MS)

Hollantilainen sinfonisen metallin ilopilleri Delain kulkee Within Temptationin viitoittamaa tietä ja aiemmat näkemäni keikat ovat olleet huikean viihdyttäviä. Laulajatar Charlotte Wessels kietoi täyden Helsinki Stagen yleisön pikkusormensa ympärille ja  tästä ei voinut olla pitämättä. Loistava keikka, joka nousee papereissani helposti koko festivaalin top viiteen. Viskiharrastajille tiedoksi, että Delain on julkaisut kolme omaa Laphroaig-pullotetta, joten myös laadukas skottiviski on lähellä bändin jäsenten sydämiä. (HJ)

Delain paljasti konsertin lopussa myös palaavansa Suomeen omille klubikeikoilleen huhtikuussa 2020. Virallinen julkistus tuli heti festarien jälkeen maanantaina. (VK)

DeLirium’s Order

Kotimainen teknistä death metallia suoltava De Lirium’s Order näytti Kattilahallissa osaamistaan. En ehtinyt nähdä kuin keikan loppupuolen, mutta tämä riitti positiivisen vaikutuksen tekemiseen. (PA)

Opethin unihiekkaa silmiin tuova esitys ei ole koskaan ollut festarilavalla parhaimmillaan eikä Tuska tuonut sääntöön poikkeusta. Bändi on liukunut uusimmilla levyillään entistä syvemmälle progressiivisen rockin syövereihin. Tässä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta suu vinossa toimitetut death metal -korahtelut alkavat muistuttaa edellisen illan Amorphiksen kaltaista kahtiajakautumista, jossa yhtye ei enää tiedä kuinka suhtautua vanhaan materiaaliinsa.

Kun bändin myöhemmin tänä vuonna ilmestyvältä uudelta levyltä ei saatu yhtään kappaletta ilmoille, kyse oli puhtaasti rutiinisuorituksesta ilman erityisiä kohokohtia. Mikael Åkerfeldt ei ole tunnettu erityisen nokkelista välispiikeistään ja kun laulaja aloitti Suomi-Ruotsi jääkiekkokuittailun, tunnelma tuntui laskevan pakkasen puolelle. Hämyisessä klubissa Opethilla on edelleen paikkansa, mutta kotimaan festariosasto voisi ottaa yhtyeestä jatkossa jonkinlaisen tauon. (VK)

Lauantain osalta Kattilahallin tarjonnan päätti japanilainen veteraani Loudness. Yhä suurimmaksi osaksi alkuperäiskokoonpanossa vaikuttavan bändin vanhakantainen heavy metal toimii mainiosti ja erityisesti ihailua herätti laulaja Minoru Niiharan ääni, joka on säilynyt hämmästyttävän kovalla tasolla, kun vertaa monen aikalaisen rapistuneeseen vokaalikuntoon. Myös kitaristi Akira Takasaki tukkalaitteella tai ilman tarjoili läpi keikan erinomaisia riffejä sekä sooloja. (VK)

Perinteinen heavy metal soi japanilaisilta edelleen mallikkaasti ja Kattilahalli pullisteli yleisöstä niin, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet edes sisään. Järjestäjiltä kovin erikoinen ratkaisu sijoittaa tämä yhtye festarin pienimmälle lavalle. Japsimetalli kuitenkin elää ja voi hyvin.

Setissä kuultiin neljä kappaletta uusimmalta ”Rise To Glory” -albumilta, joten luottoa uuteen materiaaliin löytyy. Merchandise-osastolta yhtyeeltä löytyi eksklusiivinen Tuska-paita, mikä oli mainio ja uniikki yllätys bändin faneille. (HJ)

Kvelertak

Helsinki Stagen vahvimmasta yllätyksestä vastasi itselleni aiemmin etäiseksi jäänyt norjalainen Kvelertak, joka ottii yleisön haltuun uskomattomalla energialatauksella. Bändin punkia ja perinteistä metallia sekoittanut musiikki omaa runsaasti aggressiivisuutta, jota jäsenet tuntuivat purkavan tasaisina ryppäyksinä yleisöön. Fanit ottivat virran vastaan ja palkitsivat bändin riehakkaasti. Riveihin vasta vuosi sitten liittynyt vokalisti Ivar Nikolaisen hyppäsi useaan kertaan eturivin kannateltavaksi, klubiolosuhteissa viisaammat kertoivat näin tapahtuvan jatkuvasti, mutta festareilla vastaavan todistaminen on harvinaisempaa. Kova suoritus norjalaisilta. (VK)

Ajattelin, että vokalisti ei voi olla selvinpäin, mutta vettä tuo näytti pelkästään keikan aikana kiskovan. Huikean hyvä esitys! (PA)

