Vuosi 1972! Silloin päivänvalon näki hienoja julkaisuja sen ajan merkittävimmimmiltä heavy rock yhtyeiltä. Ajankohta oli todella otollinen raskaalle rockille ja kassavirta pidettiin aktiivisena julkaisemalla levyjä tiheään tahtiin. Deep Purplen ”Machine Head”, Uriah Heepin ”Demons And Wizards” sekä Black Sabbathin ”Vol. 4” lukeutuvat esittäjiensä kovimpaan kärkeen ja Uriah Heep ehti muuten laittaa vuoden 1972 joulumarkkinoille vielä toisen albumin, joten rautaa todella taottiin, kun se oli tulikuumaa.
50-vuotisjuhliaan viettävä ”Vol. 4” on nimensä mukaisesti Black Sabbathin neljäs albumi ja tällä bändi halusi toden teolla haastaa paitsi itsensä, myös kuulijansa. Moni asia laitettiin uusiksi aiempaan kolmikkoon verrattuna.
Ensiksi bändin luottotuottaja Rodger Bainin palveluksia ei enää koettu tarpeellisiksi ja Sabbath päätti tuottaa albumin itse. Tässä toki säästettiin tuotantokuluissa, mutta tuntuu, että syyt hyllyttämiseen liittyivät kitaristi Tony Iommin haluun kokeilla siipiään myös tuottajana. Iommi kirjoitti myös biisit ja ennen kaikkea kuuluisat kitarariffit. Toiseksi Sabbathilla oli halu uusiutua ja kokeilla muutoksen tuulia musiikillisesti ja se myös albumilta kuuluu.
Viimeinen merkittävä muutos oli äänityspaikan valinta. Albumi päätettiin taltioida Los Angelesissa maineikkaalla Record Plant -studiolla, koska tylsät englantilaismaisemat tuntuivat nähdyltä. Bändin onnistui myös vuokrata hulppea kartano, jossa voisi rauhassa rentoutua raskaan sävellys- ja äänitysurakan ohella. Jokainen tämän albumin taustoihin perehtynyt tietää kuinka siinä kävi. Nuoret miehet, jotka olivat erittäin innostuneita päihteiden käytöstä, saivat huomata hyvin nopeasti millaista tavaraa Los Angelesissa oli saatavilla. Tästä innostuneina sitä myös käytettiin ja tuo tavara oli tietenkin kokaiini.
Pelkästään albumin tekoprosessin sekoiluista voisi kirjoittaa kirjan, mutta ne faktat kannattaa tarkistaa netistä tai Iommin elämäkerrasta. Sanon vain, että nykyrahassa n. 500 000 dollarin levytysbudetista puolet hupeni kokaiiniin ja tämä jätti jäljet paitsi itse albumiin, myös sen tekijöihin. Basisti Geezer Butler on kertonut palattuaan reissulta takaisin kotiin silloisen tyttöystävänsä luokse, tämä ei tunnistanut koko miestä. Rumpali Bill Ward taas on sanonut, että tämän levyn äänitysten aikana päihteiden käyttö muuttui hauskanpidosta ongelmaksi.
Kuin muistona tästä älyttömästä reissusta, halusi Black Sabbath lisätä albumin takakanteen erityiskiitoksen: ”We wish to thank the great COKE-Cola company of Los Angeles”.
Wheels Of Confusion
Albumin avausraita ”Wheels Of Confusion” sai kunnian esitellä muutoksen tuulia ja kokeilunhalua toden teolla. Kahdeksan minuutin kestollaan se on todella haastava raita ja on omiaan käännyttämään potentiaalisen ostajaehdokkaan koukeroisen rakenteensa vuoksi.
Vieraantumisesta kertova kappale sisältää sellaisen määrän Iommin riffejä ja erilaisia kappalerakenteita, on turha kuvitella, että biisistä saisi kiinni kertakuulemalta. Se ei avaudu kunnolla kuin ajan kanssa ja lukuisten toistojen avulla, mutta kun se avautuu, se myös palkitsee.
Rauhallisen temponsa varassa keinuva raita kuljettaa kuulijaa kahden ja puolen minuutin ajan kunnes vauhtia lyödään puolet lisää ja kappale saa uuden ilmeen vain palatakseen alkuperäiseen teemaan paria minuuttia myöhemmin. Loppuun on kirjoitettu lähes kolme minuuttinen instrumentaaliosuus, joka tuntuu irraliselta ja päälle liimatulta itse biisin rakenteeseen verrattuna.
