En ole koskaan ollut mikään livealbumien suuri ystävä. Mieluummin kuuntelen levyt studiotallenteina, joissa soundit ovat kohdillaan ja laulut on laulettu sekä soittimet soitettu sillä oikealla alkuperäisellä tavalla. Jollain tavalla konserttitaltioinneissa on korvaan ikävällä tavalla tarttunut se, ”ettei se nyt siinä studiolevyllä ihan noin mennyt”. Mielikuva originaalista versiosta on yksinkertaisesti liian vahva.
Syynissä oleva Iron Maidenin 40 vuotta sitten julkaistu ”Live After Death” ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Albumilla on tulkintaa, joka on jotain aivan muuta kuin biisien alkuperäisissä versioissa, mutta jollain merkillisellä ja mystisellä tavalla levylle on tarttunut sellaista taikaa, ettei noita edellä mainittuja livealbumien kiroja muista märehtiä. Tunnetta ja ajoa on niin paljon, että niiden avulla kokonaisuus kantaa alun introsta levyn päättävään viimeiseen nuottiin.
Totta kai biisit ovat taitavasti ja tarkasti soitettuja, mutta enemmän huomio kiinnittyy kohti korkeimpaa huippua kapuavan ja edelleen vielä suhteellisen nuoren bändin tahtotilaan ja näyttämisen haluun. Jumalauta, näytetään koko maailmalle, mistä englantilainen Lontoon lähiöissä kasvanut ja siellä oppirahansa maksanut bändi on tehty!
Alkuintro ”Churchill´s Speechin” pyörähtäessä käyntiin tunnelma alkaa nousta. Winston Churchill pitää kuuluisaa puhettaan ja hävittäjäkoneet meluavat taustalla. ”Aces High” -alkuriffi tulee vielä nauhalta, mutta sen jälkeen kone lähtee oikeasti käyntiin. Biisin alun tempo on reilusti hitaampi kuin se tempo, jolla kappale lopulta saatetaan kohteeseen, mutta tämä ei jaksa häiritä. Bruce Dickinsonin laulu on keikan avausbiisin aikana jäykkää ja korkeat nuotit tuottavat vaikeuksia, mutta ei ole tämä aivan helpoimpia biisejä laulajalle aloittaa keikka. Tunnelma on heti avausraidan aikana nostettu kattoon, eikä sieltä laskeuduta ennen kuin levy lopullisesti vaikenee.
Jatkoa seuraa ”2 Minutes To Midnightin” muodossa ja tämän kappaleen aikana alun kankeus alkaa haihtua. Dickinson laulaa hienosti ja soitto kulkee kuin kiskoilla eteenpäin. Tästä kun jatketaan, ei tarjonta heikkene, sillä seuraavina soivat ”The Trooper”, ”Revelations” sekä ”Flight Of Icarus”. Brittiläinen metallimasiina jyrää ja kohdalle osuville ei anneta armoa vaan turpaan ladataan olan takaa. Moottori on saavuttanut sellaiset kierrosluvut, ettei sitä pysäytä mikään.
Kun kuuntelee levyä ja tarkastelee settilistaa, ei voi kuin ihmetellä, millaista materiaalia on yhdelle tuplalevylle saatu mahtumaan. Vanhan liiton Iron Maiden -fanina on pakko todeta, että albumin takakannen biisilista on yhdeksänkymmentäprosenttisesti sellainen, jonka bändin toivoo edelleen soittavan keikoillaan. Vai olette mieltä ”Rime Of The Ancient Marinerista”, ”Powerslavesta”, ”The Number Of The Beastista”, ”Hallowed Be Thy Namesta” tai ”Phantom Of The Operasta” vain osan mainitakseni. Listaa voisi jatkaa, eikä taso siitä laske.
Jokainen bändin viidestä ensimmäisestä albumista on saanut edustusta ”Live After Deathille” painotuksen ollessa luonnollisesti kolmessa tuoreimmassa ja nimenomaan Dickinsonin laulamassa kokopitkässä. Tälle on totta kai perusteena se, että pääosin näiden kiekkojen ”The Number Of The Beastin”, ”Piece Of Mindin” sekä ”Powerslaven” ansiosta Maiden oli vuonna 1985 se bändi, joka livelevyllä on kuultavissa ja ennen kaikkea aistittavissa.