Slayerin jäähyväiskiertue vieraili Helsingin Jäähallissa viime joulukuussa ja nyt oli ehdottomasti sen viimeisen Suomen konsertin aika, Tuskan itseoikeutettuna pääesiintyjänä pimenevässä illassa. Luvassa oli 20 kappaleen setti koko yhtyeen historian ajalta. Harmillisesti yhtye tuntuu hylänneen vuoden 1998 aliarvostetun ”Diabolus In Musica” -levyn kokonaan, mutta muuten biisivalikoimassa ei ollut valittamista. (VK)

Slayer

Veteraanit laittoivat pystyyn mainion shown ja best of -hittikimara ei varmasti jättänyt paikalla olleita kylmäksi. Näyttävät pyrot tehostivat esitystä ja tätä ilo oli seurata. (HJ)

Keulamies Tom Araya jätti välispiikit minimiin ja musiikki puhui puolestaan. Ja tarjolla oli viiltävien riffien ja parivaljakko Kerry King/Gary Holt toimesta kirkkaina soineiden väkivaltaisten soolojen saattelemana vajaa parituntinen metallin kulmakivihistoriaa. Slayer ei ole aina festariolosuhteissa toiminut, mutta nyt muutaman vuoden takainen vaisu esiintyminen Sweden Rockissa pyyhkiytyi kerralla muistista. Tuskan lavalla pimenevässä illassa Slayer oli jälleen se maailman kovin ja paras thrash metal -yhtye.

Keikan lopuksi Araya käveli lavan eteen ja katseli yleisöä useiden minuuttien ajan. Miehen silmissä näkyi aito liikutus tietoisuudesta, että nyt oltiin viimeistä kertaa Suomen kamaralla. Paluu on toki mahdollinen niin kauan kuin miehistö on hengissä, mutta Slayerin tapauksessa epätodennäköistä. Jälleen yksi legenda on väistynyt syrjään lopullisesti. (VK)

Su 30.6.2019

Tuskan sunnuntai oli edellispäivien tavoin mukavan kesäinen ja väkeä valui alueelle jo hyvissä ajoin. Heti iltapäivästä myös perheen pienimmillä oli mahdollisuus osallistua Pikku-Tuskaan, jota tähditti Hevisaurus.

Pirteän ja varman suorituksen vetäissyt Leverage sai päälavalla nauttia osaltaan myös Pikku-Tuskasta, sillä lukuisat lapset vanhempineen pysähtyivät kuuntelemaan Kimmo Blomin ja kummpaneiden keikkaa. (PA)

Vanha tuttu Dark Sarah avasi osaltani Tuska-sunnuntain ja yhtyeen ”cinematic metal” sopi Kattilahallin hämyiseen tunnelmaan hienosti. Yleisöä oli paikalla jo kiitettävissä määrin. Heidi Parviaisen ja JP Leppäluodon johdolla yhtye sai varmasti jälleen monta uutta fania ja uusi Dark Sarah -albumi on kuulemma valmistumassa. Tässä kohdassa oli harmi, että jouduin poistumaan hallista ennen keikan loppua, koska Helsinki Stagella oli aloittamassa kovassa nousukiidossa oleva ukrainalainen Jinjer. (HJ)

Jinjer keräsi teltan täyteen metallinnälkäistä yleisöä ja yhtye paiskasi ilmoille erittäin tiukan keikan. Melodinen death metal soi vahvasti ja laulajatar Tatiana Shmailyukin jämäkkä laulu pysäytti kuuntelemaan. Näyttävä Shmailyuk otti lavan ja yleisön haltuun niin tehokkaasti, että tässä oli itselleni koko festarin isoin yllätys. Arch Enemyn Alissa White-Gluz on saanut Ukrainasta vakavasti otettavan haastajan. (HJ)

Tatiana Shmailyuk omaa paitsi käsittämättömän murinalaulun, myös taidokkaan puhtaat vokaalit, sekä loistavan lavakarisman.

