Carcass – Symphonies Of Sickness (1989)

Tekijä

-

10.11.2014

[three_fourth]Carcass on eräänlainen legenda grindcoren sekä myös melodisen death metallin saralla. Yhtye nauttii suurta suosiota vielä tänäkin päivänä, vaikka lepäsikin laakereillaan 17 vuotta ennen viime vuonna julkistettua paluulevyä Surgical Steeliä. Carcassin historian voisi musiikillisesti jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen on grindcore / death metal – kausi joka päättyy Necroticism levyyn. Tämän jälkeen lähdettiin astetta kevyemmille poluille jonka käynnisti mainio Heartwork (1993). Nyt arviossa oleva Symphonies Of Sickness on yhtyeen toinen julkaisu vuodelta 1989.

Kulttisuosiota nauttiva debyytti Reek Of Putrefaction (1988) oli soundillisesti todella raakile, yhtyeen nimeä mukaillen raato jonka kuvottava tuoksu veti grindcore-faneja levyn puoleen. Yhtye ei ollut levyyn todellakaan tyytyväinen ja etenkään sen soundipuoleen. Levy nauhoitettiin päivässä ja lukuisat miksaukset eivät sitä pelastaneet. Carcass houkutteli jo vuonna 1988 ruotsalaista Michael Amottia yhtyeeseen, joka kohteliaasti kieltäytyi kuultuaan Reek Of Putrefactionia todeten ”Helvetti mitä paskaa”. Symphonies Of Sickness onkin aivan eritason albumi sävellysten, biisirakenteiden ja etenkin soundien osalta. Albumin tuotti alan legenda Colin Richardson, joka itsekin epäili projektia mihin oli ryhtymässä.

Vaikka Symphonies Of Sickess on vielä tänäkin päivänä helvetin kova levy ja joidenkin mielestä Carcassin ehdottomasti paras albumi, niin osa faneista ei levyyn ole päässyt sisälle ja heittää sen samaan raatokasaan kuin debyytin. Itse muistan 90-luvun alussa, että levyä pidettiin luotaa työntävänä eikä vähiten kansikuvan vuoksi. Siihen aikaan ei bändin jäsenistä ollut juuri mitään tietoa ja ennakkoluulot bändiä kohtaan oli kieltämättä vähän negatiiviset. Seuraava levy Necroticisim (1991) raivasi onneksi tilaa ja moni fani itseni lukuun ottaen antoi tilaisuuden myös Symphonies Of Sicknessille. Levyn kannessa oleva ruumiinosien galleria oli lähinnä yhtyeen huomionhakua ja huumoria, kuin myös sanoitukset joita oli lainattu lääketieteen oppikirjoista. Vielä kun yhtyeen jäsenet olivat itse kasvisyöjiä, niin ”herkemmätkin” hevarit ottivat Carcassin omakseen.

Levy käynnistyy ”Reek Of Putrefaction” kappaleella, jonka grindcoremainen vauhti ja death metallin raskaammat osiot laittavat lihamyllyn käymään ylikierroksilla. Steerin ja Walkerin laulusuoritukset tuovat hienoa kontrastia albumin muutenkin synkkään tunnelmaan. Heti ensimmäisestä kappaleesta voi huomata miten musiikillinen kehitys, tempovaihdot ja monimutkaiset sävellykset paiskovat levyä eteenpäin grindocoremaisella vimmalla vaikka raskaammat osiot roikkuvat musiikissa kiinni kuin lihakoukku. Levyn ehkä paras työnäyte on livesetissäkin oleva ”Exhume To Consume”, joka saa keikoilla yleisön sekoamaan. Vaikka biiseissä välillä painetaankin kaasomaisuuden partaalla, niin yksikään biisi ei sorru ylilyönteihin. Vaikka 43 minuutin kuuntelusessio voi alkuun kuulostaakin raskaalta, niin levylle kannattaa antaa aikaa. Albumin kymmenen kappaletta voisi järjestää päivittäin uuteen järjestykseen ja vetää vielä tehosekoittimella palasiksi, niin se ei muuta tosiasiaa, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaita alan teoksia.