Paul Di´Annon tilalle tullut Dickinson sekä Steve Harrisin tuohon aikaan todella hyvässä terässä ollut sävellyskynä olivat ne syyt, jotka nostivat yhtyeen parissa kolmessa vuodessa suurten joukkoon ja jopa niiden yläpuolelle. Tässä vaiheessa bändi oli saavuttamassa ensimmäisen kukoistuskautensa lakipistettä ja suunta oli vahvasti edelleen ylöspäin.
Livelevyille on kautta aikojen tehty jälkiäänityksiä ja virheitä on studiossa korjailtu ennen kuin albumi on päästetty suuren yleisön nautiskeltavaksi. Tämä tietysti antaa väärää kuvaa siitä, mitä lavalla oikeasti on tapahtunut ja mikä nuotti ja isku on todellisuudessa keikalla soitettu. Todennäköisesti ”Live After Deathia” on jonkin verran korjailtu ja siitä taitaa olla puhuttua totuutta bändin jäsenten sanomana, mutta kuuleman perusteella vaikuttaisi, ettei pyyhekumia ole kovin runsain määrin käytetty.
Tarkkaan kun kuuntelee, voi erottaa esimerkiksi kitaristien sooloissa alkuperäisiin verrattuna muutoksia, jotka eivät sinänsä virheiltä kuulosta, mutta tulee tunne, että nyt ei aivan osunut tai sitten on jossain hankalammassa osuudessa haluttu vähän oikoa. Lisäksi esimerkiksi soolosoundista komppisoundiin takaisin vaihdettaessa voi huomata, että efektipedaalin poljinta ei painettu aivan heti soolon loputtua vaan soolosoundin phaser pyörii melko pitkään soolon jälkeen, vaikka komppikitarasoundissa efektiä ei pitäisi kuulua.
Tällaiset pienet jutut antavat tunteen siitä, että nyt ollaan live-tilanteessa ja nämä pikku viiveet sekä myöhästymiset kuuluvat asiaan. Kitaristien Dave Murray ja Adrian Smith komppiosuuksissa on myös hauska huomata eroavaisuuksia rytmityksissä. Periaatteessa rytmityksien ei monissa paikoin pitäisi toimia keskenään, mutta näillä herroilla on aina ollut toisiinsa maaginen yhteys, jonka ansiosta soitto erilaisuudestaan huolimatta toimii.
Rumpali Nicko McBrainin soitto on tuttuun tapaan toisinaan kulmikasta ja fillit välillä hapuilevat, mutta ilman hänen soittoaan Maiden ei ole Maiden. Vaikea on kuvitella tähän kellontarkka rumpali soittamaan ja liialla pedanttisuudellaan tappamaan elämä, jonka McBrain soitollaan saa luotua. Tempot vaihtelevat ja useasti jopa yksittäisen biisin sisällä tapahtuu huojumista, mutta se on osa live-elämystä. Soitto on luomua ja perustuu fiilikseen. Klikkiä ei varmasti ole käytetty.
Bruce laulaa suurilta osin komeasti, mutta oikopolkuja joudutaan käyttämään. Nämä oikaisut ovat sittemmin tulleet tutuiksi myöhempien aikojen keikoilla ja miksi ei käytettäisi tuttuja turvallisia keinoja selvitä kunnialla tehtävistä. Iron Maidenin vokaalit on pääsääntöisesti kirjoitettu niin korkealle, että täytyy pitää ihmeenä kuinka Dickinson on tyylikkäästi urakasta selvinnyt ilta toisensa jälkeen.
