Antabus – Antabus For All EP (2014)

Tekijä

-

22.8.2014

[three_fourth]Imatralainen thrash-pumppu Antabus on julkaissut toisen demonsa bändin vuonna 2012 tapahtuneen perustamisensa jälkeen.

Bändi on tuottanut ja äänittänyt kokonaan itse tämän neljän kappaleen nauhan ja kuuluttaa sillä paluuta perusasioihin. Tarjolla on siis vanhan koulukunnan thrashia ilman turhia tehokeinoja. Vaikutteikseen yhtye mainitsee mm. Anthraxin, Testamentin ja Stonen. Nämä esikuvat ovat kuultavissa, mutta samalla Antabuksen ote on vielä asteen perinteisempi. Bändin tartuntapinta thrashiin on moniulotteinen ehkä tuoden mieleen myös lajin pioneerin Dark Angelin.

Haastetta Antabuksella riittää, sillä kilpailu tällä hevin saralla on kovaa ja vaarana on ylitarjontaan hukkuminen. Massasta erottuakseen on siis tehtävä reilusti töitä. Ahkera treenaus näkyykin selvästi bändin sovituksissa ja soitannassa. Nopeat ja hitaammat kohdat seuraavat biiseissä toistaan, ja mukana on yllättävän ovelia sovituksellisia ratkaisuja. Perinteet kuuluvat, mutta myös omaa haasteellisempaa lähestymistapaa haetaan. Kappaleissa on huumoria ja myös vakavampaa näkökulmaa sopivassa suhteessa. Päätöskappale ”Victory Will Come From God” on hyvä esimerkki pikkuhiljaa löytyvästä omasta tyylisuunnasta.

Soundit demolla ovat erittäin hyvät. Toki priimaluokan studiossa tämän kaltaisen musiikin kaipaamaa raskautta ja dynaamisuutta saataisiin enemmän mukaan. Lauluosastolla on kehitytty ensimmäisestä demosta ja voimaa vokaaleihin kannattaa kaivaa vielä lisää.

Toivotaan, että bändi jatkaa taisteluaan ja kehittyy vielä entisestään löytämään sen oman juttunsa, joka ehdottomasti thrash metallin eturiviin päästäkseen tarvitaan. Suuntaviivat ovat oikeat.

3/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.My Last Antabus
2.Words In A Row
3.Antabus For All
4.Victory Will Come From God[/one_fourth_last]

Anthrax – Spreading The Disease (1985)

Tekijä

Juha Karvonen

-

18.8.2014

[three_fourth]Anthrax vuosimallia 1985. Joe Belladonna esiintyy tällä levyllä ensi kertaa. Dan Lilker erosi myös yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli bassonvarteen Frank Bello. Monien mielestä ainoa oikea Anthraxin kokoonpano ensi kertaa koossa ja tuloksena oli Spreading The Disease, jota pidetään yhtenä thrash metallin klassikkona. Levyn kansi on ajalleen omistautunut ja tyylikäs.

Levy käynnistyy kappaleella ”A.I.R” , joka on lyhenne sanoista Adolescence in Red. Heti ensiriffit ja Charlie Benanten rummut tempaisevat mukaansa. Ehkä tänään ne eivät kuulosta niin rankalta kuin olivat vuonna 1985, mutta ei kieltämistä että biisin alku ei olisi thrashia parhaimmillaan. Biisin tiukat riffit ja Belladonnan loistava laulu pysäyttävät kellon vasta vajaan kuuden minuutin kohdalla, mutta biisi ei tunnu yhtään liian pitkältä. Erinomainen aloitus ja ehdottomasti levyn paras biisi. Kun pääsin kehumaan Belladonnaa niin seuraavassa ”Lone Justicessa” sitten vedetäänkin riman ali niin, että paikoin tekee pahaa. Korkeat kohdat eivät vain istu kappaleeseen. Biisissä on Belladonnan ylivetämisestä huolimatta ihan hyvä tunnelma ja melodinen kappale ansaitsee paikkansa levyllä. Levyn vahvat otteet jatkuvat ”Madhousen” sekä ”S.S.C./ Stand and Fallen” johdolla. Biiseissä on esillä positiivinen lataus, vaikka se ei vielä yhtä selvästi ole esillä kuin myöhemmillä levytyksillä.

Vaikka yhtye oli varsin kokematon ja nuori niin kyllä kovia riffejä saivat levylle aikaan. Riffijyrä ”The Enemy” albumin keskivaiheilla on levyn raskaimpia vetoja, jossa Frank Bellon bassokin pääsee kunnolla oikeuksiinsa. ”Aftershock” sekä ”Armed And Dangerous” ovat molemmat takuuvarmoja thrash vetoja, vaikka eivät levyn kärkikastiin nousekaan. ”Medusa” potkaiseekin sitten maihareilla naamaan ja kovaa. Biisin yksinkertaiset mutta tarttuvat riffit saavat sormet hakemaan ilmakitaraa. Belladonnan laulusuorituskin napsahtaa kohdalleen. Levyn viimeinen biisi on nopea ”Gung-Ho”. Biisi vyöryy eteenpäin vailla päämäärää jääden levyn heimommaksi esitykseksi.

