Dimmu Borgir – Eonian (2018)

Pimeyden linnakkeesta nousee jällen savua liki kahdeksaan vuoteen venähtäneen hiljaiselon jälkeen. Dimmu Borgirin teokset ovat aina tapauksia, jotka paitsi kiinnostavat laajalti, herättävät myös tunteita takuuvarmasti – niin hyvässä kuin pahassa. Uusi hartaudella kypsytelty albumi kantaa nimeä ”Eonian”.

Alkuaikojen black metaliin kallistuva, ja alati sinfonisempaan sekä mahtipontisempaan muuntautuva musiikki on ollut norjalaisyhtyeen tavaramerkki koko sen 25-vuotisen uran ajan. Vuosien varrelle on mahtunut niin klassikoita kuin hieman vaisumpiakin esityksiä. Eräs näistä välimallin teoksista oli uutukaista edeltänyt ”Abrahadabra”, jonka oopperallinen meininki jaksoi kiinnostaa hetken, mutta jäi kuitenkin lopulta varsin etäiseksi. Yksi syy tähän saattaa olla vastaavasti Abrahadabraa edeltäneen, mainion ”In Sorte Diabolin” jälkeen yhtyeeseen suurehkon aukon jättänyt ICS Vortexin eroaminen. Miehen tunnistettava ja vahva ääni piti Dimmu Borgirin pakettia tiukasti kasassa, eikä tuota vajetta onnistuttu sävellysten puolesta Abrahadabralle paikkaamaan.

Eonian kuulostaa jo heti alkujaan huomattavasti tasapainoisemmalta ja viimeistellymmältä. Ensikuulemalta ei tosin voi olla varma siitä, onko levylautaselle aseteltu albumi Nightwishin vai Dimmu Borgirin. Alkuhämmennyksen jälkeen käy selväksi, että ainakaan mahtipontisuuden puolesta ei takapakkia ole otettu. Sävellystyö on kaikesta suuruudestaan huolimatta kevyttä ja helposti lähestyttävää: Euroviisukelpoinen sinkkulohkaisu ”Interdimensional Summit”, sekä hienoilla kuoroilla höystetty ”Ætheric” varmistavat viimeistään sen, että vakavamielismpää mustaa metallia etsivät henkilöt joutunevat tälläkin kertaa pettymään. Albumi onkin enemmän ajassa ja ikuisuudessa leijaileva avaruusooppera, kuin perinteinen heavy rock-albumi. Vaikka Shagrathin koriseva ääni tuntuu olevan iskussa, on tuotannon puolella tehty hyvää työtä sen eteen, että kappaleiden (omalla tavallaan) mielenkiintoisia tekstejä on suhteellisen helppoa seurata ilman kansilehtistä.

Kappaleista parasta antia tarjoilevat albumin jälkipuoliskolle sijoitetut ”I Am Sovereign”, ja ”Alpha Aeon Omega”, joista viimeksi mainittu nostattaakin jos sitten tuulahduksia suoraan yhtyeen kulta-ajoilta 90-luvun lopulta. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi parhaimpia Dimmu-veisuja tällä vuosituhannella: haikean melodian ja Dark Funeralin rumputyöskentelyä muistuttavan takomisen harmonia on erinomainen näyte Shagrath-SilenozGalder -kolmikon yhä edelleen tallella olevasta tyylitajusta.

Mitään maailmaa mullistavaa kokonaisuutta eivät norjan miehet ole kuitenkaan onnistuneet luomaan, vaikkakin suurimmat sudenkuopat (Akrakhbrhah…) onkin onnistuttu välttämään. Eonian on kevyttä ja helpohkoa materiaalia, ja sen kuuntelee hyvillä fiiliksillä alusta loppuun ja vielä uudelleen. Julkaisuajankohtakin aivan kesän 2018 kynnyksellä takaa sen, että albumi pyörinee kuluvan suven mittaan laiturin jos toisenkin nokassa.

8/10

Markus Salmela

01. The Unveiling
02. Interdimensional Summit
03. Ætheric
04. Council Of Wolves And Snakes
05. The Empyrean Phoenix
06. Lightbringer
07. I Am Sovereign
08. Archaic Correspondence
09. Alpha Aeon Omega
10. Rite Of Passage

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here