Kokeilunhalu paistaa myös taustalla kulkeviin kosketinsoittimiin, jotka tuovat teemaan lisää tunnelmaa ja syvyyttä. ”Wheels Of Confusion” on nimensä mukaisesti kuulijalle hämmennyksen rattaat, joita pitkin ei voi kuin kavuta ylöspäin ja odottaa mitä seuraavaksi on luvassa.
Tomorrow’s Dream
Ainoa albumilta lohkottu singlejulkaisu ja vain kolme minuuttinen raita on sitä perinteistä Sabbathia, jota kuulijat varmasti albumilta odottivat. Lyhyestä kestostaan huolimatta tähän sovitukseen on saatu lyötyä kitarariffejä vaikka millä mitalla ja ne ovat myös ensiluokkaisia. Biisi on erinomainen single, joka on syyttä jäänyt muutaman albumin tunnetumman esityksen varjoon. Kappale on vaikean avausvedon jälkeen mainio palautus maanpinnalle ja keino saada kuulija jatkamaan kuuntelua siinä toivossa, että lisää tälläista olisi pian luvassa.
Changes
Pelkästään pianon, mellotronin ja Ozzy Osbournen hienojen vokaalien varaan rakennettu biisi ei ole heavy rockia nähnyt. Se on surullinen laulu menetetystä rakkaudesta. Bill Ward oli näihin aikoihin onneton mies, joka oli käymässä läpi avioeroa. Sanoittaja Geezer tiesi tämän ja halusi kirjoittaa aiheesta riipaisevan lyriikan.
Iommi oli bongannut mansionin hallista pianon ja vaikkei hän osannut edes kunnolla soittaa sitä, päätti yrittää säveltää sillä melodian, jonka ympärille voisi rakentaa jotain. Tämä kokeilu poiki huikean sovituksen, jota ei kannata levyä kuunnellessa sivuuttaa. Vaikka se on todella erilainen, kappale toimii myös sillanrakentajana tuleviin koitoksiin.
FX
”Sukellusvene on saanut osuman! Me mennään pohjaan!” Tämä järjetön kokeilu on saanut alkunsa vahingosta, kun Iommin suuri kaulassa riippuva risti osui kitaran kieliin ja tuotti oudolta kuulostavan äänen. Se kuulosti silloin hasispäissään olevalta porukalta niin mahtavalta, että kitaraa päätettiin hakata muillakin esineillä ja äänittää saadut osiot talteen.
Kaikua lisättiin ja kolinat ja kilinät kuulostavat siltä kuin kuulija olisi uppoavassa sukellusveneessä. Syntetisaattoreita ei käytetty vaan kaikki äänet luotiin luovuutta, hulluutta ja kokeilunhalua käyttämällä. Silti ”FX” on todella kyseenalainen raita, jonka olemassaolon Iommi on myöntänyt totaaliseksi vitsiksi. Tosin ”Changesin” erilaisuudesta johtuen se tavallaan sopii tähän väliin pitämään rauhallista tunnelmaa vielä hetken yllä ennen kuin tiskiin lyödään seuraava todellinen ässä.
Supernaut
Biisi on täyttä rautaa alusta loppuun! Jos kokaiinin käyttö oli lähtenyt käsistä, niin tällä sovituksella se ei soittosuorituksia tuntunut häiritsevän. Kitaramaestron kynästä on irronnut sellainen pääriffi, joka saa hamuamaan stereoista lisää volumea joka kerta kun tämän laittaa soimaan.
Bändi piiskaa biisin huikeaan lentoon saaden kuulijan jalat lyömään tahtia ja pään nytkymään edes takasin. Kappaleen keskivaiheille on vielä kyhätty todella hämmentävä calypso rytmiikkaa hyödyntävä väliosa, joka ei tunnu istuvan rakenteeseen lainkaan, mutta silti se on siellä kuin kotonaan. Kaiken kruunaavat Ozzyn maukkaat vokaalit, jotka ovat voimakkaat ja korkealta kulkevat. ”Supernaut” kuuluu albumin kärkeen, ollen tempoltaan sieltä rivakammasta päästä.
Snowblind
Levyn tunnetuin kappale ei juuri esittelyjä kaipaa. Vaikkei biisiä koskaan julkaistu singlenä, onnistui se herättämään kohua pelkillä lyriikoillaan. Tässä ei tietenkään hortoilla lumimyrskyssä valkeuden sokaisemana vaan se on suoraa kertomaa kokaiinin käytöstä.
Biisi todettiin niin mahtavaksi, että yhtye oli tosissaan julkaisemassa albumia ”Snowblind”-nimellä, mikä olisi kuvannut noita aikoja hyvin. Levy-yhtiön sedät olivat sitä mieltä, että sellaista huomiota he eivät halua ja ehdotus tyrmättiin.