Onko levy sitten niin hyvä kuin minä sitä pidetään? On ja ei. Levyllä on thrash-klassikkoja sekä myös Anthraxin parhaimpia kappaleita (A.I.R sekä Medusa), mutta myös sitä keskitasoa ja riman allekin putoava Gung-Ho. Mielestäni aika on rypistänyt levyn tehokkuudesta palasen pois. Levyn soundit ovat vähän purkkimaiset ja kitaroista puuttuu sitä voimaa, mitä esimerkiksi kilpailijoiden levyiltä löytyy samalta aikakaudella. Joe Balladonnan laulu jakaa mielipiteitä ja mielestäni hän onnistuu ihan hyvin, vaikka muutamien kappaleiden laulusuoritukset etsivät vielä paikkaansa. Yhtye oli vielä nuori ja tietty kokemattomuus vielä näkyy albumilla. Mutta kun huomioidaan, että levy tuli ulos vuonna 1985 niin ei ole kieltämistä, että levy ei ansaitsisi paikkaa yhtenä thrash klassikkona. Yhtyeen seuraava albumi Among The Living (1987) oli aavistuksen parempi, mutta ne lopulliset täysosumat jäivät loistamaan poissaolollaan.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. A.I.R. 5:45
2. Lone Justice 4:36
3. Madhouse 4:19
4. S.S.C. / Stand or Fall 4:08
5. The Enemy 5:25
6. Aftershock 4:28
7. Armed and Dangerous 5:43
8. Medusa 4:44
9. Gung-Ho 4:34
[/one_fourth_last]

Megadeth – Countdown To Exctinction (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

5.8.2014

[three_fourth]Megadethin vuonna 1992 julkaisema Countdown To Exctinction oli suuri menestys fanien sekä myös kriitikoiden keskuudessa. Levy oli askel kohti kevyempää sekä kaupallisempaa suuntaa. Levyä onkin kutsuttu Megadethin ”mustaksi” albumiksi, eikä syyttä, koska yhtymäkohtia kilpailijansa mustaan levyyn on, vaikka molemmat kevyemmästä otteesta huolimatta ovat hyviä metalli albumeita. Edellinen albumi Rust in Peace oli täydellinen teknisen thrash metallin merkkiteos ja musiikiltaan parasta mihin Megadeth on urallaan pystynyt. Kokoonpano pysyi samana ja tällä levyllä sävellyskynä oli myös muiden jäsenien kuin Mustainen kädessä. Tuloksena kappalemateriaaliltaan monipuolinen mutta musiikillisesti yksinkertaisempi kuin Rust in Peace.

90-luvulla omassa nuoruudessa parin vuoden levyjen välinen aika tuntui pitkältä ja niin se oli tässäkin tapauksessa. Rust In Peacen jälkeen odotin kovasti Megadethin uutta julkaisua ja kyllä se kovassa soitossa olikin. Kyllä siihenkin aikaan puhuttiin kasvojen menetyksestä sekä sielun myymisestä kavereiden kesken, jos näitä kevyempiä levyjä piti aikaisempia parempina. Muistan hyvin kuinka Megadeth alkoi soimaan myös koulukavereiden Sony Walkmaneissa, vaikka he olivat heavy musiikkia aikaisemmin vieroksuneet.

Levy alkaa erittäin hyvällä ja tarttuvalla ”Skin O’ My Teethilla”, jossa on heti aistittavissa kevyempi ja kaupallisempi ote, joka kumminkin kulminoituu levyn toiseen kappaleeseen ”Symphony of Destructioniin”. Megadethin suurin hitti ”Symphony of Destruction” on parin soinnun riffijunttauksella ihan hyvä kappale, jonka yksinkertainen sovitus ja tarttuva kertosäe olivat hyvä esimerkki levittämään heavy metallin ilosanomaa. Biisi sai aikanaan paljon radiosoittoa ja MTV:llä musiikkivideo pyöri siihen tahtiin, että fanikunta kasvoi entisestään. Levyn alku on vahvaa osaamista ja kolmas biisi” Architecture of Aggression” edustaa levyn parhaimmistoa. Biisin riffit puraisevat kovaa vaikka keskitemmolla liikutaankin. Kertosäe on levyn parhaimpia ja biisin sooloissa on jotain haikua Rust In Peacen vyörytyssooloille. Seuraava biisi ” Foreclosure of a Dream” on hitaamman puoleinen tunnelmallinen sävellys, jonka kevyet temmon vaihtelut ja soolot pitävät kappaleen kasassa sortumatta siirappiosastolle. ”Sweating Bullets” on ensimmäinen selvästi heikompi esitys, jossa Mustainen vuoropuhelut ovat rasittavia ja musiikillisesti kappaleen anti jää vaisuksi.

Levyn keskivaiheilla ei juuri yllätyksiä koeta ja biisit etenevät levyn alun viitoittavalla tiellä. Vaikka yksittäisiä välähdyksiä saadaankin levyn loppupuolta voi pitää vähän tylsänä ja varmana ratkaisuna. Sitä ei käy kieltäminen, että bändillä ei olisi kunnianhimoa tällä levyllä. Soolot ja yleisestikin soitto on taitavaa ja tarkkaa, mutta yhdistettynä keskinkertaisiin sävellyksiin tuntuu, että kaikkea ei saada irti. Ja biisit kuten”Captive Honour” sekä ”Psychotron” ovat omaan makuun liian tasapaksuja yli neljän minuutin kestoillaan. Onneksi viimeinen kappale ”Ashes In Your Mouth” monimutkaisineen sovituksineen on levylle hieno päätös. Kappeleessa on sitä tuttua megadethmaista kitaroiden ilotulitusta, jossa Friedmann sekä Mustainen pääsevät näyttämään taitojansa. Biisi loppuu tyylikkäästi Nick Menzan rumpusooloon.

Levyn sanoitukset käsittelevät tuttuja aiheita kuten sodankäyntiä, politiikkaa sekä yleisiä ihmisten ongelmia. Soundillisesti levy on todella hyvä ja hiottu. Virheitä ei tuotannollisesti löydy ja kaikki soittimet ovat hyvin balanssissa keskenään. Voisi sanoa, että soundimaailma on ehkä liiankin siloteltu, joka korostaa levyn kevyempää ja kaupallisempaa otetta. Mustainen nariseva ääni on edellisestä levystä rauhoittunut ja kyllähän hän hyvin ääntään käyttää, vaikka itse olisin toivonut muutamaa vähän aggressiivisempaa kappaletta levylle. Kitaratyöskentely on Megadethille tunnusomaisen hyvää. Vaikka levy on yksinkertaisempi kuin aikaisemmat, niin kyllä siellä monimutkaisia kuvioita on ja soolotkin ovat loppuun asti mietittyjä, vaikka ei tavoitetakaan Rust In Peacen kaltaisia soolomyrskyjä. Mielestäni levy on vähän yliarvostettu ja kyllähän sen jotenkin ymmärtää. 90-luvulla nuoruutta eläneille nämä levyt olivat elämää tärkeämpi asioita, joihin liittyy paljon muistoja ja tunnetiloja. Pienestä kritiikistä huolimatta Megadethin Countdown To Exctinction ansaitsee paikkansa suurien julkaisujen joukossa.