Soundillisesti levy on aikakauteen nähden hyvä. Aavistuksen tunkkainen soundi tuo levylle äärimmäisen hyvä tunnelman, vaikka volumea saakin vääntää normaalia enemmän. Soittimet ovat hyvin harmoniassa keskenään ja painostavat riffit saavat niskat kipeäksi. Vaikka levy ei olekaan melodisesti seuraavien albumeiden veroinen, niin oikeassa paikoissa tarjotut viillot elävöittävät levyn painostavaa yleistunnelmaa. Korkeasta tasosta kertoo myös se, että kun Michael Amott kuuli albumin, niin hän oli valmis hyppäämään Carcassiin todeten, että ”olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin”

”Wake Up and Smell the Carcass”

9½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Reek of Putrefaction 4:11
2. Exhume to Consume 3:52
3. Excoriating Abdominal Emanation 4:33
4. Ruptured in Purulence 4:13
5. Empathological Necroticism 5:47
6. Embryonic Necropsy and Devourment 5:15
7. Swarming Vulgar Mass of Infected Virulency 3:12
8. Cadaveric Incubator of Endoparasites 3:25
9. Slash Dementia 3:24
10. Crepitating Bowel Erosion 5:28[/one_fourth_last]

Drawn Awake – The New Era EP (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

8.11.2014

[three_fourth]Tamperelaisen Drawn Awaken vahvan melodinen death metal kantaa hyvin kolmen kappaleen kestonsa tällä, yhtyeen ensi viikolla julkaistavalla kolmannella EP:llä. Bändi on selkeästi tiukentanut ulosantiaan aiemmasta, biisien ollessa energisiä ja erittäin hyvin tuotettuja kokonaisuuksia. Laulussa Kai Palo ärjähtelee vakuuttavaan tyyliin, ja rinnalla Henri Vuorelan sekä Lassi Tiaisen tuplakitarat koukuttavat tarttuvasti ja johtavat musiikkia kuin huomaamatta tiukan paketin loppuun saakka.

Viittaukset naapurimaamme vastaavaan kuolohevin osastoon ovat edelleen löydettävissä, mutta myös erilaisempaa lähestymistapaa on haettu mukaan. Viimeisenä kappaleena osuvasti nimetty ”Diversion” rauhoittaa hieman menoa ja siitä on jopa aistittavissa progressiivisia sävyjä. Pääasiallisena ongelmana tämän tyyppisessä metallissa on jälleen kerran se kuuluisa ylitarjonta, ja bändin soundia ei ehkä siksi ole syytä viilata enää yhtään tästä kevyemmäksi. Sen sijaan tunnelmalliset hetket ja tarttuvat kitaramelodiat Drawn Awakella ovat hienosti hallussa. Niihin kannattaa edelleen panostaa tulevalla täyspitkällä, joka on seuraavaksi luvassa.

3½/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.The New Era
2.You Will Fall
3.Diversion[/one_fourth_last]

Barathrum – Legions Of Perkele (1998)

Tekijä

Juha Karvonen

-

6.11.2014

[three_fourth]Nyt kun Barathrum on kerännyt demonijoukkonsa kasaan ja alkanut heittämään keikkoja, on aika ottaa käsittelyyn yksi heidän tunnetuimmista ja suosituimmista albumeistaan Legions Of Perkele vuodelta 1998. Barathrum on siinä mielessä erikoinen olento suomen black metal genressä, että bändin tunnistaa lähes kaikki. Voisi sanoakin, että Barathrum on suomen tunnetuin black metal orkesteri Impaled Nazarenen ohella. Vaikka musiikilliset työnäytteet ovatkin hajanaisia, niin kiinnostus Demonos Sovan johtamaa orkesteria kohtaan ei ole kadonnut.

Legions Of Perkele käänsi uuden verenpunaisen lehden yhtyeen historiankirjassaan. Primitiivinen ja nopeampi mättö oli saanut väistyä ja tilalle tuli selvästi yksinkertaisempia sävellyksiä ja biisirakenteita. Levy oli ensimmäinen Spinefarm Recordsin tallissa julkaistu tekele, jonka myötä myös rahaa virtasi runsaammin joka näkyy etenkin paremmassa tuotannossa. Soundillisesti levy on kirkas ja erittäin selkeä mikä teki selvän pesäeron edellisenä vuonna julkaistuun Infernaliin. Legions of Perkelettä voisi kuvailla black metallin, rockin ja heavyn metallin sekoitukseksi, joka tekee levystä helposti lähestyttävän. Vaikka sisimmissä virtaa black metallin saatanallinen veri, niin jollain tapaa musta huumori ja hilpeä asenne paistavat lävitse.

