Carcass – Surgical Steel (2013)

Tekijä

-

23.5.2014

[three_fourth]

Carcassin Surgical Steel oli kieltämättä yksi vuoden 2013 kovimpia ja menestyvimpiä julkaisuja. Edellisestä levystä on lähes 20 vuotta ja näin pitkän odotuksen jälkeen paluuta odoteltiin kirurgin veitset ja luuhasat käsissä. Carcassin aloitti puhtaasti grindcorella, siirtyen siitä lähemmäksi perinteistä death metallia, joka lopulta muokkaantui melodiseksi death metalliksi yhtyeen ehkä menestyneimmän albumin Heartworkin myötä. Viimeisin levy Swansong vuodelta 1996 oli sitten sekoitus kaikkea edellä mainittua lisättynä rocksävytteisillä vaikutteilla. Levy oli suuri pettymys faneille, vaikka se mainettaan perempi levy onkin. Carcass unohdettiin ja haudattiin. 2000-luvun lopussa death metallin suosion taas noustessa Carcass heitti festarikeikkoja (mm.Tuskassa 2008) ja fanit alkoivat odotella uutisia mahdollisesta uudesta albumista. Vuodet vierähti ja uutukainen puskettiin ulos vuonna 2013. Carcass hallitsi medianäkyvyyden ja julkisti tasaiseen tahtiin uutisia ja maistiaisia uudesta albumista. Levy sai paljon näkyvyyttä ja vuosien odotusten jälkeen levyn ilmestyttyään hehkutus ja arvostelut olivat lähes poikkeuksetta positiivisia.

Itselle suurimmat Carcass albumit ovat olleet Symphonies of Sickness sekä Necroticism. Ennakoissa Surgical Steeliä povattiin Necroticismin ja Heartworkin välimaastoon. Tämä kuulosti paremmalta kuin hyvältä. Levy lähtee liikkeelle melodisella- introlla joka ei oikein lupaile mitään, kunnes eka biisi parahtaa varoittamatta ilmoille. Thrasher`s Abbotoir ei biisinä oikein vakuuta ja on yksi levyn huonoimpia biisejä. Nopea melodinen rykäisy jatkuu onneksi paremmalla Cavader Pouch Conveyor Systemillä, jossa liikutaan jo Heartworkin tunnelmissa. Levyn alku ei oikein onnistu pohjustamaan levyä ja alun kappaleiden jälkeen tunnelma on vähän pettynyt. Kurssin muutos tapahtuu onneksi A Congealed Clot of Bloodin ja The Master Butcher`s Apronin myötä tarjoillen raskasta ja paikoin groovaavaa menoa juuri sillä osastolla missä Carcass on parhaillaan. Tästä eteenpäin tuntuu, että levyn tyyli on löytynyt ja melodinen Carcass on löytänyt paikkansa vuonna 2013. Kaikki osa-alueet toimivat hyvin ja tuttua carcassmaista kimuranttia sekä melodista menoa löytyy varmasti riittävästi. Jokin kumminkin tuntuu puuttuvan ja levy kuulostaa alkuinnostuksen jälkeen enemmän ja enemmän liian varmalta ja ”heartworkmaiselta” teokselta. Jeff Walker sylkee kyllä äänensä pihalle loistavalla intensiteetillä eivätkä vuodet ole kuluttaneet hänen vähän omintakeista ulosantiaan yhtään.

Levyn lopussa Captive Bolt Pistol vähän rikkoo kaavaa ja tuo mukavaa vaihtelua levylle. Ehdottomasti on yksi levyn parhaita biisejä tarttuvalla riffillä varustettuna. Levyn loppu jatkaa ilman yllätyksiä hyvien kappaleiden Mount of Executionin sekä Intensive Battery Brooding turvin. Kitaristi Bill Steer on Carcassin kantava voima ja hänen työskentelynsä luo pohjan koko bändille. Loistavia sooloja ja riffejä kuullaan tasaisesti koko levyn ajan. Koko bändi on itseasiassa hionneet soittotaitonsa levyn huipputuotannon vaatimalle tasolle. Levyn soundi on kirurgisen tarkka ja puhdas, mutta kumminkin isompien kirurgisten välineiden kuten poran ja luusahan tavoin sopivan raskas ja iskevä. Arviossani ei voi kumminkaan olla poissulkematta levyn ehkä vähän puuduttavaa kokonaistunnelmaa ja ainakin itsestäni tuntuu, että Carcass liikkuu ehkä vähän liian tavanomaisella tiellään jättäen musiikistaan pois ne synkimmät ja raaimmat elementit joihin moni fani ihastui kolmen ensimmäisen levyn aikana. Tämä levy on kultaa Heartworkin ja Swangsongin aikakauden faneille, mutta hopeaa sille osastolle joka kaipailee Symphonies Of Sicknessin grindcoremaista tai Necroticismin ruuminpaloittelumaista ärhäkkää kuolonkorinaa.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. 1985
2. Thrasher’s Abattoir
3. Cadaver Pouch Conveyor System
4. A Congealed Clot of Blood
5. The Master Butcher’s Apron
6. Noncompliance to ASTM F899-12 Standard
7. The Granulating Dark Satanic Mills
8. Unfit for Human Consumption
9. 316L Grade Surgical Steel
10. Captive Bolt Pistol
11. Mount of Execution
12. Intensive Battery Brooding[/one_fourth_last]