8 ½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Skin o’ My Teeth 3:15
2. Symphony of Destruction 4:06
3. Architecture of Aggression 3:39
4. Foreclosure of a Dream 4:22
5. Sweating Bullets 5:27
6. This Was My Life 3:43
7. Countdown to Extinction 4:19
8. High Speed Dirt 4:21
9. Psychotron 4:41
10. Captive Honour 4:14
11. Ashes in Your Mouth 6:14[/one_fourth_last]

Nile – Black Seeds Of Vengeance (2000)

Tekijä

Juha Karvonen

-

4.8.2014

[three_fourth]Karl Sandersin perustama Nile julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1998. Loistava debyytti Amongs The Catacombs Of Nephrenka raivasi hiekkamyrskyn lailla tilaa Nilelle death metallin kovimpien nimien joukosta. Nile on perustettu vuonna 1993 ja Karl Sanders kehitteli taitojaan sekä musiikkiaan rauhassa, kunnes katsoi olevansa valmis. Nilen ensimmäiset albumit ovat kaikki erittäin hyviä ja taidokkaita, joista oma suosikkini on tummansävyinen Black Seeds Of Vengeance.

Nilen musiikkia voi kuvata tekniseksi brutaaliksi death metalliksi. Vauhtia voi olla joillekin liikaakin, mutta kun musiikin koukerot avautuvat niin se on varmaa, että Nile albumeillaan täyttää levyhyllyäsi. Musiikissa on erittäin hienoja viitteitä Egyptin mytologiasta sekä itämaisesta musiikista.

Black Seed Of Vengeance alkaa itämaisella introlla, jonka jälkeen hiekkamyrsky puhaltaa kaikki allensa. Levyn nimibiisi pistää semmoisen vauhdin päälle teknisille tarkkuudella, että ei voi kuin ihmetellä miten nämä kaverit kaikesta selviytyy. Vielä kun kolme bändin jäsentä osallistuu lauluihin ja kaikilla erilainen laulutyyli, niin ulottuvuutta löytyy. Karl Sanderisin laulu on todella matalaa, joka luo omanlaisensa tunnelman kappaleisiin. Tällä levyllä pääkorisija Dallas Toler-Wade esiintyy ensikertaa ja hienosti sen tekeekin. Hän on erittäin taitava muusikko ja yhdenkin live-pätkän katsominen riittää todistamaan väitteeni aidoksi.

Levyllä on hienoja tunnelmallisia kappaleita, joissa Egyptiläisteemat siivittävät kuulijaa uppoutumaan entistä syvemmälle Nilen musiikkiin. Tästä hieno esimerkki kappaleessa ”The Black Flame” jonka alun hypnoottinen tunnelmointi saa kuuntelijan lähes unenomaiseen tilaan, kunnes biisi räjähtää ja iskee semmoisen riffimyrskyn ja brutaalin nopeuden, josta Nile parhaiten tunnetaan. Biisin lauluosuudet ovat erittäin hienoja, kun toinen lopettaa niin toinen jatkaa saaden hienoille matalille äänille eri kerroksia. Tunnelmointi pääsee ehkä parhaiten esille akustisessa ”Libation Unto The Shades Who Lurk In The Shadows Of The Temple Of Anhurissa”, joka on nauhoitettu suljetussa huoneessa, jossa äänenvaimennukset ovat minimoitu, seinät terästä ja mikit joka kulmassa. Tulos on ainutlaatuinen. ”Multitude Of Foes” on levyn parhaimpia biisejä vain kahden minuutin mitallaan. Biisin teknisyys ja nopeus yhdistettynä Dallas Toler-Waden unohtumattomilla karjahduksilla räjäyttää kivikasat säpäleiksi. Ei voi sanoa, että ”Mastubating The War of God” jäisi yhtään huonommaksi. Biisin murskaavat riffit, taitavat soolot sekä melodiat vetävät kyllä sanattomaksi. Levyllä rumpuja soittava Derek Roddy pitää kappaleet täydellisesti järjestyksessä tarkalla soittamisellaan.

Levy on täynnä loistavia kappaleita, joissa yhdistyy Nilen musiikillinen hienous. Levyllä on mittaa 43 minuuttia ja voin taata, ettei aika käy pitkäksi. Mitään taustamusiikkia tämä ei ole, vaan vaatii kuuntelijalta paljon. Levyä saa kuunnella lukuisia kertoja jos vielä silloinkaan biisit aukeavat. Tämä on kuitenkin Nilen levyistä ehkä helpoiten lähestyttävä. Levyn soundimaailma on aavistuksen tunkkainen kun vertaa Nilen myöhempiin albumeihin. Myöhemmillä levyillä teknisyys vietiin vieläkin pidemmälle. Bändin taito ja nopeus on todella ihailtavaa ja harmikseen, se ei ole ehkä saanut metallipiireissä täysin sitä kunniaa minkä ansaitsisi. Nile voi ajaa osan potentiaalisista faneista pois nopeudellaan ja kaaosmaisella musiikillaan, mutta kun antaa Nilen tehdä työnsä niin tuloksena on yksi hiotuimmista yhtyeistä mitä tiedät. Vertauskuvallisesti Nile on kuin Egyptin hienoimmat pyramidit, joiden rakentaminen ja viimeistely veivät kauan aikaa, mutta lopputulos on ainutlaatuinen.

9- / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Invocation of the Gate of Aat-Ankh-es-en-Amenti 0:43
2. Black Seeds of Vengeance 3:35
3. Defiling the Gates of Ishtar 3:38
4. The Black Flame 3:21
5. Libation Unto the Shades Who Lurk in the Shadows of the Temple of Anhur 1:32
6. Masturbating the War God 5:41
7. Multitude of Foes 2:09
8. Chapter for Transforming Into a Snake 2:25
9. Nas Akhu Khan She En Asbiu 4:15
10. To Dream of Ur 9:07
11. The Nameless City of the Accursed 2:51
12. Khetti Satha Shemsu 3:32
[/one_fourth_last]

Napalm Death – Harmony Corruption (1990)

Tekijä

Juha Karvonen

-

2.8.2014

[three_fourth]Napalm Deathin kolmas levy Harmony Corruption julkaistiin vuonna 1990. Tämä on se levy kun Mark ”Barney” Greenway esiintyi ensikertaa Napalm Deathin riveissä. Musiikki oli myös saanut uusia tuulia ja vaikutteita etenkin death metallista. Levyä näkee kutsuttavan deathgrindcoreksi, joka varmasti kuvastaa musiikkia oikein. Tämä oli minulle ensimmäinen Napalmin levy ja ”Suffer The Children” ensimmäinen biisi minkä yhtyeeltä kuulin. Kaksi edellistä levyä olivat puhdasta grindcorea ja tämä albumi räjäytti viimeistään Napalm Deathin metallikansan tietoisuuteen.

Heti ensimmäisessä kappaleessa otetaan luulot pois ja Barneyn äänenavaus on kyllä klassinen. Tulee vieläkin muistiin ensimmäinen kuuntelukerta kun Vision Conquestin alkuintron jälkeen biisi lähtee raivotautisen lailla käyntiin. Vaikka levyn yleisilme on äärimmäisen nopea, niin levyllä on kyllä niitä raskaampia ja groovaavimpiakin kappaleita. Kappaleessa Circle of Hypocrisy liikutaan Obituaryn tyylisessä riffittelyssä. Biisissä yhdistyy Napalm Deathin grindcoremainen nopeus sekä death metallin raskaus ja groovaavat riffit. ”Unfit Earth” on myös levyn helmiä, jossa mukana kähisemässä itse pääpiru Glenn Benton sekä Obituaryn John Tardy.

Levy on todella tasainen eikä fillereitä ole eksynyt. ”Suffer the Children”, ”Mind Snare” sekä ”If the Truth Be Know” nousevat ”Unfit Earthin” ohella omiksi suosikeiksi. Levyllä löytyy tarpeeksi tilaa ja kappaleet eivät käy puuduttamaan vaikka alkuun biisit kuulostaisikin samanlaiselta mäiskeeltä. Unohtumattomia riffejä sekä Barneyn karjuntaa, nämä ovat ne ensimmäiset asiat mitkä tulee levystä esiin. Mutta kun levy alkaa avautumaan niin Mick Harrisin takominen patterin takana on murhaavan tehokasta. Rumpusoundi on todella voimakas muuten aavistuksen tunkkaisen kitarasoundin kanssa. Kitaristikaksikko Mitch Harris sekä Jesse Pintado (R.I.P 2006) saavat täydet pisteet työskentelystään. Basso on tyypilliseen tapaan vähän alla. Barney Greenway on yksi kovimmista karjujista ja itse tykkään hänen tyylistään kovasti.

Harmony Corruption on ehdoton alan klassikko ja yksi suurista tienraivaajista. Vaikka levy ei täydellinen olekaan niin levyn yleistunnelma on jollain tapaa niin aggressiivinen ja tuhoisa, että nostan tämän yhdeksi parhaimmiksi Napalm Deathin levyistä.

9- / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Vision Conquest 2:41
2. If the Truth Be Known 4:11
3. Inner Incineration 2:56
4. Malicious Intent 3:26
5. Unfit Earth 5:02
6. Circle of Hypocrisy 3:15
7. The Chains That Bind Us 4:07
8. Mind Snare 3:41
9. Extremity Retained 2:01
10. Suffer the Children 4:20
11. Hiding Behind 5:12[/one_fourth_last]

Iron Maiden – Fear Of The Dark (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

28.7.2014

[three_fourth] Mielestäni Iron Maidenin kulta-ajan voisi sanoa päättyneen vuonna 1988 julkaistuun Sevent Son of A Sevent Soniin. Tämän jälkeen ilmestynyt No Prayer For Dying (1990) oli aikamoinen tasonlasku. Albumi oli yhtyeen ensimmäinen uudella kitaristilla Janick Gersillä, joka korvasi poislähteneen Adrian Smithin. Seuraavalle albumille lähdettiin samalla kokoonpanolla ja nyt odotukset olivat heikohkon levyn jäljiltä erityisen korkealla. Iron Maiden oli kasvanut jo niin suureksi nimeksi, että yksi huono albumi ei tehnyt kuin pieniä naarmuja haarniskaan. Fear of the Dark julkaistiin keväällä 1992 ja nousi Suomessakin albumilistalla sijalle 4. Levyn kannessa Eddie on puussa kasvava hirviö. Kannen piirtäjä oli vaihtunut ja kansitaide oli omaan makuun vähän pettymys, mutta Iron Maiden halusi tuoda Eddieen muutoksia ja tehdä siitä uhkaavamman ja päästä pois sarjakuvamaisesta kansitaiteesta. Levy nauhoitettiin Steve Harrisin kotistudiolla ja tuottajana oli edellislevyiltä tuttu Martin Birch sekä Steve Harris.

Iron Maidenilla on tapana laittaa levyn ensimmäiseksi biisiksi nopeita ja tarttuvia kappaleita. Jälleen kerran siinä onnistuttiin ja ” Be Quick Or Be Dead” käynnistää levyn nopealla riffittelyllä ja tarttuvalla kertosäkeellä. Biisi ei ole ihan tyypillinen Iron Maidenille, mutta se erottuu hienosti levyltä pienen thrash-vaikutteen vuoksi. Toinen biisi ”From Here To Eternity” on sitten selvästi kevyempää kamaa pienillä blues- ja hard rock sävytteillä. Mielestäni kappaleen kertosäe on ärsyttävä, mutta biisi kokonaisuudessaan on ihan kohtuullinen ja maidenille tutut aspektit tulevat selvästi esille. Hyviä kitaramelodioita tarjoilee ”Afraid to Shoot Strangers” jonka hitaampi tunnelmointi on kerrassaan hienoa. Juuri tämän tyylisissä kappaleissa Iron Maiden on vahvimmillaan missä tuplakitarat ja -melodiat yhdistyvät Steve Harrisin loistavaan bassotyöskentelyyn. Ehdottomasti yksi levyn parhaimpia kappaleita, jossa on mukana temponvaihteluja ja eeppisempiä osioita.