Albumi käynnistyy hienolla marssi-introlla, jonka jälkeen helvetin joukot laittavat rähinäksi ”Revenge By Magick” biisin voimin. Heti alkuun isketään tarttuvaa rock-pohjaista riffiä ja Demonos Sova päästetään valjaistaan vapaaksi. Sovan eläytyminen suhteelliseen simppeliin sävellykseen tekee biisistä erittäin toimivan, joka on varmasti muuttanut monien käsitystä yhtyeestä kuin myös black metallista. Levy jatkaa vahvoja otteitaan myös kappaleissa ”Angelburner” sekä ”Dark Sorceress” kunnes isketään levyn tunnetuin kappale ”Last Day in Heaven”. Kyseisestä kappaleesta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki coverin ”Viimenen päivä Taivaan”(kevyemmillä sanoituksilla). Täytyy todeta, että Barathrumin versio pieksee Rautiaisen version verille eikä pelkästään sanoitusten puolesta. Ne ketkä eivät ole alkuperäistä kappaletta kuulleet, niin nyt on korkea aika korjata asia.

Levyn loppupuolen parasta antia tarjoilee bassovoittoinen nimikkokappale ”Legions of Perkele”. Bonuksena kuullaan vielä uudelleen äänitetyt versiot vanhemmista kappaleista ”Deep From The Depths” sekä ”Warmetal”, jotka biiseinä ovat ehdottomasti bändin parhaimmistoa.

Legions of Perkele on tasainen kokonaisuus joka tarjoilee suhteellisen yksinkertaista metallia saatanalla ja rockilla maustettuna. Levy kannattaa kokoelmiin hommata jos ei vielä sieltä löydy, koska palanen suomimetallin historiaa on kiinni tässä albumissa. Barathrum on parhaimmillaan livenä, eli jos lähipitäjässä yhtye vierailee, niin paikalle meno on lähes pakollista.

8 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Intro: Barathrum – 1.29 (Instrumentaali)
2. Revenge by Magick – 3.00
3. Angelburner – 4.00
4. Dark Sorceress (Autumn Siege) – 6.08
5. Last Day in Heaven – 4.52
6. The Force of Evil – 3.16
7. Necromantical Ritual – 5.31
8. SaLuBeLe – 2.36
9.Legions of Perkele – 5.08
10. Pause – 0.12 (Instrumentaali)
11.Pause – 0.12 (Instrumentaali)
12. Deep from the Depths – 3.16
13 Warmetal – 2.54[/one_fourth_last]

At The Gates – At War With Reality (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

4.11.2014

[three_fourth]Vuonna 1996 At The Gates jätti metallimaailmalle suuren perinnön sekä kunniallisen lopetuksen Slaughter Of The Soul (1995) levyn myötä. Vuodet vierivät ja eikä At The Gatesin paluulle annettu toivoa. ”Ei ikinä” – lauseista huolimatta paluu tehtiin lähes 20 vuotta edellisen albumin jälkeen. Carcass teki vastaavan tempun viime vuonna ja näyttävästi tekikin.

Ensi pyöräytysten jälkeen levy tuntui hyvin vaikeasti lähestyttävältä. Biisit sujahtivat ohitse kuin luotijunat vaikka melodioiden ympärille rakennetut veitsenterävät riffit kuulostivatkin vaikuttavilta. Pieneen vastavirtaan uiskentelun jälkeen kappaleista alkoi löytymään syvyyttä ja kuuntelusessioista alkoi nauttimaan entistä enemmän.

Soundillisesti levy on kitaroiden osalta täyttä terästä ja kokonaisuutta tarkastellessa myös Adrian Erlandssonin vähäeleinen kannutus toimii omiin korviini kelvollisesti. Tomas Lindbergin vihainen kähinä ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut ja tunnusomainen laulu kuljettaa kappaleita vakuuttavasti eteenpäin. Tiukkojen riffien ja melodioiden täytteinen hyökyaalto on vahvimmillaan juuri levyn alkupuolella ja biisit kuten ”Death And The Labyrinth”, ”The Circular Ruins” sekä ”Heroes and Tombs” iskevät tajuntaan parhaiten. Loppua kohti meno vähän tasaantuu vaikka missään nimessä ei voi sanoa, että sieltä huonoja kappaleita löytyisi. Levyä tiivistämällä lopputulos olisi vieläkin parempi. 13 kappaletta ja 44 minuuttia tämän tyyliselle musiikille voi olla monille liikaa.

