[three_fourth]Thrash metal-yhtyeitä on erityisesti Amerikasta viimeisten viiden vuoden aikana ropissut tiskiin kuin sieniä sateella. Levyillä paahdetaan tuhatta ja sataa kovalla energiatasolla, mutta valitettavan usein kappaleet, riffit sekä tuotanto jäävät vauhdin jalkoihin. Livenä thrash toimii yleensä aina, mutta studioympäristössä tällä kaavalla valitettavan huonosti.
Helsingin Tavastialle huhtikuussa yhdessä Havokin kanssa saapuva Warbringer on aina kuulunut ylikansoitetun metallilajin kovimpiin suorittajiin. Bändi on myös kehittynyt neljällä levyllään tasaisesti ja monipuolistanut ulosantiaan. Thrash metallissa tämä on elinehto. Yhtyeen viides täysipitkä kantaa nimeä ”Woe To The Vanguished” ja aihepiirit liikkuvat tutusti sodan, väkivallan sekä kapinan välimaastossa.
Yhtyeen vahvin puoli on kokoonpanossa alusta saakka mukana keikkuneen vokalisti John Kevillin voimakas sekä hyvin perinteisen kuuloinen laulu, joka jaksaa edelleen herättää kunnioitusta. Avausveto ”Silhouettes” käynnistyy Kevillin vertahyytävällä kirkaisulla ja läpi levyn vokaalit ovat ansaitusti etulinjassa. Niissä on monipuolisuutta ja syvyyttä, joka tuntuu ajavan biisejä eteenpäin. Kevillin lisäksi rumpali Carlos Cruz tekee loistavaa työtä ja miehen soiton taitavuutta jää useassa kohtaa ihastelemaan.
Warbringer osaa rakentaa musiikkinsa pieniä sovituksellisia kulmia, joilla kappaleisiin saadaan selvästi lisää ulottuvuutta. Riffit ja soolot eivät sinänsä tarjoa uusia neronleimauksia, mutta niska alkaa huomaamatta nykiä mukana mikä kertoo oikeasta lähestymistavasta. Hyvänä esimerkkinä levyn kärkiosastoon kuuluvassa kappaleessa ”Shellfire” Kevill karjaisee ”Incoming!” ja tätä seuraava hitaampi riffiosio lakaisee vastarinnan alleen. Warbringerin vahvuudet korostuvat erityisesti albumin komeimmassa vedossa ”Divinity Of Flesh”. Kevill kuulostaa loistavalta biisin syöksyessä vokalistin johdolla kohti maalia, ja ilman kitaroiden pehmeyttä kyseessä olisi selvästi vuoden 2017 komein thrash metal-sävellys.
Eeppinen ”When Guns Fell Silent” päättää albumin sen kansikuvaa resonoivassa tunnelmassa. Peräti 11-minuuttinen sävellys tuntuu antavan viittausta yhtyeen tulevaisuuteen ja monipuolisuuteen. Kiitettävälle tasolle ”Woe To The Vanguished” ei kuitenkaan lukuisista hyvistä puolista huolimatta aivan yllä. Albumin puoliväliin tultaessa kuuntelija väistämättä huomaa kaipaavansa voimakkuutta kitarasoundiin. Kitaristit Adam Carroll ja Chase Becker tekevät hyvää työtä, mutta riffeihin olisi tarvittu selvästi enemmän raskautta, vaikka kunnon Accept/Andy Sneap-tyyliin, jotta mielenkiinto jaksaisi kantaa loppuun saakka intensiteetin mukana. Soolot irtoavat hienosti, mutta riffit eivät pääse oikeuksiinsa ja huolimatta hyvistä kappaleista jokin sovituksista jää kitaraosaston perhemyden myötä puuttumaan.
Yhtye ei haasta ”Woe To The Vanguishedilla” klassista Slayeria ja Kreatoria, mutta tässä on vaikeuksia itse Kreatorilla ja Slayerillakin. Warbringer tuntuu saavuttaneen levyllä jonkinlaisen kulminaatiopisteen, jossa se voi jatkaa kehitystään päätösraidan mukaisesti, potentiaaliaan hyödyntäen laajemmin thrashin ulkopuolelle katsoen tai pysyä yksinkertaisesti paikoillaan. Taso on tällöinkin vähintään hyvä, mutta uutta ”Seasons In The Abyssia” tai ”Violent Revolutionia” lienee turha odottaa. Mikäli thrash metal ei ole juttusi, ei Warbringer päätä tule tällä levyllä kääntämään. Tyylilajin ystäville sen sijaan sopivan lyhyessä mitassaan se esittelee yhden uudemmista kärkinimistä, jonka livekunto kannattaa myös ehdottomasti katsastaa.
8+/10
Ville Krannila
[/three_fourth] [one_fourth_last]
1. Silhouettes
2. Woe To The Vanquished
3. Remain Violent
4. Shellfire
5. Descending Blade
6. Spectral Asylum
7. Divinity Of Flesh
8. When The Guns Fell Silent[/one_fourth_last]
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}