Behemoth – The Satanist (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

21.5.2014

[three_fourth]

Puolalaisella Behemothilla on pitkä ura takana. Kymmenes levy The Satanist on työnäyte laajasta kokemuksesta sekä yhtyeen yhteisestä kamppailusta viikatemiestä kohtaan. Laulaja / kitaristi Nergal sairastui v.2010 leukemiaan. Nergalin vahva usko omaan elämään oli miehen omien sanojen mukaan vaikuttava tekijä parantumisessa ja hän tekeekin paluun Behemothin keulakuvaksi vihaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Mielestäni koko yhtye on vahvempi tällä levyillä kuin koko 2000-luvun aikana ja uusin levy on hieno valonlähde ehkä muuten vähän harmaaseen death metal – ympäristöön.

Edelliisillä levyillä Behemoth on kaatunut täydellisyyden tavoittelussaan ehkä liian massiivisiin kokonaisuuksiin ja paikoitelleen liian paikallaanpyörivään menoon, vaikka ihan kelpo levyjä bändi onkin puskenut ulos. Nyt Behemoth on löytänyt sisäisen rauhan ja The Satanistin jälki on varsin vaikuttavaa. Levy ei ole kuulijalle liian raskasta kuunneltavaa vaan yhdeksässä kappaleessa on tarpeeksi vaihteluja, joka pitää kuuntelijan koko 44 minuuttia otteessaan. Levyltä löytyy hitaampia Behemothille tyypillisiä raskaita laahauksia sekä myös nopeampaa mättämistä, joka tehdään tällä levyllä paremmin kuin aikaisemmin. Esimerkiksi biisissä Furor Divinus tarjoillaan nopeaa pieksentää ja Nergalin ulosanti on täynnä vihaa. Loistavat riffit sekä siivittävät biisin levyn parhaimmistoon. Vähän samoilla linjoilla mennään myös kappaleessa Ora Pro Nobis Lucifer, jossa on erittäin tarttuvat kimurantit riffikuviot jotka täydennetään hienoilla kitaraliideillä. Näissä nopeimmissa kappaleissa Behemoth on mielestäni parhaimmillaan ja pysytään turvallisesti kauempana liian järkälemäisistä kappaleista, joiden sisäistäminen ei kaikille kuuntelijoille aukea.

Biisit Blow Your Trumpets Gabriel sekä The Satanist edustavat keskitempoista sekä paikoitelleen hitaampaa menoa onnistuen kumminkin pitämään kuulijan otteessaan. Etenkin The Satanistin lähes hypnoottinen tunnelma onnistuu tarjoamaan kuulijalle todellista vihan sanomaa lopun hienoilla kitarasooloilla lisättynä. Ben Sahar on ehkä Behemothille turvallinen kappale, mutta erittäin hienolla tavalla se tehdäänkin. Raskaat kitaravallit jyräävät kuuntelijan allensa ja Nergalin vihainen ulosanti siivittää kappaleen ehdottomasti levyn mieleenpainuvimpiin kokemuksiin. Pakollinen Ov-liitteinen kappale In Absence ov Light on levyn heikointa antia, vaikka kuulija pääseekin lepuuttamaan kuuloelimiään hetkeksi puolalaisen puheen siivittämänä. Onneksi kappale lähtee uusille urille, mutta tässä kappaleessa on sitä sekamelskaa mihin Behemoth on joskus kompastunut. O Father O Satan O Sun päättää levyn hienolla tai voisiko sanoa että satanistisen kauniilla tavalla.

Behemoth on käyttänyt aikaa levyn hiomiseen ja sen kyllä huomaa soittimien yhteisestä harmoniasta. Jopa bassoraidat ovat hyvin pinnassa ja paikoitellen kuulee basisti Orion poikkeavia bassokuvioita. Yleisesti liikutaan kumminkin turvallisilla vesillä eikä tilaa annetaan liikaa yksittäisten soittimien kokeilunhaluisille seikkailuille. Joskus kuulee mainittavan sanan ylituotettu ja tästäkin voisi varmasti joku sanaa käyttää, mutta levyn kappalemateriaalin ollessa näin vahvaa ei jaaritteluun eikä vikojen etsimiseen ole tarvetta.