At War With Reality on ehdottomasti positiivinen piristys syksyn pimeyteen. Vaikka yhtyeen parhaimpien levyjen tasolle ei aivan noustakaan, niin tämä hakkaa suurimman osan kilpailijoittensa tuotoksista. At the Gates kuulostaa huolitellummalta ja jotenkin turvallisemmalta yhtyeeltä kuin nuoruusvuosinaan. Eeppisiäkin melodioita tarjoileva ”The Night Eternal” päättää levyn tyylikkäästi maalaillen kauniita sävyjä At The Gatesin tulevaisuudelle.

8½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. El Altar Del Dios Desconocido
2. Death And The Labyrinth
3. At War With Reality
4. The Circular Ruins
5. Heroes And Tombs
6. The Conspiracy Of The Blind
7. Order From Chaos
8. The Book Of Sand (The Abomination)
9. The Head Of The Hydra
10. City Of Mirrors
11. Eater Of Gods
12. Upon Pillars Of Dust
13. The Night Eternal[/one_fourth_last]

Scapes – One: Unseen: One (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

2.11.2014

[three_fourth]Käsittelyssä oleva Scapesin debyyttialbumi ilmestyy tulevan joulukuun alussa. Bändi on valmistellut julkaisua seitsemän pitkää vuotta multi-instrumentalisti Olli Pirkkasen johdolla. Pirkkanen on soittanut levylle kaiken muun lukuun ottamatta basso-osuuksia ja tulevia keikkoja varten on sitten kasattu nelimiehinen kokoonpano. Pirkkanen on äärimetallia aikansa veivanneena halunnut panostaa enemmän laulumelodioihin, ja niitä ”One: Unseen: One” pitkäsoitolla kiistatta riittää.

Seitsemän kappaletta tarjoavat 40 minuuttia tiivistä tunnelmaa, sekä ajoittain melankolista ja surumielisen raskasta metallia. Levy on tasainen kokonaisuus, joka nimenomaan kannattaa sulatella yhdellä kuuntelulla sävellysten nivoutuessa saumattomasti toisiinsa. Taustamusiikiksi tämä ei sovi vaan vaatii kuuntelijan koko huomion.

Biisit ovat polveilevia, mutta eivät kuitenkaan ylipitkiä hiljaisten ja raskaampien kohtien vuorotellessa sopusoinnussa. Pääpaino lepää Pirkkasen koruttomassa tulkinnassa ja pohdiskelevissa melodioissa, jotka suomalaiseen sieluun kyllä kolahtavat. Vertailukohdaksi on nostettu Paradise Lost, joka satunnaisesti nouseekin mieleen. Myös tunnelmallisempi Amorphis ja Katatonia ovat musiikista vaikutteina löydettävissä, mutta selkeästi suoraa vertauskuvaa on vaikea löytää, sillä Scapes tekee omaa juttuaan.

Scapes on varteenotettava uusi tuttavuus. Kappaleiden tunnelma tekee levystä kieltämättä haastavan lähestyttävän ja biisit kehittyvät eteenpäin jokaisella soittokerralla. ”One: Unseen: One” ei aukea yhdellä kuuntelulla vaan kutsuu musiikin ystävän uppoutumaan sen pariin yhä uudestaan.

8½ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Caring Is Gone
2.Unseen Infinite
3.A Song Of A Mountain
4.The Melancholy Cycle
5.Devil May Dare
6.Every Waking Dawn
7.Doomscapes[/one_fourth_last]

Lord Of Pagathorn – Nekros Philia (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

1.11.2014

Kirkkoherran tytär makaa sidottuna, naama hupulla peitettynä pimeässä metsässä osallisena rituaaliin, jonka päähenkilöksi hän on joutunut. Lapio iskee maahan ja hiekka valuu hitaasti kuin veri. Hauta on valmis ja sen pohjalla on arkku. Tähänkö kaikki päättyy? Tässä lyhyesti suomalaisen black metal yhtyeen Lord Of Pagathornin uusimman teemalevyn tarina, joka on kiedottu noin 40 minuuttiin raakaa ja alkukantaista black metallia.

Lord Of Pagathorn on eräänlainen kulttibändi, jonka historia ylettyy aina 90-luvun alkuun. Pienjulkaisujen jälkeen yhtye katosi pimeyteen ja teki paluun loistavan Msilihporcen demon myötä vuonna 2010. Pari vuotta myöhemmin työnnettiin ulos parin kappaleen EP, joka oli alkusoittoa tulevalle. Ensimmäinen täyspitkä Nekros Philia saatiin viimein ulos ja kohina oli yllättävänkin suurta ennen levyn julkaisua. Lunastaako Corpselordin luotsaama yhtye odotukset ja onko vuosien odotusaika kaiken arvoista?