Erityisesti ”Aces High” aikana Dickinsonilla on selkeitä vaikeuksia erityisesti säkeistön kohdassa, jossa sointupohja vaihtuu A:aan. Laulu kulkee koko ajan korkealta ja kiertueen rasitus äänelle alkaa kuulua. Tätä ei siitä huolimatta ole jälkeen päin menty korjaamaan vaan alkuperäisen tulkinnan on annettu jäädä levylle. Liekö Dickinsonilla itsellään ollut vaikeuksia jälkikäteen kuunnella lauluaan, sillä melkoista henkihieverissä huutamista tuo kyseinen kohta on.
”Live After Death” on äänitetty Los Angelesin Long Beach Arenalla sekä Lontoon Hammersmith Odeonissa. Iron Maiden ei vielä tuohon aikaan ollut stadionkokoluokan bändi, mutta soitti silti headliner-keikkoja kymmenetuhannen molemmin puolen vetävissä saleissa sekä halleissa. Toki stadioneilla ja suurilla festivaaleilla oli soitettu reilusti suuremmille yleisöille, mutta kiertueen peruskeikat esitettiin pykälää pienemmissä puitteissa. Suosio oli jatkuvasti kasvavaa ja uutta Maiden-fanikantaa sikisi joka puolella maailmaa sitä mukaa, kun kiertue eteni.
Albumin kansitaide oli taattua Derek Riggsiä, joka tuohon aikaan oli bändin hovitaiteilija. Kuvassa Eddie-maskotti nousee ylös haudastaan ja omalta osaltaan välittää bändin tunti turpaan -asennetta. Kun kuvaa katsoo, voi nuottia kuulematta päätellä, että nyt ei leikitä vaan tuloillaan on jotain elämää suurempaa.
Iron Maiden oli vuonna 1985 ja ”Live After Deathin” aikoihin huippuunsa viritetty kone, joka oli saavuttamaisillaan 1980-luvun suosionsa aallonharjan. Yhtyeen vahvuus oli nimenomaan keikat, jotka bändi on aina vetänyt viimeisen päälle ja mistään tinkimättä. Bändin livekunto ja soitto ei ole koskaan perustunut metronomintarkkaan soittoon tai muusikoiden virtuositeettiin vaan kokonaisuuteen, joka kestää pienet kauneusvirheet.
Sanotaan, että kokonaisuus on osiensa summa ja Iron Maidenin tapauksessa tämä ei voisi enempää paikkaansa pitää. Bändi raivoaa läpi reilun puolitoistatuntisen livejulkaisunsa sellaisella intensiteetillä, ettei se yksinkertaisesti jätä mitään arvailujen varaan. Hiki lentää leveässä haara-asennossa ja jalka monitorin päällä.
”Live After Death” ilmestyi myös DVD-formaatissa vuonna 2008. Jos pelkkä kuuntelu ei riitä ja haluaa saada kokonaisvaltaisen keikkanautinnon, suosittelen tutustumaan myös keikan visuaaliseen puoleen. Nähtynä ja kuultuna kokemus nousee vielä astetta korkeammalle tasolle ja ei voi kuin valitella, miksi itse ei päässyt paikan päälle World Slavery Tourin aikaan.
Iron Maidenin lukuisia kertoja konserteissa nähneenä olen sataprosenttisen varma, että kyseinen veto menisi paikan päällä nähtynä kirkkaasti kärkeen. Tätä levyä on hankala arvioida tiukan objektiivisesti, sillä mukana on niin paljon henkilökohtaista tunnetta ja nostalgiaa vuosikymmenten takaa. Kaikkine mainittuine kauneusvirheineen tämä on täyden kympin albumi, jolla kaikki ohilaukaukset ovat oikeilla paikoilla. Scream for me Long Beach!
10/10
Teemu Kuosmanen
1.Intro/Churchill´s Speech
2.Aces High
3.2 Minutes To Midnight
4.The Trooper
5.Revelations
6.Flight Of Icarus
7.Rime Of The Ancient Mariner
8.Powerslave
9.The Number Of The Beast
10.Hallowed Be Thy Name
11.Iron Maiden
12.Run To The Hills
13.Running Free
14.Wrathchild
15.22 Acacia Avenue
16.Children Of The Damned
17.Die With Your Boots On
18.Phantom Of The Opera
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}