8½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. Blow Your Trumpets Gabriel
02. Furor Divinus
03. Messe Noire
04. Ora Pro Nobis Lucifer
05. Amen
06. The Satanist
07. Ben Sahar
08. In the Absence ov Light
09. O Father O Satan O Sun![/one_fourth_last]

Mercyful Fate – Don’t Break The Oath (1984)

Tekijä

Juha Karvonen

-

20.5.2014

[three_fourth]Tanskalainen Mercyful Fate on King Diamondin ja Hank Shermannin vuonna 1981 perustama yhtye. Ensimmäinen levy Melissa oli alan piireissä menestys ja huonommaksi ei kyllä jää toinenkaan levy, joka nyt on arvosteltavana. Mercyful Faten musiikki on lähellä perinteistä heavy metallia, mutta musiikissa on progressiivinen ote joka tekee kappalerakenteista monimutkaisia antaen itse musiikille laajan liikkumavaran. Mercyful Fate on jalostanut oman kimurantin soundin ja tunnistettavuuden. King Diamondin käyttämästä corpse paintista ja satanistisista sanoituksista johtuen yhtyettä pidetään ensimmäisinä black metal yhtyeinä Venomin ja Hellhammerin tavoin.

Levyn kansi on klassikko ja sen lähes kaikki hevarit tuntevat. Liekkimeressä oleva hahmo ja sen sormi osoittavat kuulijaa syyllistävästi tarttumaan levyyn ja valitsemaan tien helvetin tulessa. Ensimmäinen biisi oikeastaan näyttää koko levylle suuntaa, nimittäin ”A Dangerous Meetingin” ensiriffit puraisevat kuulijaa korvasta kannattaen kappaleen uskomattomiin mittoihin. Shermannin sekä Dennerin riffittely sekä soolot ovat käsittämättömän hienoja. Kingin laulu varmasti jakaa mielipiteitä, mutta omaan makuun se on tällä levyllä parasta. Toinen kappale sisältääkin enemmän jo Kingin tutuksi tullutta falsettilaulua ja tämä voi jo vahvat ennakkokäsitteet omaavat kuuntelijat ajaa pois levyn äärestä. ”Nightmare” on todella hieno kappale jossa on erittäin monimutkaisia kitarakuvioita. Basisti Timi G. Hansenin bassonsoittotaidot pääsevät tässä kappaleessa paremmin esille. ”Desacration of Souls” oli minulle levyn vaikein pala purtavaksi, enkä alkuun löytänyt biisistä tarttumapintaa. Lukuisten kuuntelujen jälkeen se sitten iski ja kovaa. Sen jälkeen se soikin monta päivää ”repeatilla” soittimessa. Aivan uskomaton biisi, jonka progemainen riffittely varustettuna Kingin mahtavalla puhtaalla äänellä nostaa biisin klassikoiden joukkoon. Kertosäe on varmasti yksi Mercyful Faten parhaimpia.

Jos levyn kolme ensimmäistä kappaletta ovat taattua tavaraa niin neljäs kappale laittaa palikat semmoiseen järjestykseen, että niitä palasia saa sitten keräillä. Nimittäin ”Night of the Unborn” on King Diamondin taidonnäyte. Biisi alkaa mahtavilla kitarasooloilla ja saa kyllä kämmenet hikoamaan sen verran, että kitaraan pitäisi tarttua. Soolojen jälkeen lähtee hyvin tyypillinen Shermannin riffi ja Kingin ääni pääsee oikeuksiinsa ja nyt vedetäänkin korkealta ja kovaa. Jälleen kerran biisiä kannattelee aivan mahtavat kitarasoolot, joita ujutetaan taidokkaasti kohtiin missä niitä ei ole totuttu kuulemaan. ”The Oath” alkaa mystisellä introlla jonka jälkeen lähdetään julistamaan paholaista jo levyllä totuttuun tyyliin. Kappaleessa on Shermannille tyypillistä riffittelyä, mutta lopussa kuullaan myös semmoista kitaraharmoniaa joka tuo väkisinkin mieleen Iron Maidenin. Mielestäni ” The Oath” on hyvä kappale, mutta kun edellinen biisi on ”Night of the Unborn” ja seuraava ”Gypsy”, niin itselle ”The Oath” jää vähän välikappaleeksi. ”Gypsy” on tuttu kappale monelle black metal fanille Emperorin In the Nightside Eclipseltä, jossa Emperor suhteellisen taidokkaasti otti biisin käsittelyyn. Gypsyn pääriffi on tarttuva ja kappale itsessään on levyn suoraviivaisin. ”Welcome to Princes of Hell” jatkaa levyn vahvaa linjaa. Kingin laulut, tarttuvat riffit sekä hienot soolot tekevät tästäkin kappaleesta klassikon. To one Far Away on haikeahko välikappale jonka aikana kuulija saa haukkoa happea ennen viimeistä messua, nimittäin ”Come To the Sabbath” on mystisyydessään yksi Mercyful Faten tunnetuimpia kappaleita.