Levyn avaa tunnelmallinen intro joka johdattelee kuuntelijan suoraan pimeyden ytimeen. ”Chapter I” käynnistää varsinaisen rituaalin. Heti ensimmäinen huomio kiinnittyy varsin perinteikkäisiin soundeihin. Soittimimet ovat täysin balanssissa ja riffit repivät Corpselordin äärimmäisen pahansuovan kähinän johdattelemana sielusi matkalle, josta ei ole paluuta. ”Chapter I” on varmasti yksi parhaimpia suomalaisia black metal kappaleita mitä on koskaan tehty. Vaikka kaasujalkaa painetaankin niin kappale pysyy kasassa eikä mihinkään sekasotkuun sorruta, tästä pitää huolen temponvaihdokset ja selkeä biisirakenne. ”Chapter II” sekä ”Chapter III” jatkavat laadukasta jälkeä vaikka menoa paikoin hieman hidastetaankin ja akustista kitarointia tuodaan yhtenäistämään tunnelmaa.

En tässä arviossa hae vertauskuvia toisista yhtyeistä, koska mielikuvat pitää itse luoda ja kokea. Mitään teknistä musertavuutta tällä levyllä et tule löytämään. Bändin lähestymistapa on luonnonläheinen ja varmasti tietoinen ratkaisu. Black metallin alkujuuria korostetaan ja tästä hyvä esimerkki on kirkonkellojen käynnistämä kappale ”Chapter IV”, jonka puhdas ja perinteinenkin riffittely saa kontrastia pimeyden ja pahuuden voimista. Levyn loppupuolella isketään tarttuva ja kiero biisi ”Chapter VI”, joka on jollain sairaalla tavalla kaunis. Kappaleen sanoitukset ovat levyn parasta antia ja itse asiassa tähän biisiin kiteytyy levyn tarina. Corpselordin äänessä on jotain hypnoottista ja hyytävää tuskaa, mitä harvoin tulee enää 2010-luvulla black metallissa koettua. Levyn päättävä ”Chapter VII” lähes seitsemän minuutin mitallaan sitoo levyn tiukasti pakettiin, vaikka sävellykseltään ei levyn parhaimmistoon ylläkään.

Vuosien odotus on varmasti kaiken arvoista. Nekros Philia on tämän vuoden paras suomalainen black metal julkaisu. Albumin yhtenäinen tunnelma ja ahdistava tarina saa palaamaan 90-luvulle, milloin joka levy tuli kahlittua kansivihkoja myöten lävitse. Jos Corpselordin kähinä ja kitaransoitto saa ylistyksiä, niin ei voi myöskään jättää mainitsematta Hellwindin takuuvarmaa kannutusta tai Seditin hyökkäävää bassotyöskentelyä. Hieno kansitaide kruunaa albumin vaikka sitä kuuluisaa yhtyeen kuvaa et tulekaan löytämään.

”Bury him in a nameless grave!”

8,5/10

Juha Karvonen

1. Intro “In a dream”
2. Chapter I
Pt.1 “The Asylum Gates”
Pt.2 “The Path Leads Astray”
3.Interlude I “Descended Pestilence”
4. Chapter II
Pt. 1 “The Unholy Face Of Fate”
Pt. 2 “On a Home Soil”
5. Chapter III
Pt.1 “Buried Secrets”
Pt.2 “Sinister Sister Inn”
6. Chapter IV
Pt. 1 “Old Bell Tolls”
Pt. 2 “Nocturnal Noora”
7. Intro “The Trap”
8. Chapter V
Pt. 1 “Robbing The Breathing”
Pt. 2 “My Garden of Eden, Underground Eden”
9. Interlude II “The Beast In Man”
10. Chapter VI
Pt. 1 “Full Moon Necrophilia”
Pt. 2 “Ritual”
11. Chapter VII
Pt. 1 “The Awakening”
Pt. 2 “Imprisoned”
Pt. 3 “Potion Of Poison”
12. Outro “Necropolis”[/one_fourth_last]

Soulburn – The Suffocating Darkness (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

31.10.2014

[three_fourth]Asphyxin ”sivuprojekti” Soulburn julkaisi debyyttilevynsä Feeding on Angelsin vuonna 1998. Albumi nauttii pienoista kulttisuosiota, vaikka julkaisuvuonna jäikin harmittavan vähälle huomiolle. Debyyttialbumi seuraili vielä pitkälle Asphyxin viitoittamaa tietä nousten kokonaisuudessaan lähes Asphyxin parhaimpien levyjen tasolle. Toista levyä saatiinkin sitten odottaa ja ainakin itse olin siinä uskossa, että Soulburn jää historian kirjoihin yhdellä täyspitkällään. Yllätys oli melkoinen kun Century Media julkaisi uutisen Soulburnin uudesta tulemisesta. Levyn virallinen julkaisupäivä on 14.11.2014, joten Metalliluolan lukijat pääsevät ensimmäisten joukossa lukemaan ennakkoarviota.