Miksi sitten Fear of the Dark ei nouse Maidenin parhaimpien klassikkolevyjen rinnalle? Tämä johtuu pitkälle siitä, että levylle on eksynyt maidenin mittapuulla huonojakin kappaleita ja tästä esimerkkinä ”Chains Of Misery” jonka olisi voinut suoraan tiputtaa levyltä pois. Keskinkertaiset ”Fear Is The Key” sekä ”Childhood’s End” eivät tarjoa mitään erikoista, mutta sopivat jotenkin levyn ailahtelevaan tunnelmaan, tai ainakin tasapainoittaa sitä. ”Wasting Love” on slovari, joka jakaa fanien mielipiteitä. Biisi itsessään on ihan hyvä ja tunnelmallinen. Samaa ei voida sanoa kokeellisesta ”The Apparitionista” jossa Dickinsonin laulutyyli on kaikkea muuta kuin heavy metallia. Käsimättömän huono biisi, jota ei pelasta edes soolot. Samaa tasoa jatkaa myös ”Weekend Warrior” joka on lähes 6 minuuttinen musiikillinen painajainen. Iron Maiden on selvästi hakenut uusia tuulia ja esimerkki epäonnistumisista kulminoituu tähän kappaleeseen. Onneksi levyn loppupuolelle on saatu hyviäkin sävellyksiä ”Judas Be My Guiden” sekä ”Fear Of The Darkin” johdolla.

Levyn ongelmana on epätasainen materiaali sekä biisien venyttäminen. Jotenkin tuntuu, että levyyn ovat vaikuttaneet 90-luvun erilaiset musikaaliset suuntaukset, koska oikeastaan ensimmäistä kertaa Bruce Dickinsonin laulukin on paikoin aika hirveää kuultavaa. Tosin levyllä on muutamia todella hyviä biisejä, joiden arvoa ei voi väheksyä. Tiputtamalla levyltä huonot sävellykset pois levy olisi huomattavasti parempi kokonaisuus. Mielestä Iron Maiden ei ole enää tällä levyllä vahva vaan enemmänkin väsytetty leijona, joka viimeisillä voimillaan yrittää pitää pakettia kasassa. Yhtyeen soittaminen on kumminkin tyypillisesti laadukasta ja lähes virheetöntä. Levyyn on haettu synkempää tunnelmaa, joka karisee huonoimpien biisien aikana kuin syksyn viimeiset lehdet puista. Tähän levyyn loppui Iron Maidenin yksi aikakausi ja myös oma fanittaminen, joka heräsi uudelleen eloon oikeastaan vasta Dance of Death – levyn myötä. Elokuussa 1992 olin paikalla kun Iron Maiden konsertoi Helsingissä. Tummat pilvet peittivät taivaan ja myös koko perinteisen heavy metallin. Vähän tämän jälkeen Dickinson keskittyikin soolouransa ja erosi yhtyeestä.

7½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Be Quick or Be Dead 3:24
2. From Here to Eternity 3:38
3. Afraid to Shoot Strangers 6:56
4. Fear Is the Key 5:35
5. Childhood’s End 4:40
6. Wasting Love 5:50
7. The Fugitive 4:54
8. Chains of Misery 3:37
9. The Apparition 3:54
10. Judas Be My Guide 3:08
11. Weekend Warrior 5:39
12. Fear of the Dark 7:18[/one_fourth_last]

Asphyx – Last One On Earth (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

27.7.2014

[three_fourth]Hollantilaisen Asphyxin Last One On Earth ilmestyi death metallin loistovuotena 1992. Asphyx luottaa raakaan ja suhteellinen simppeliin death metalliin, jonka kantava voima on Martin Van Drunen ja hänen erittäin pahansuopa örinänsä. Asphyx ei tarjoile mitään teknisiä tai kokeellisia ratkaisuja vaan tyytyy suhteellisen yksinkertaisiin riffeihin ja perusjunttaukseen, mistä Last One On Earth on yhtyeen paras työnäyte.

Albumi jatkaa jo hyväksi todetulla konseptilla, mutta tekee sen aavistuksen paremmin kuin debyytillä (The Rack 1991). Biisimateriaali on vahvempaa, vaikka levyn keskivaiheilla tulee pieniä suvantovaiheita. Levyn lopussa tulevat kappaleet ”Food for the Ingnorant” sekä etenkin ”Asphyx (forgotten war)” laittavat lopullisesti kuuntelijan hämärän rajamaille uskomattomalla riffittelyllään sekä raskaudellaan. Kyllä hyviä biisejä löytyy myös alusta ja etenkin ”Ms. Bismarck” heti avausbiisinä sisältää kuolemattomia riffejä.

Levy on omaan makuun vähän kaksijakoinen niin kuin Asphyxin musiikki yleensä. On todella hyviä ja tarttuvia kappaleita ja sitten niitä jotka vähän kuin menevät ohi tarjoamatta mitään erikoista. Doom-tyyliset raskaat hidastelut ovat Asphyxin tavaramerkki jotka välillä toimii, mutta yleensä eivät. Vaikka kappaleet ovat suhteellisen yksinkertaisia, niin temponvaihtelut pitävät musiikin mielenkiintoisena.