Halestorm nähtiin maassamme viimeksi Tavastialla viime vuoden syyskuussa ja tuolloin bändi taisteli keikan läpi kovan matkaväsymyksen rasittamana. Nyt Tuskan lauteilla nähtiin energisempi veto ja keikka oli kaikilta osin taattua Halestorm-laatua. Vahvaäänisen Lzzy Halen laulusuoritus hakee vertaistaan ja pikkuveli Arejay pyöritti rumpusettinsä takana omaa vauhdikasta showtaan. Huikeaa tekemistä! (HJ)

Puolan bläkkisylpeys Behemoth laittoi päälavalla pystyyn näyttävän shown, jonka tehoa ei edes päivänvalo vähentänyt. Valtaisat pyrot halkoivat ilmaa ja Nergal joukkoineen oli kivenkovassa iskussa. Loistavat soundit ja vahva esiintyminen takasivat viihtyvyyden, vaikka yhtyeen musiikkityyli ei aivan ominta suosikkigenreä edusta. Tämä show olisi ansainnut paikan festivaalin päättäjänä, mutta pari settiä oli vielä katsottavana. (HJ)

Inferno-stagen vallannut surmacore-veteraani Rytmihäiriö runttasi tallin täyteen populaa ja saarnasi viinan iloista. Pettämätön esitys! (PA)

Sunnuntain pääesiintyjä The Hellacopters tarjoili festivaalin pääteeksi annoksen rockia naapurimaastamme. Keikka rullailtiin varmaotteisesti läpi ilman sen suurempia showelementtejä, mutta itselleni jäi olo, että nyt yhtye oli hieman väärässä paikassa väärään aikaan.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päivän aiemmat bändit latasivat tiskiin sellaisen adrenaliiniryöpyn, etteivät tähän ruotsalaiset pystyneet millään vastaamaan. Kesken keikan löysin itseni hampurilaiskojulta, minne The Hellacopters kyllä kaikui leppoisana taustamusiikkina, eikä kotimatkalle tarvinnut lähteä nälkäisenä. Tuska 2019 oli bändien osalta paketissa. (HJ)

Tuskan muutokset eivät kaikilta osin olleet onnistuneita ja kansa antoi mielipiteensä kuulua erityisesti avauspäivän jälkeen. Festari kuitenkin tarttui palautteeseen välittömästi ja seuraavana päivänä asioita oli kehitetty. Tarjonnan osalta peräänkuulutan edelleen festarin vahvuutta eli monipuolisuutta. Death metal, kotimainen black metal ja 1980-luvun unohdetut suuruudet saisivat saada enemmän tilaa Tuskan kattauksessa. Loppujen lopuksi se mikä yhtyeissä hävitään, usein saadaan takaisin tunnelmassa. Osa tästä väkisin katoaa suurentuneen yleisömäärän ja vapautuneen anniskelupolitiikan myötä, toivottavasti näihin saadaan ensi vuodeksi ratkaisuja edelleen parannettua. Tuska jäi tänä vuonna mieleen erityisesti yllättävien ja loistavia hetkiä tarjonneiden esiintyjien sekä pikku-Tuskan kautta.

Myös artistien nimmarisessioissa kävi tasainen virta kävijöitä läpi festareiden, näissä jonot ovat tavallisia, mutta järjestelyt toimivat mukavasti ja fanit loistivat iloa saadessaan levyihin tai muihin bändituotteisiin mm. Battle Beastin, Anthraxin ja Halestormin puumerkit. (VK)

Pakko nostaa hattua järjestäjille todella nopeasta reagoinnista perjantain sähellyksen jälkeen. Siellä on muutama kaveri viettänyt unettoman yön ja käärineet hihat ylös. Bändikattaus oli perus-Tuskaa, johon kuuluu aina jokaiselle jotain -esiintyjiä. Parasta näistä on ne löydöt, joista ei ole kuullut kuin nimen ja livenä iskee. Jinjer ja Frank Carter & The Rattlesnakes olivat tänä vuonna sellaisia. Mitään suuria pettymyksiä ei taaskaan ollut, joskin Opeth ei edelleenkään tarjoile livenä juuri mitään ja Heilungin show olisi ehkä vaatinut enemmän alkoholia upotakseen. Parhautta olivat Dimmu Borgir, Slayer ja Behemoth, joka nousi selvästi koko karkeloiden ykkösesitykseksi. Kvelertakille, Anneke Van Giersbergenille sekä Halestormille myös erityismaininta hienosta performanssista. Naiset olivat hyvin edustettuina tänä vuonna.

Pikku-Tuska oli huikean hyvä ja toimiva idea. Hevisaurus veti hienosti, mutta shown varasti yleisö. Kaikkia puritaaneja moinen pelleily ei ilahduta, mutta he voivat jatkossa murjottaa tuon ajan vaikka Kattilahallin pimeydessä. (PA)

Metalliluolan yleisökuvagallerian Tuskasta saa katseluun tästä. Kuvat sunnuntain 30.6.2019 Pikku-Tuskasta puolestaan saa tarkistettua linkistä.

Teksti: Pete Alander, Hannu Juutilainen, Ville Krannila, Raisa Krogerus & Markus Salmela
Kuvat: Raisa Krogerus, Pete Alander, Anne Salmela & Hannu Juutilainen

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here