Kokoonpanoon tuli muutoksia sen verran, että basson ja laulun uudella levyllä hoitaa Legion Of the Damnedista tuttu Twan van Geel. Kitaran varteen tarttui Xenomorphin Remco Kreft. Asphyxin perimää edustaa rumpali Bob Bagchus sekä kitaristi Eric Daniels. Vaikka ihan superkokoonpanosta ei voida puhua, niin hollannin mittakaavassa Souburnia edustaa joukko varsin maineikkaita muusikoita.

Heti alkuun täytyy todeta, että yhtye on ottanut selvän pesäeron edelliseen albumiinsa ja jättänyt myös Asphyxin tuhkat maahan hautumaan. Jotain tunnistettavia elementtejä levyltä kyllä löytyy, mutta nyt askelia on otettu pimeämmille ja tuoreemmille poluille. Lyhyen ja varsin mielenkiintoisen intron jälkeen helvetti pääseekin irti kappaleen ”Under The Rise Of a Red Moonin” käynnistyessä. Ensimmäinen positiivinen huomio on Van Geelin laulussa, joka tuo Soulburniin aivan uusia elementtejä black metallin muodossa. Van Geelin laulusta voi hakea yhtymäkohtia moniinkin black metallin äänenkäyttäjiin, mutta ensimmäisenä minulle tuli mieleen Shagrath (Dimmu Borgir).

Musiikillisesti kappaleissa riittää vauhtia ja käsin kosketeltavaa pahuutta, joka tuo levylle erittäin mielenkiintoisen tunnelman. Tremolotyyliset riffit jauhavat ja kuljettavat biisejä eteenpäin varsin mallikkaasti. Soulburn ei kumminkaan puuduta kuulijaa, vaan biiseissä kuullaan hienoja sovituksellisia ratkaisuja eikä raskaampaakaan runnomista unohdeta. Vaikka kappaleet alkuun voivat kuulostaa hyvinkin samankaltaisilta, niin eroavuuksia löytyy kun levylle antaa tarpeeksi kuuntelukertoja.

Avauskappaleen lisäksi parhaimmistoon voi nostaa ”In Suffocating Darknessin”, ”Hymn of the Forsaken II:n” sekä tunnelmallisen ”Black Auran”. Levyllä on mittaa painostavat 50 minuuttia. Vaikka selviä hutilaukauksia levyllä ei ole, niin parin kappaleen tiputtamista olisi voinut pitää kokonaisuuden kannalta järkevänä vaihtoehtona. Soundeiltaan albumi kuulostaa hyvinkin tuoreelta ja jykevät kitarat piirtävät majesteettista maisemaa. Tähän kun lisätään ilmavat rumpusoundit ja Van Geelin loistava repivä lauluääni, niin The Suffocating Darkessin voi nostaa vuoden yllättäjiin.

8+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Apotheosis Infernali (Intro) (1:29)
2. Under The Rise Of A Red Moon (3:25)
3. The Mirror Void (5:08)
4. In Suffocating Darkness (5:01)
5. Absinthesis (5:25)
6. Hymn Of The Forsaken II (5:00)
7. Black Aura (4:37)
8. I Do Not Bleed From Your Crown Of Thorns (5:39)
9. Wielding Death (5:01)
10. Claws Of Tribulation (5:29)
11. Eden’s Last Sigh (Outro) (3:58)[/one_fourth_last]

Entombed A.D. – Back To the Front (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

27.10.2014

Entombed on nimi jonka lähes jokainen tietää. Yhtyeen maine perustuu hyvin pitkälle death metallin merkkiteokseen Left Hand Path (1990). Pian tämän jälkeen musiikillista otetta kevennettiin ja Entombed on nauttinutkin näihin päiviin asti jonkinasteista kulttisuosiota vaikka levyllisesti ne helmet ovatkin siellä tuotannon alkupäässä.