Levylle esitys silti päätyi ja se on kuin jatko-osa ”Master Of Realitylta” löytyvälle ”Sweet Leafille”, joka puolestaan ylistää hampun käyttöä. Iommin riffikynä on jälleen terävä kuin nuolen kärki ja rytmiryhmä saa aikaan tymäkän grooven, johon Ozzyn on ollut hyvä ladata karua sanomaansa.
Myös kappalerakennetta on mietitty tarkasti ja svengaava b-osa lyö silmille hyytävän säkeen:
”Don´t you think I know what I´m doing. Don´t tell me that it´s doing me wrong. You´re the one who´s really the loser. This is where I feel I belong”.
Kaikessa karuudessaan kappale toimii mainiosti ja lukeutuu itseoikeutetusti LP:n parhaisiin esityksiin.
Cornucopia
Jos tähän asti on tuntunut siltä, että albumilla ei ole tarpeeksi raskaita sävyjä tai matalavireisiä instrumentteja, ”Cornucopia” korjaa tilanteen. Tiskiin lyödään todella kiemurarakenteinen sovitus, jota on varmasti ollut hankala toteuttaa studio-oloissa. Erityisesti Ward oli tuskissaan tämän kanssa ja on sanonut, ettei meinannut millään saada soitettua osia oikein. Hän pelkäsi jopa saavansa bändistä potkut, kun vihdoin viimein onnistui saamaan kelvollisen oton narulle ja muut kehottivat häntä lähtemään studiosta.
Biisiä kuunnellessa tulee miettineeksi, kuinka monta eri kitarariffiä ja osaa yhdessä vajaat neljä minuuttia kestävässä biisissä voi olla. ”Cornucopiaan” niitä on survottu niin paljon, että kuulijalla on vaikeuksia pysyä perässä. Silti kaikki toimii kuin dieselmoottori. Tasaisen varmasti ja todella tuhdisti.
Laguna Sunrise
Kolmen biisin raskaan riffimyrskyn jälkeen kuulijalle annetaan muutaman minuutin hengähdystauko, kun vuoron saa mies ja akustinen kitara sekä taustalla tunnelmoiva sinfoniaorkesteri. Tunnelmapala sopii tähän väliin kuin nakutettu ja on melodialtaan kaunis sekä hempeä. Juuri kun mielen on saanut seesteiseksi ja sykkeen tasaantumaan alkaa hurja loppurypistys, jossa ei armoa tunneta.
St. Vitus Dance
Todella oudossa tahtilajissa käyntiin lähtevä kappale iskee taas avokkaalla kuulijaa kasvoihin ja kyllä muuten toimii! Tässä sävellyksessä huomio kiinnittyy sinne tänne kitarariffin tahtiin poukkoilevaan rumpukomppiin ja kuinka se tuntuu sätkivän ja potkivan sinne tänne kuin särki kuivalla maalla. Olisi mukava tietää onko kaikki se häröily tehty tarkoituksella vai onko Ward ollut muun ryhmän ohella niin tutkalla, että otto on vaan päästetty levylle. Oli miten oli, on tämä biisi hulvaton esimerkki yltiöpäisestä soiton riemusta. Ainoa pieni miinus tulee lopusta, joka on ilmeisesti unohdettu tehdä tai vaan haettu taas jotain tyystin erilaista lähestymistapaa.
Under The Sun
Tämän tasoinen albumi ansaitsee arvoisensa lopetuksen ja sellainen täsmäisku tulee ”Under The Sunin” muodossa. Kappale on jäänyt suotta suurten hittien varjoon ja olisi ansainnut tulla nostetuksi edes kiertueen settilistaan, mutta ei. Riffejä on jälleen valtavasti niinkuin on erilaisia osia ja temponvaihdoksia.
Kitarat mouruavat todella matalassa vireessä ja tunnelma säilyy uhkaavana läpi esityksen. Unohdettu helmi, joka vielä päättyy melodiseen sävelkulkuun, jonka tempoa hidastetaan loppua kohden. Se nostaa biisin imua entisestään ja on tehokeinona todella toimiva. Täydellinen tapa päättää tämä täydellinen levy.
Pakko sanoa, että ”Vol. 4” lukeutuu ehdottomasti Black Sabbathin studioalbumien terävimpään kärkeen. Se haastaa kuulijaa kunnes se avautuu kuin leijonan kita ennen kuolettavaa iskua uhrin niskaan.
Loppuun vielä varoituksen sana:
Älkää kokeilko huumeita!
9½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Wheels Of Confusion
2.Tomorrow’s Dream
3.Changes
4.FX
5.Supernaut
6.Snowblind
7.Cornucopia
8.Laguna Sunrise
9.St. Vitus Dance
10.Under The Sun
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}