Power metal. Tuo jo hieman unohduksiin painunut, useimmille nykyhardcorebrutaldeathblackmetallisteille varmasti todella vieras metallimusiikin alagenre. Se vain jaksaa toisinaan tuottaa tällaiselle vanhan liiton dinosaurukselle suunnattomia riemunaiheita. Iloistahan se meno on, duurissa mennään vahvasti ja maailmoja pelastetaan milloin milläkin aseilla. Välillä lentävät lohikäärmeet ja noidat, toisinaan löydetään aarre sateenkaaren päästä. Onhan power metal toki temaattisesti usein suorastaan huvittavaa, mutta jos tämän yli pääsee ja antaa itselleen luvan nauttia musiikillisesta annista, muutamat lajinsa edustajat pystyvät edelleen luomaan upeita levykokonaisuuksia.
Tyylisuunnan kultakausi oli molemmin puolin 2000-luvun vaihdetta eikä kestänyt kuin sen viitisen vuotta. Tällä kertaa syynissä oleva Freedom Call on juuri tuon ajan tuote ja hämmästyttävää kyllä, bändi on vuonna 2016 onnistunut tekemään albumin, joka olisi voitu yhtä hyvin julkaista vuonna 1999. Melodioiden ja kertosäkeiden juhlaa alusta loppuun oleva ”Master Of Light” on itselleni yksi vuoden kohokohdista ja on pakko tunnustaa, että albumi pääsi iskemään täysin puskista. Aina olen bändistä ja varsinkin sen varhaistuotannosta pitänyt, mutta vielä uutukaisellaan kykenevät tällaiseen jälkeen on todella kova suoritus. Freedom Call on ollut elossa koko ajan ja julkaissut levyjä epätasaisen tasaiseen tahtiin, eikä jälki ole ollut aina taattua helmeä. Tällä kertaa se on juuri sitä!
”Master Of Lightin” avaava ”Metal Is For Everyone” kertoo heti, mistä on kyse. Se joka Freedom Callin tuntee ja tietää, ei voi muuta kuin myhäillä ja nauttia. Ollaan parhauden ja laadun äärellä, juuri siellä voimametallin alkulähteillä. Tuplabasarit tukuttavat ja iso duurissa kulkeva kertosäe massiivisilla stemmalauluilla on juuri sillä kohdalla, millä pitääkin. Nyt tuntuu hyvältä. Toinen kappale ”Hammer Of The Gods” sen kuin vaan parantaa menoa. Helloweenin ”I Want Outia” etäisesti muistuttava intro saa ilon kyyneleen tirahtamaan silmänurkkaan. Eihän tämä voi olla tottakaan, kuinka tämäkin biisi kaikki genren lainalaisuudet sisältäen pystyy kuitenkin kuulostamaan näin tuoreelta.
Kappalelistaa voisi käydä läpi kertoen jokaisen biisin kohdalla lähes samat tarinat, mutta se olisi ajanhukkaa. Kaikki ”Master Of Lightin” kappaleet nimittäin ovat omalla tavallaan samasta puusta veistettyjä ja periaatteessa samaa kaavaa noudattavia. Kaikki ne sisältävät loistavaa laulua, suuria kertosäkeitä, kappaleiden ehdoilla soitettuja kitarasooloja ja –melodioita sekä mahtipontista paisuttelua. Sovitustyössäkin on onnistuttu niin, että mielenkiinto säilyy eikä tyhjäkäyntiä juurikaan ole biisien sisällä. Ainoastaan loppupuolen ”Ghost Ballet” on biisi, jonka olisi voinut jättää albumilta pois. Kappale alkaa amaranthemaisesti kosketinsoitinintrolla ja jumittaa alusta asti droppivireessä soitetun kitarariffin voimin. Kertosäe nousee melkein lentoon, mutta ei kuitenkaan. Jotenkin alavireinen kitara ei sovi Freedom Callin pirtaan. Herrat lienevät halunneet tuoda mukaan modernimpaa otetta, mutta levykokonaisuudessa ”Ghost Ballet” on se kappale, joka ei kuulu joukkoon.
