Jos olisi olemassa pyhä kirja mihin olisi sinetöity rock´n´rollin merkitys ja albumi, josta tämä selviää, se olisi Motörheadin 40 vuotta täyttänyt ”No Sleep ’til Hammersmith”. Tämä on LP, johon Motörheadin merkitys perustuu ja rock´n ´rollin henki kulminoituu. Se onnistui vangitsemaan bändin pitelemättömän energian ja loistavat biisit sellaisella intensitiivisyydellä, jota on vaikea kuvailla. Tämä levy pitää kokea. Kun sen laittaa pyörimään volume kipurajan kynnyksellä, olet erittäin lähellä sitä kokemusta minkä Motöhead kuulijoilleen kesällä 1981 tarjosi.

Julkaistuaan ”Ace Of Spadesin” ja lähdettyään tien päälle, Motörheadin livekunto täytyi ehdottomasti saada kuulijoiden ulottuville livealbumin muodossa. Päätöksen tehnyt Bronze -yhtiö myös pelasi sikäli varman päälle, että nauhoitti kolme keikkaa yhden sijasta. Syynä tähän olivat livekunnon heittelyt ja paikkojen akustiikan vaiihtelut. Ei haluttu myös ottaa riskiä, että bändin livealbumiksi valikoituisi kokonainen keikka joka ei olisi se paras mahdollinen.

Konsertit Leedsissä (28.3.1981) sekä Newcastlessa (29 ja 30.3.1981) äänitettiin ja suurin osa levyllä kuultavasta materiaalista on peräisin Newcastlen 30. päivän showsta. Mustana hevosena mukaan on otettu myös yksi edellisvuoden kiertueelta taltioitu raita, vanha sotaratsu ”Iron Horse / Born To Lose”.

Kuten kaikki tosifanit tietävät, ei bändi albumin nimestä huolimatta esiintynyt vuoden 1981 kiertueella Lontoon Hammersmith Odeonilla. Lemmy myös mainitsi, että keikat äänitettiin kesken 54 keikan rundia, joten ryhmä toimi yhteen kuin hyvin öljytty kone.

Jokainen Motöheadin keikalla ollut tietää, että yhtye soitti todella kovaa ja vei biisit läpi hurjilla tempoilla. Näin oli asianlaita jo vuonna 1981 kun klassinen kokoonpano Kilmister / Clarke / Taylor laittoi yleisön polvilleen 120 desibelinsä turvin. Ja kun vahvistimen potikka on käännetty kaksinumeroiselle alueelle, ymmärtää homman pointin.

Albumin käynnistävän ”Ace Of Spadesin” sulosävelien täyttäessä ilmatilan tulee sellainen ”AI JUMALAUTA!” fiilis, että morjens. Tempo on vimmattu, paljon hurjempi kuin studioversiolla, joka ei hitaudessa tingi ja veri tuntuu kiehahtavan suonissa. Huomion varastavat myös todella tarkat ja tuhdit soundit. Kaikesta saa selvän erinomaisesti ja bändin isku on kuin ruoskan viuhahdus pitkin selkäpiitä.

Kunnon keikkastandardi ”Stay Clean” toimii kuin rutto Englannin viheriöillä. Tässä tapauksessa kuuroutuneet tai tajunsa menettäneet kuulijat vain kärrättiin väljemmille vesille virkoamaan ja kuuloa palauttelemaan. Vaikka hieman sesteisempi raita on, tässä on jotain todella loistavaa. Soittajille annetaan tilaa hallita instrumenttejaan ja Lemmylle aikaa kertoa tarinaansa.

”Metropolis” pudottaa vauhtia vielä hiukan ja antaa kuulijalle aikaa varautua siihen mitä tuleman pitää. Oivasti yhtye naulaa nämä rauhallisemmat raidat ja ne sopivat albumille kuin nenä poskelle. Huomion varastaa Philty Animalin vastustamaton rumputyöskentely sekä groove, joka raitaa keinuttaa. Ja kun Lemmy karjaisee ”Stand up straight!” sitä kohentaa ryhtiään ihan huomaamatta. Pörröpäiselle rumpalille omistettu ”The Hammer” on hieno valinta albumille, koska nyt mennään taas tuhatta ja kahtasataa. Simppeli ja vauhdikas albumiraita ”Ace Of Spadesilta” on saanut mainion käsittelyn ja sopii adrenaliinin nostattajana settiin mainiosti.

Sen jälkeen mennään bändin alkuaikoihin ”Iron Horse / Born To Losen” muodossa. En tiedä miksi olen aina pitänyt tästä biisistä, se on loppujen lopuksi melko erilainen uudempiin tuotoksiin verrattuna. Luultavasti tämä johtuu jälleen rumpujakkaralla tapahtuvista jutuista, joita on paljon ja jatkuvalla syötöllä. Hieno juttu, että biisi kaiveltiin arkistoista albumille tunnelmaa luomaan. Siinä ei lyödä naulaa päähän, vaan vedetään jälleen seesteinen vaihe silmään.