Uutta albumia on saatu odottaa seitsemän vuotta. Nimihölmöilyjen ja henkilökohtaisten ristiriitojen jälkeen Entombed ristittiin Entombed A.D.:ksi ja uusi albumi Back To The Front saatiin viimein pihalle. Levyyn oli hyvin vaikea lähestyä ja ensimmäiset kuuntelukerrat menivät täysin harakoille. Levyssä ei ollut oikein mitään tarttumapintaa ja biisit kuulostavat hyvinkin samanlaisilta. Lisäksi levyn 50 minuutin pituus ei helpottanut kuuntelutaakkaa. Useiden kuuntelujen jälkeen levy alkoi avautumaan ja biiseistä sai otetta. Alitajuisesti mieli sotii vastaan, että kuunnellaanko tässä nyt Entombedia vai ei. Oma lopullinen mielipiteeni vaihtelee vieläkin ääripäästä toiseen, vaikka musiikillinen anti kokeilee palvella alkuperäisen Entombedin perimää.

Levyn alku tarjoileekin parasta ”Entombedia”. Ensimmäinen kappale ”Kill To Live” potkii mukavan pehmeästi ja musiikillisesti liikutaan rockin ja death metallin välimaastoissa. Tässä vaiheessa jos joku vielä kuvitteli, että tehdään paluuta Left Hand Pathin tai yleensä death metallin alkulähteille kokee pettymyksen. Aikamatkailua harrastetaan kumminkin sen verran, että Wolverine Bluesin (1993) levyn kantta käydään raapimassa ja viitteitä voi hakea tästä toisessa kappaleessa ”Bedlam Attack”.

Pehmeäsoundinen riffittely liikuttaa kappaleita tasaisesti eteenpäin ja levyn yleistunnelma on hiukan synkähkö, joita tietyillä musiikillisilla ratkaisuilla korostetaan. Omaan makuun levyn alun jälkeen parhaiten iskevät ”Waiting For Death” sekä melodiaakin tarjoileva ”Digitus Medius”. Myös levyn nopein veto ”The Underminer” on omalla tavallaan hyvä kappale, joka suhteellisen tasaisesta materiaalista pongahtaa esille.

Alkushokin jälkeen levy osoittautuu kelvolliseksi death`n roll albumiksi. Yleensä pitkä avautumisaika on hyvän levyn tunnusmerkki, mutta tässä tapauksessa Back To The Front on keskitien kulkija. Kun levyllä on näinkin paljon hyviä riffejä, niin olisi odottanut että levystä olisi saatu enemmän irti. Sävellys- ja sovitustyö tuntuu jääneen vähän keskeneräiseksi ja osa biiseistä rakennettu turhankin irrallisista palikoista. Soundillisesti levy on kuitenkin erinomainen. Yleissoundi on rosoisen pehmeä ja erottuvuutta löytyy. Entombed-faneille tämä on pakkohankinta ja on tässä jotain historian havinaakin, minkä takia myös muiden hevareiden kannattaa levy katsastaa lävitse.

7+/10

Juha Karvonen

01. Kill To Live (04:43)
02. Bedlam Attack (04:44)
03. Pandemic Rage (04:02)
04. Second To None (04:27)
05. Bait And Bleed (04:37)
06. Waiting For Death (02:57)
07. Eternal Woe (05:08)
08. Digitus Medius (06:00)
09. Vulture And The Traitor (04:45)
10. The Underminer (02:57)
11. Soldier Of No Fortune (06:48)

Blue Vertigo – False Predictions EP (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

26.10.2014

[three_fourth]Heti avauksesta kuuntelija yllättyy. ”False Predictions” EP:n käynnistää ”Wall Of Sleep” varsin rouhevalla kitarariffillä. Hieman Black Label Societyn otteita mukaileva kappale johdattaa meidät matkalle, joka kestää viiden biisin verran mukavissa tunnelmissa.

Seinäjokelainen Blue Vertigo yhdistää vaikutteissaan mielenkiintoisesti mm. Iron Maidenia ja Pearl Jamia. Aluksi yhdistelmä saattaa ajatuksen tasolla aiheuttaa näppylöitä, mutta musiikkia kuunnellessa tämä kuitenkin toimii yllättävän hyvin. Jonkin verran ajatus palaa melodioiden myötä 1990-luvulle, mutta mitään masentavaa grungea tässä ei kuulla vaan biiseissä on energiaa ja raskautta. Jollain tavalla oli jopa virkistävää kuunnella bändin katsantoa tästä vinkkelistä.