”Master Of Light” on kokonaisuutena niin kova suoritus, että on hankala nostaa yksittäisiä kappaleita esiin niin, että ne nousisivat ylivoimaisesti muiden yläpuolelle. Kuitenkin heti alussa mainitun biisikaksikon lisäksi ”Kings Rise And Fall”, ”Emerald Skies” sekä päätösralli ”High Up” Boney M -tyylisine kertosäkeineen nostattavat leveimmät hymyt huulille. Freedom Callille ominaista ovat aina olleet massiiviset kertosäkeet eikä niitä puutu tältäkään levyltä. Jokaisessa kappaleessa lauletaan suureellisesti ja mahtipontisesti eikä laulu- ja kertosäemelodioita todellakaan tarvitse kuunnella kahta kertaa mukaan päästäkseen. Kuorolaulu kunniaan!
Freedom Callin vahvuus on aina ollut erinomainen biisinkirjoitustaito. Muistan jo ensimmäistä ”Stairway To Fairyland”-albumia 1990-luvun lopulla kuunnellessani miettineeni, että ovatpa biisit kovia ja valmiin kuuloisia huolimatta siitä, että kyseessä oli debyyttilevy. Seuraaja ”Crystal Empire” nosti tasoa vielä entisestään. Orkesterin soittajat ovat toki rautaisia ammattimiehiä, mutta piinkova osaaminen näkyy nimenomaan bändisoitossa ja kappaleiden laadussa sekä sovituksissa. Soittotaidon korostaminen edellä Freedom Call ei ole koskaan kulkenut. Osaamista on, mutta se kanavoidaan kappaleisiin, ei tekniseen suorittamiseen – vaikka soitto onkin tarkkaa ja taidokasta. Kitarasoolotkin ovat usein hyvin huoliteltuja ja seesteisiä päättömän tiluttelun sijaan. Lisäksi bändillä on hihassaan yksi ässä ylitse muiden: vokalisti Chris Bay. Laulajan ääni on kuin tehty power metallin laulamiseen. Bay käyttää ääntään monipuolisesti, vaikka toki tyylilajin muotokieli vaatiikin paljon ”korkealta ja kovaa”-meininkiä. Siihen Bayn vokalisointi taipuu suorastaan leikittelevän helposti. Laulumelodiat ovat kiinnostavia ja selvästi pitkälle mietittyjä ja tuotettuja. Muutenkin Freedom Callin tekemisestä huokuu omien vahvuuksien tiedostaminen ja niiden jalostaminen huippuunsa. Tasan tarkkaan tiedetään, mitä halutaan ja se myös tehdään. Näinhän sen on oltavakin bändillä, jolla on historiaa jo lähes parin vuosikymmenen ajalta.
Albumin lyyrinen osuus on tuttuakin tutumpaa power-huttua kuninkaineen ja ”joukossa on voima”-latteuksineen. Älkäämme umpimielisyydessämme antako sen pilata upeaa musiikillista kokonaisuutta. ”Master Of Lightilla” on lähes kaikki voimametallin osaset laitettu oikeaan asentoon ja lopputulos on hunajainen. Äänimaailma on selkeä ja tuotanto juuri sellainen kuin pitääkin. Lopputuloksena on 11 kappaleen verran hienoa poweria sekä yksi biisi, jonka olisi voinut jättää pois.
Power metallilla ei tehdä rahaa. Toki Freedom Call jokusen levyn saa kaupaksi, mutta veikkaisin tämänkin albumin fyysisen version myynnin yltävän maailmanlaajuisesti muutamaan tuhanteen – jos siihenkään. Kultakaivos hevin soittaminen ei siis tässä kontekstissa ja mittakaavassa ole. Mikä sitten ajaa keski-ikäistyvät miehet tekemään musiikkia, joka ei myy? Voisin veikata, että puhdas intohimo. Se on se tunne, joka sanoo, että näin on vaan tehtävä. Kuuntelee kuka kuuntelee, ostaa kuka ostaa. Onneksi saksalaiset jääräpäät jaksavat. Läpi tuulen ja tuiskun, halki seitsemän meren. Lohikäärmeellä ratsastaen kohti laaksoa, jossa yksisarvinen laiduntaa. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! Kauan eläkään kuningas! Kauan eläköön Freedom Call!
9+/10
Teemu Kuosmanen
1.Metal Is For Everyone
2.Hammer Of The Gods
3.A World Beyond
4.Masters Of Light
5.Kings Rise And Fall
6.Cradle Of Angels
7.Emerald Skies
8.Hail The Legend
9.Ghost Ballet
10.Rock The Nation
11. Riders In The Sky
12. High Up
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen){kind=link}