35 vuotta sitten Motörhead oli ankeassa tilanteessa. Edellisestä levystä ”Another Perfect Day” oli jo kolme vuotta, mikä 1980-luvulla oli ikuisuus. Välissä oli toki julkaistu kokoelma ”No Remorse,” joka esitteli uuden Motörhead-kokoonpanon. Legendaarisen Lemmyn lisäksi kitarassa vaikuttivat nyt kaksikko Würzel ja Phil Campbell sekä rummuissa Pete Gill. Levy-yhtiö Bronzen kanssa tuolloin vallinneet vaikeudet pitivät bändin pois studioista kunnes uusi parempi levydiili saatiin solmittua. Vuorossa oli siis kriittinen julkaisu yhtyeen tulevaisuuden kannalta. ”Orgasmatronilla” soitti nälkäinen ja näytön haluinen ryhmä. Se myös kuuluu jokaisesta nuotista.
”Deaf Forever” aloittaa levyn väkevästi. Kitarariffi on loistava ja soundi aivan omanlaisensa, osa tästä kunniasta kuuluu tuotannon lisäksi rumpalille. Aiemmin Saxonissa soittanut Pete Gill teki tässä ainoan Motörhead-studiolevynsä ja hänellä on kokonaisuudessa suuri rooli, vaikka biisinkirjoitukseen ei tiettävästi osallistunut. Gillin rumpusoundi ja soittotyyli on läpi levyn erinomainen. Tuottajana levyllä hääri Bill Laswell, jonka valintaa tehtävään aikanaan hiukan ihmeteltiin. Kyseessä on tästä huolimatta yksi parhaiten tuotetuista Motörhead-levyistä. Soundi on todella raskas ja jykevä, samalla yhtyeen peruslikaista äänimaailmaa unohtamatta. Myös vastakkaisia mielipiteitä löytyy, kuten pitää. Soundi on hyvin erikoinen Motörhead-asteikolla. Itse pidän siitä erittäin paljon.
”Deaf Forever” lyö tiskiin todella kovan aloituksen, mutta siihen vastataan hyvin myöhemmin albumin edetessä. Heti seuraavana ovat vuorossa ”Nothing Up My Sleeve” sekä ”Ain’t My Crime,” jotka edustavat puhtaasti klassista Motörheadia rankemmalla otteella. Yksi suosikkibiiseistä on ehdottomasti ”Built For Speed,” jonka tarttuva rytmi iskee lekan lailla. Lemmyn sanoitukset ovat hienot ja päämies kähisee voimalla.
”Claw” sisältää kokeilevampaa näkökulmaa lauluun ja Lemmy veti siinä harvinaisesti vokaaliosuudet todella korkealta. ”Doctor Rock” vakiinnutti vuosiksi paikkansa Motorhead-keikkojen avaajana ja nousee klassikon asemaan. Campbell ja Würzel tekevät tasaisen varmaa työtä ja kaksi kitaraa antoi bändille samalla mahdollisuuden rankempaan soundiin.
Levyn päättää nimibiisi ”Orgasmatron.” Se oli aikanaan ”Deaf Foreverin” ja ”Killed By Deathin” lisäksi kappale, joka nuorena kuultuna teki kirjoittajasta Motörhead-fanin. Muistan soittaneeni biisin kerran luokan omassa levyraadissa. ”Hirveätä paskaa” sanoivat tytöt, mistä tiesin, että nyt on löytynyt hyvä bändi.
”Orgasmatronissa” on aivan oma tunnelmansa, ja Lemmyn loistavat sanoitukset yhdistettynä hyvin ainutlaatuiseen laatusuoritukseen nostavat kappaleen omalle tasolleen. Hidasta doomia yhdistettynä Mötorheadin raskaaseen rock’n’rolliin. Sepultura teki tästä hyvän cover-version seuraavalla vuosikymmenellä, kuten myöhemmin myös black metal-yhtye Satyricon, mutta alkuperäistä ei voiteta. Muut kappaleet jäävät näiden mainitsemieni tähtihetkien varjoon, mutta loppujen lopuksi kaikki ovat laadukasta Motörheadia, jota yhä tänä päivänä kuuntelee erittäin suurella innolla.
Levyn nimeksi oli viime hetkiin saakka tulossa ”Riding With The Driver”, jonka vuoksi Joe Petagno suunnitteli klassisen junakuvan kanteen. Nimen muuttuessa ei ollut enää aikaa muuttaa kansitaidetta. Koen sen silti sopivan hienosti levyn teemaan. Niille, jotka yhdistävät edelleen Motörheadin vain ”Ace Of Spadesiin” ja ”Overkilliin” kannattaa ehdottomasti ottaa tämä albumi kuunteluun. ”Orgasmatronilla” Motörhead jyrää vastustamattomasti kilpailijat suohon. Kyseessä on yksi rock’n’rollin ja heavy metallin aliarvostetuimmista levyistä.
9/10
Ville Krannila
1.Deaf Forever
2.Nothing Up My Sleeve
3.Ain’t My Crime
4.Claw
5.Mean Machine
6.Built For Speed
7.Riding With The Driver
8.Doctor Rock
9.Orgasmatron
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}