”No Class” saa kunnian päättää albumin A-puolen, kuten klassikon kuuluu. Taas tekisi mieli heristää nyrkkiä ilmassa ja huutaa mukana yhtyeen tarjotessa parastaan. Vaikka Motörhead kiersi ”Ace Of Spades” -albumia promotoimassa, settiin mahtui ilahduttava määrä kappaleita ”Overkill”-levyltä, jolta myös ”No Class” on peräisin. Biisi on saanut lisää virtaa luidensa ympärille studioversioon verrattuna ja toimii julmetun hyvin, kuinkas muuten.

Livealbumien kappalejärjestys ei aina noudata varsinaista settilistaa ja näin on varmasti ollut myös tämän klassikoksi luokiteltavan kiekon tapauksessa. Tunnelmia ja tunnetiloja skaalataan raitojen tempojen avulla sekä niiden nauttiman suosion perusteella. Kun B-puoli käynnistyy jälleen todellisella klassikolla A-puolen tavoin, on kuulija hurmoksessa.

”Overkill” ei esittelyjä kaipaa. Kyseessä on vimmainen ja raivokas versio sekä paras luenta kappaleesta livenä, jonka olen Motörheadilta kuullut. Vaikka Philtyn tuplabassarien naputus lähtee käyntiin hieman yskähdellen, tuo se vain lisäarvoa sille faktalle, että tätä ei ole studissa korjailtu. Tältä se vuonna 1981 kuulosti ja näin se narulle meni. Steriilistä soundista ei ole tietoa, kun Lemmy ja pojat paiskovat menemään kuin halkoja hakkaava spiidipäissään oleva metsuri halkomottinsa äärellä. Kun biisi lasketaan uudelleen käyntiin kerta toisensa perään alkaa tulla hengästynyt olo ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tätä on Motörhead parhaimmillaan!

Sama turpaanveto jatkuu “(We Are) The Road Crewin” myötä. Roudarin massiivisen karjaisun saattelemana käyntiin laskettava klassikko on jälleen sellainen nyrkki bändin voimasta ja soittotaidosta, että kuulijalle ei kerta kaikkiaan anneta armoa. Vaikka Fast Eddie sekoilee kitarasoolon aikana, on veto päätetty sisällyttää albumille virheineen päivineen ja tämä vahvistaa sitä autenttisen konsertin tuntua, jossa kuvittelee olevansa mukana. Kerta kaikkiaan väkevä repäisy, jonka jälkeen taas taktisesti annetaan hengähdystauko.

”Capricornin” sisällyttäminen albumille on jakanut mielipiteitä siitä, onko se ansainnut paikkansa näiden klassikoiden joukossa. Jos se ei olisi niin ei tämä albumi olisi ”No Sleep ´til Hammersmith”. Vaikkei ehkä bändin tunnetuimpiin biiseihin kuulu, hienosti Motörhead sen silti maaliin ajaa. Ne jotka eivät raidasta pidä, voivat aina käydä jääkaapilla viskicolan noutamassa tai kusella. Varmaa on vain se, kun Motörhead tarjoilee ”hitaan”, niin sen jälkeen taas mennään.

”Bomber” on jälleen nyrkki vatsaan ja voi vain kuvitella mikä fiilis yleisöllä on ollut tämän pommikoneen kajahtaessa käyntiin. Vauhti on jälleen päätähuimaava, bändi toimittaa pommilastillisen yleisön niskaan Lemmyn karjuessa ”We gonna aim to please, bring you to your knees, it´s a bomber, it´s a bomber, it´s a bomber!”

Mutta voiko ”Bomberin” jälkeen soittaa enää mitään? Motörheadin mielestä voi. Varmuuden vuoksi. Jos joku ei vielä menettänyt kuuloaan. pian sellainen on mahdollista. ”Just in case!” mylväisee Lemmy ja yhtyeen nimibiisi potkaistaan vauhtiin. Hawkwindiin alun perin levyttämä raita saa Motörheadilta arvoisensa kohtelun, jokaiselta kuulijalta nyrkit ilmaan ja viimeiset rippeet kehossa vellovasta adrenaaliinista pihalle. Biisin päättyessä Fast Eddien kitara jää ulvomaan, kunnes nauhalta tuleva pommikoneen ääni sekä julmettu ilmasireenin ujellus päättää albumin. Lukemieni juttujen mukaan ilmasireenin ääni oli niin voimakas, että hallissa olleet kuulijat juoksivat hädissään ulos äänenvoimakkuuden vuoksi. Tätä oli Motörheadin konsertti 40 vuotta sitten ja siitä on erittäin paha laittaa paremmaksi.

Albumin 40-vuotisjuhlien kunniaksi on levykauppoihin pamahtanut jos jonkinlaista juhlajulkaisua vaikka minkälaisin bonuksin varustettuna. Mikäli tämä Motörheadin ainoa listaykkönen vielä jostain syystä hyllystäsi puuttuu, nyt on korkea aika korjata tilanne. Se ei ole menettänyt tehoaan piiruakaan 40 vuoden aikana.

”No Sleep ’til Hammersmith” on yksi kaikkien aikojen parhaita livelevyjä. Piste.

10/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1.Ace Of Spades
2.Stay Clean
3.Metropolis
4.The Hammer
5.Iron Horse/Born To Lose
6.No Class
7.Overkill
8.(We Are) The Road Crew
9.Capricorn
10.Bomber
11.Motorhead