Levyllä on paremmat soundit kuin kahdella edeltäjällänsä ja etenkin rumpusoundi on tiukempi. Raskaat ja säröiset kitarasoundit ovat levyn kivijalka yhdessä Martin Van Drunen kuolonkorinan kanssa. Vaikka levy ajoittain tuntuu loistavalta, niin kokonaisuus hiukan kärsii parista huonommasta kappaleesta. Levyllä on kahdeksan kappaletta ja mittaa 40 minuuttia, mikä on aivan maksimi tälle levylle. Suoraviivainen pieksentä toimii kyllä pienempinä annoksina, mutta koko levyn läpikäyminen tuntuu ainakin itsestäni pakonomaiselta. Kaikesta huolimatta Last One On Earth on lajissaan hyvä levy, vaikka ei yllä aivan eurooppalaisen death metallin terävimpään kärkikastiin.

8½ / 10
Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. M.S. Bismarck (5:03)
02. The Krusher (5:51)
03. Serenade In Lead (3:28)
04. Last One On Earth (7:09)
05. The Incarnation Of Lust (4:46)
06. Streams Of Ancient Wisdom (3:35)
07. Food For The Ignorant (4:49)
08. Asphyx (Forgotten War) (5:26)[/one_fourth_last]

Manowar – Magic Circle Festival Helsinki 26.7.2014

Tekijä

Ville Krannila

-

27.7.2014

[three_fourth]

Metallin kuninkaat ovat järjestäneet Magic Circle Festareitaan ympäri maailmaa jo useiden vuosien ajan. Nyt oli pitkän odotuksen jälkeen Suomen ja Suvilahden vuoro. Esiintyjälista on joskus ollut vaikuttava, ja Manowar on vetänyt kahden illan setit soittaen useiden tuntien kestoisia erikoiskeikkoja. Nyt muutamalla aiempaan verrattuna tuntemattomammalla lämppärillä pärjättiin ja Manowar itse tarjoili normaalin puolitoistatuntisen keikan.

Perjantaina oli aloiteltu etkojen merkeissä soundcheckillä ja ilmeisesti jonkinlaista kisailuja sekä vipuiluja oli halukkaille ollut alueella tarjolla. Itseäni tällaiset eivät yleensä hirveästi sytytä vaan keskitytään siihen olennaiseen eli lauantain musiikkitarjontaan.

Brittiläinen Hostile avasi illan klo 16 jälkeen tiukalla Pantera-pohjaiseen groovaavaan metalliin pohjaavalla esityksellä. Vähälukuinen yleisö oli mukana kohtalaisesti, mutta suurimmat suosionosoitukset säästettiin loppuun kun bändi vetäisi kaksi Judas Priest-coveria ”Painkiller” sekä ”Breaking The Law” peräjälkeen. Hollantilainen ja itselleni aiemmin täysin tuntematon Imperia tarjoili perusmukavaa orkesteripainotteista power metallia suomalaisen naislaulajan tuuratessa sairastunutta keulanaista. Kolmantena lämppärinä toiminut Teräsbetoni on yksi maamme suosituimmista hevibändeistä ja keräsikin yleisöä etualalle jo merkittävän määrän. Välillä tuntui kuin olisi kuunnellut Manowar-tribuuttiyhtyettä, mutta tunteen palon puolesta oikeassa paikassa oltiin.

Sen jälkeen olikin illan päätähtien vuoro eli kehiin Manowar. Yleisöä oli tässä vaiheessa jo erittäin hyvin paikalla. Metallin kuninkaat olen itse nähnyt viimeksi 1990-luvulla eikä meno oli juuri muuttunut noista päivistä. Menehtyneen Scott Columbuksen tilalle rumpuihin on palannut yhtyeen alkuperäinen kannuttaja Donnie Hamzik, ja muutamia uusiakin levyjä on julkaistu. Nyt käsillä olevan kiertueen tarkoituksena oli promotoida vuonna 1988 alun perin julkaistua ”Kings Of Metal”- albumia. Levy on nauhoitettu uusiksi ja julkaistu erinäköisiä bonuksia sisältävänä tupla-Cd:nä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta sillä bändin debyytti ”Battle Hymns” tehtiin myös uusiksi joitakin vuosia sitten.

Siitä miksi näitä uudelleen levytyksiä pitää tehdä, voidaan olla monta mieltä. Ehkä äänimaailmaa saadaan nykypäivän tekniikalla voimakkaammaksi, mutta parannetaanko alkuperäisen tuotoksen tunnelmaa, on se olennainen kysymys. Luonnollisesti levy soitettiin kokonaan läpi. Ainoastaan ”The Crown And The Ring” oli tutusti taustanauhaesitys keikan lopuksi. Muuten yllätyksiä setissä ei ollut, tutut avauskappaleet ja tuttu lopetus. ”The Dawn Of Battle” oli mieluinen yllätys, harvemmin kuultu biisi on yksi suosikeistani. Manowarilla on runsaasti kappaleita, jotka kyllä toimivat livetilanteessa ja nämä poiminnat upposivat yleisöön hyvin.

Bändi soitti sinänsä tiukasti, mutta hieman settiä häiritsivät väleihin screeneiltä pyörineet ”Kings Of Metal” muisteluvideot, ”Warrior’s Payer” koko usean minuutin kestossaan taustanauhalta myös hiukan latisti tunnelmaa setin keskellä. Lisäksi Joey DeMayon bassosooloilu ja 10 minuutin palopuheet encoreissa olisi voitu korvata esim. 2-3 extrabiisillä. Toisaalta muistan DeMayon aiemmilla keikoilla tarinoineen huomattavasti enemmänkin. Eric Adamsin ääntä on pakko ihailla, 60-vuotias kaveri vetää yhä todella vakuuttavasti. Laulu lähti tunteella ja voimakkaasti. Keikan aikana olleet useat tauot toki antavat mahdollisuuden säästellä ääntä kun ei koko ajan tarvitse kiskoa kurkku auki.