Kohokohdaksi nouseva ”Nights Of Vertigo” irtoaa jopa Maidenmaisesti mutta kuitenkin jotain hyvin suomalaista soundimaailmassa on. Biisit ovat tasaisia ja vaikka ne eivät vielä maailmaa mullistakaan, Blue Vertigolla tuntuu olevan mukavasti yritystä viedä juttuaan eteenpäin. Seuraamme jatkoa mielenkiinnolla.

3+/5

Ville Krannila[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Wall Of Sleep
2.Bring Me Down
3.Nights Of Vertigo
4.Hallow
5.Sign Out[/one_fourth_last]

Disformed – Prelude To Death (2014) EP

Tekijä

Juha Karvonen

-

25.10.2014

[three_fourth]Espoolaisen Disformedin ensimmäinen EP Prelude to Death tarjoilee perinteistä pohjoismaalaista death metallia. Kun kyseessä suurelle yleisölle tuntemattomampi yhtye, niin yhtymäkohtia voi musiikillisesti hakea ruotsin ensimmäisen aallon death metal bändeihin kuten Grave tai Dismember. Vaikka musiikillinen pääpaino onkin raskaammassa paloittelussa, niin tarttumapintaa löytyy aina Bolt Throwerin tyyliseen riffittelyyn.

Vaikka Ep:llä ei ole kuin kolme biisiä, niin Disformed lunastaa odotukset pala palalta. Ensimmäinen biisi ”The Blood” heittääkin sisäelimet seinille ja vuodattaa veren niin vakuuttavasti, että 90-luvulla death metallin syntyvaiheita seuranneet kuuntelijat miettivät, että mikä helvetin bändi tämä on. Harva yhtye on onnistunut viime vuosina kuljettamaan kuuntelijan niin syvälle pohjoismaalaisen kuolonkorinan alkulähteitä kuin ruotsalainen Entrails, ja nyt tähän samaan ryhmään nousee Disformed. Toinen kappale ”The Enemy” jatkaa mädäntyneen ruumin paloittelua omaan makuun vieläkin vakuuttavammin. EP:n viimeinen biisi ”The Purge” on sävellykseltään moniulotteisempi ja tunnelmallisempi, joka osoittaa bändin iskukyvyn myös tulevaa täyspitkää silmälläpitäen.

EP on nauhoitettu Klaukkalan D-Studiolla, jota on vielä miksailtu säveltäjä / kitaristi Jani Henttilän kotistudiolla. Yhtyeen soundi on raskas ja tasapainoinen kunnioittaen death metallin perinteitä. Laulaja Teemu Kokkonen hoitaa laulutonttinsa vakuuttavasti pysyen matalalla sektorilla, eikä lähde nykytrendien mukaan kirkumisiin tai muuhun turhanpäiväiseen hölmöilyyn.

Disformed on tulevaisuuden nimi. Jos yhtyeen taitotaso on ensimmäisellä EP:llä näinkin korkea, niin mihin se tulee vielä jatkossa nousemaan. Kuoleman alkusoitto tarjoilee juuri sitä mihin joskus 90-luvun taitteessa death metallissa ihastuit, joten valmistaudu hyppäämään ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin. Kalman haju on voimakkaampaa kuin aikoihin. Kuolema on tullut takaisin!!

4½ / 5

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. The Blood
2. The Purge
3. The Enemy[/one_fourth_last]

Metalliluola

Carcass – Symphonies Of Sickness (1989)

Drawn Awake – The New Era EP (2014)

Barathrum – Legions Of Perkele (1998)

At The Gates – At War With Reality (2014)

Scapes – One: Unseen: One (2014)

Lord Of Pagathorn – Nekros Philia (2014)

8,5/10

Soulburn – The Suffocating Darkness (2014)

Entombed A.D. – Back To the Front (2014)

7+/10

Blue Vertigo – False Predictions EP (2014)

Disformed – Prelude To Death (2014) EP

Mainos:

Viimeisimmät:

Enragement julkaisi neljännen albuminsa

Krashkarma saapuu kiertueelle Suomeen

Suomenkielistä goottimetallia soittava Sudenkehto julkaisi uuden singlensä ”Katse”

Michael Majalahden luotsaama Stoner Kings kiertueelle uutuusalbumin merkeissä

Tuska 2026 julkaisi lisää artisteja: Megadeth, Trivium, P.O.D., Stam1na ja monta...