Soundit eivät olleet lavan sivusuuntaan aivan optimaaliset, ja erityisesti Karl Loganin kitarakuritus särki välillä korvaan aika pahasti. Kuuleman mukaan miksauspöydän luona soundit olisivat olleet hieman paremmat. Desibelirajat saatettiin ylittää, sen verran kovempaa Manowar soitti verrattuna aiempiin yhtyeisiin, mutta ei tuo nyt bändille ominaiseen tapaan rintalastassa tuntunut. Kokonaisuutena aivan kovimpiin keikkakokemuksiin tämä ei mene, sillä koko tapahtumalla olisi aiempiin vuosiin verrattuna ollut potentiaalia vähän parempaan. Joillekin ”Kings Of Metalin” kuuleminen oli varmasti unelmien täyttymys ja vaikka hienosta albumista on kyse, henkilökohtaisesti olisin ottanut muutaman kappaleen tilalle vetoja esimerkiksi ”Louder Than Hell” ja ”Triumph Of Steel” – albumeilta, jotka nyt ohitettiin kokonaan. Joka tapauksessa taattuun tyyliinsä Manowar tarjoili yleisölle sankarimetallia ja viihdykettä kauniissa ja kuumassa kesäillassa.

Ville Krannila[/three_fourth] [one_fourth_last]

Setti:

Manowar
Blood Of My Enemies
Sign Of The Hammer
The Lord Of Steel
The Dawn Of Battle
The Warrior’s Prayer
Blood Of The Kings
Kingdom Come
Heart Of Steel
Bass Solo
Sting Of The Bumblebee
Wheels Of Fire
Hail And Kill
Kings Of Metal
Warriors Of The World United
Black Wind, Fire And Steel[/one_fourth_last]

Torture Killer – Phobia (2013)

Tekijä

Juha Karvonen

-

26.7.2014

[three_fourth]Suomalaisen death metallin ykköskenttään kuuluvan Torture Killerin viimeisin levy julkaistiin jo viime vuonna, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kiteyttää ajatuksiani tästä levystä. Torture Killerin edellinen levy Sewers (2009) oli hyvä ja tasapainoinen albumi, missä palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Bändin tasainen kehitys asetti kovat odotusarvot Phobialle. Edellisellä levyllä örisseen Juri Sallisen korvaaksi tuli uudelle levylle Pessi Haltsonen kokoonpanon muuten säilyessä samana. Turusta kotoisin oleva Torture Killer tunnetaan todella kovana livebändinä ja nyt arviossa on yhtyeen neljäs täyspitkä albumi.

Heti ensimmäinen kappale näyttää, että Torture Killer jatkaa vahvaa linjaansa ja laulaja Pessi Haltsonen on oikea mies paikkaamaan Sallisen ”Isot saappaat”. ”Devil’s Reject” käynnistyy hitaanlaisesti keskitemposella riffimyrskyillä, kunnes lisätään kaasua ja isketään lapiollinen suolenpätkiä kuuntelijan naamalle. Levyn avauskappale on todella vahva ja ”Devil’s Reject” on yksi levyn parhaimmista kappaleista. Yhtymäkohtia esikuviin Cannibal Corpseen ja Six Feet Underiin ei voida välttää etenkään toisen kappaleen ”Phobian” aikana. Riffi on lähes identtinen Six Feet Underin kappaleen ”Zombie Blood Cursen” kanssa. En usko että tässä on kyse mistään kopioinnista, mutta mielenkiintoinen yhteensattuma. Biisin keskitempoinen perusvarma riffittely jättää toivomisen varaa, jonka kumminkin kertosäe osittain pelastaa.

Torture Killer hallitsee nopeat ja raskaat riffittelyt joihin isketään sopivasti melodiaa tuomaan biiseihin tarttumapintaa. Tästä loistava osoitus on levyn kolmas kappale ”Await His Third Arrival”, joka esittelee Torture Killeriä parhaimmillaan. Erilaista lähestymistapaa tarjoilee ”Written In Blood” ja hyvin se sen tekeekin. Hitaanpuoleinen käynnistys ja sitten todella hieno raskas riffi ja niskalihakset jumiin. Tässä kappaleessa mukana on Torture Killerin toisella levyllä laulanut legendaarinen Chris Barnes, jonka murinat ovat vaivoin tunnistettavissa. ”Faces Of My Victims” on thrash-tyylistä rivakampaa poljentaa, jonka tempovaihtelut ja napakat riffit siivittävät kappaleen omaksi suosikiksi.

Levyn loppupuoli on heikompi kuin alku, vaikka ”March of Death” vielä vielä pitää otteen vielä tiukasti kasassa. Soundillisesti Torture Killer jatkaa edellisten levyjen vahvaa linjaa. Kitarasoundit ovat rouhevat ja Haltsosen matala murina sopii levyn yleissoundiin hienosti. Kokonaisuutena levy ei ole mielestäni aivan edellisen levyn Sewersin veroinen, vaikka yksittäiset biisit uutukaisella ovatkin parempia. Phobia on hyvä levy, joka parhaimmillaan näyttää mitä on oikea death metal. Pari huonompaa kappaletta pudottaa kokonaispisteitä, mutta tämä levy kuuluu jokaisen dm-fanin hyllyyn.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01 Devil’s Reject
02 Phobia
03 Await His Third Arrival
04 Written In Blood
05 Faces Of My Victims
06 March Of Death
07 The Book Of Dying World
08 Epitaph
09 Voices[/one_fourth_last]

Death – Individual Thought Patterns (1993)

Tekijä

Juha Karvonen

-

23.7.2014

[three_fourth]Loistavan Humanin (1991) jälkeen odotin Deathin seuraavaa levyä todella kovasti. Vaikka Individual Thought Patterns julkaistiin noin kaksi vuotta myöhemmin, niin aika levyjen välillä tuntui todella pitkältä. Siihen aikaan elettiin Metalliliiton ja alan lehtien uutisten valossa ja uudesta levystä ei ollut juuri muuta tietoa kuin, että se oli tulossa. Kun julkaisupäivä koitti niin bussilla Helsinkiin hakemaan cd kotiin. Siinä sitten musiikin kuuntelun lomassa makailtiin lattialla, tutkittiin kansivihkoja ja luettiin sanoituksia. Tuttua kaikille 80-90 – luvulla nuoruutta eläneille hevareille. CD:n kansi oli vähän pettymys, mutta jollain tapaa hyvin persoonallinen.

Kokoonpanoon tuli muutoksia kun toiseksi kitaristiksi tuli King Diamondissa vaikuttanut loistava Andy LaRocque. Bassossa jatkoi edellisellä levyllä loistanut tekninen soittaja Steve Digiorgio. Rumpalikin vaihtui ja patterin takana istui tällä kertaa alan legenda Gene Hoglan. Voidaan jälkikäteen sanoa, että tämä oli varmasti Deathin nimekkäin kokoonpano.

Indivial Thought Patterns on Deathin teknisin ja varmasti kunnianhimoisin levy, jossa progressiivinen lähestymistapa sekä yksityiskohdat ottivat entistä suuremman roolin. Osassa biisejä on havaittavissa viitteitä jazz-muusiikista, mutta ei onneksi häiritsevästi. Heti ensimmäinen kappale Overactive Imagination näyttää, että Humanilta löytyvä nopeus on tallella, mutta riffit, rytminvaihdokset sekä soolot ovat kehittyneempiä ja monimutkaisempia. Pelkona on se, että miten paketti pidetään kasassa niin, että musiikissa olisi vielä death metallin ja erityisesti Deathille olennaiset tunnusmerkit. Tämä osittain on levyn vahvuus ja heikkous, vaikka suurimmassa osaa Death pystyykin biisien monimutkaiset sovitukset ja sävellykset käsittelemään. Ongelmaksi muodostuu kymmenen biisin kokonaisuus ja levyn aavistuksen tasapaksu kokonaisjälki. Mutta missään nimessä levy ei ole heikko, mutta ei myöskään Deathin paras julkaisu. Jos nostetaan esille kappaleet ”Trapped in Corner”, ”In Human Form” tai ”Out of Touch” niin voidaan puhua Deathin parhaimmistoon kuuluvista kappaleista ja ei levyltä yhtään huonoa biisiä löydykään, vaikka ”Destiny” on erottuukin joukosta hiukan rasittavalla kertosäkeellä.

Kappaleiden rakenteet ovat varsin monipuolisia ja välillä tuntuu, että sisältöä on suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin liikaa (Kappaleiden keskimitta n. 4 minuuttia). Jotenkin olisin kaivannut muutamaa suoraviivaisempaa kappaletta. Mutta onhan levy helvetin hyvä ja soitannollisesti lähes täydellinen. ”Jealousy” on hyvä esimerkki koko bändin osaamisesta ja biisin raskaat osiot saavat kontrastia aivan käsittämättömän hienoista melodiankuluista, sooloista sekä nopeudesta. Levyn kappaleiden kokonaisuudet ovat vahvoja ja bändin työskentely sen verran taidokasta, että epäkohtien etsiminen tuntuu monien mielestä varmasti turhalta.

Deathin historiassa Individual Thought Patterns on albumi, joka teki tietä myöhemmin julkaistuille Symbolicille (1995) sekä Sound of Perseverancelle (1997). Deathin kehitys on aina debyytista viimeiseksi jääneeseen levyyn on ihaltavaa. Vielä kun miettii, että yhtään huonoa tai edes keskinkertaista levyä ei Death julkaissut, niin voidaan todellakin puhua alan vaikuttavimmista yhtyeistä. Individual Thought Patternsin sävellystyö on nerokasta ja soittajat ehdottomasti alan parhaimpia, niin jää albumi minunkin kirjoissani yhdeksi klassikoista vaikka täydellinen se ei ole. Morrisound Studiossa nauhoitettu albumi on tuotannollisesti erittäin laadukas. Soundit ovat selkeät ja basso on hyvin pinnalla. Gene Hoglan paukuttaa sen verran tarkasti rumpuja, että ei ihme häntä pidetään thrash metallin parhaimpina kannuttajina. Andy LaRocquen soittaminen Chuckin rinnalla on erinomaista ja näiden kahden loistavan muusikon kitaraharmoniat jättivät jälkensä historiaan. Steve Digiorgion tekninen bassotyöskentely on viimeinen naula arkkuun.

Metalliluolan Ville Krannila pääsi haastattelemaan muutama vuosi sitten Andy LaRocqueta ja kysyi mm. tästä Death-vierailusta. Andy kertoi mm. että Chuckin kanssa työskentely oli hienoa ja he tulivat keskenään hyvin toimeen. Vaikka death metal musiikki ei ollut hänelle niin tuttua hän päätti tarttua mahtavaan tilaisuuteen ja soittaa levyllä. Yhteydenpito Chuckin kanssa jatkui levyn teon jälkeenkin ja viimeisen kerran hän näki Chuckin vuonna 1998.

9+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Overactive Imagination
2. In Human Form
3. Jealousy
4. Trapped In A Corner
5. Nothing Is Everything
6. Mentally Blind
7. Individual Thought Patterns
8. Destiny
9. Out Of Touch
10. The Philosopher[/one_fourth_last]

Metalliluola

Antabus – Antabus For All EP (2014)

3/5

Anthrax – Spreading The Disease (1985)

Megadeth – Countdown To Exctinction (1992)

Nile – Black Seeds Of Vengeance (2000)

Napalm Death – Harmony Corruption (1990)

Iron Maiden – Fear Of The Dark (1992)

Asphyx – Last One On Earth (1992)

Manowar – Magic Circle Festival Helsinki 26.7.2014

Torture Killer – Phobia (2013)

Death – Individual Thought Patterns (1993)

Mainos:

Viimeisimmät:

Gorgoroth tuo 33-vuotisjuhlakiertueensa Suomeen kahdelle keikalle lokakuussa

Dio – Sacred Heart (1985)

Kotimainen sinfonista black metallia soittava DødKalm julkaisi debyyttisinglen tulevalta ”I”-EP:ltä

The Flaming Sideburns ja Thee Ultra Bimboos tekevät aikamatkan vuosituhannen vaihteen...

Canvas Of Silencelta video tulevalta esikoiseltaan