Levy on ehdoton heviklassikko ja mestariteos. Olen monesti miettinyt miten jotkut levyt ovat vain toisistaan vain niin paljon parempia. Useimmiten ne levyt sijoittuvat yhtyeen alkupään tuotoksiin niin kuin tässäkin tapauksessa. Tämän levyn jälkeen Mercyful Faten tuotanto lähti laskuun, vaikka ihan hyviä levyjä julkaisivatkin. Levystä on tehty remasteroitu versio jossa soundeja on hiukan paranneltu sekä lisäkappaleena on Death Kiss (demo), jonka pohjalta valmistui A Dangerous Meeting. Lisäbiisi ei kauheasti lisäarvoa tuo vaikka historian esiintuomisessa ei mitään väärää olekaan.

Älä riko valaa ja korjaa vääryys, jos et vielä omista tätä klassikkoa.

10/ 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. A Dangerous Meeting 5:10
2. Nightmare 6:19
3. Desecration of Souls 4:54
4. Night of the Unborn 4:59
5. The Oath 7:31
6. Gypsy 3:08
7. Welcome Princes of Hell 4:03
8. To One Far Away 1:31
9. Come to the Sabbath 5:19
10. Death Kiss (demo) 4:30[/one_fourth_last]

Deicide – Once Upon the Cross (1995)

Tekijä

Juha Karvonen

-

15.5.2014

[three_fourth]Father! Why have you forsaken me?

Näillä sanoilla alkaa Deicide kolmas täyspitkä ja vuosi oli 1995. Deiciden kaksi edellistä oli todella hyviä levyjä ja ehdottomasti alan klassikkoteoksia. Vaikea kolmas levy ja mitä tekee Deicide? Iskee ehdottomasti raskaimman ja brutaaleimman levyn ulos. Jumalanpilkka on kovempaa kuin aikaisemmin ja levynkansistakin löytyy itse Jeesus. Vaikka Deiciden ulkomusiikillisista toimista voi olla montaa mieltä niin musiikillisesti jälki oli ensimmäisillä levyillä vahvaa.

Levyn soundit ovat erityisen raskaat. Kappaleet ovat pääsääntöisesti nopeita pyrähdyksiä, mutta millä tavalla Deicide sen juuri tällä levyllä tekee on äärimmäisen hienoa. Biisit jyrisevät läpi kuin konekiväärin lipas ammuttaisiin tyhjäksi. Tämä on ehdottomasti riffivoittoisin levy, mitä Deicide on puskenut ulos ja siitähän minä tykkään. Kitarasoundit ovat brutaalit mutta erittäin selkeät. Bentonin basso kuuluu suhteellisen hyvin jykevien kitaroiden seassa. Steve Asheimin soitto patterin takana ei jätä kyllä kylmäksi, soitto on ensiluokkaista. Glen Bentonin äänenkäyttö on tällä levyllä suoraviivaista eikä turhia kikkailuja onneksi ole.

28 minuuttia ja 9 kappaletta. Mitään välisoittoja tai muuta hempeilyä on turha odottaa. Levyn biisimateriaali on hyvin tasaista, mutta mitään Sacrificial Suicide, Dead By Dawn tai Dead But Dreaming – tyylisiä ”hittejä” levyllä ei ole. Tämä levy on siitä harvinainen, että se paranee loppua kohden. Kaksi viimeistä kappaletta To Be Dead ja Confessional Rape ovat semmoista riffimyrskyä, jota ei ole ennen Deiciden leirissä nähty, eikä tulla näkemäänkään. They are the Children of the Underworld on ehkä levyn mieleenpainuvin kappale, muuten meno on todella tasaista eikä aina edes huomaa että kappale vaihtuu. Jos jostain pitää moittia niin se on juuri tämä liiallinen tasaisuus, joka on etenkin myöhemmillä Deiciden levyillä enemmän kuin tavaramerkki.

Deiciden kultainen kolmikko ja tämä on sen viimeinen levy. Nämä kolme pitäisi löytyä jokaisen hevarin hyllystä, vaikka tämän tyylinen pieksentä ei olisikaan täysin sinun juttusi.

8½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Once Upon the Cross 3:34
2. Christ Denied 3:39
3. When Satan Rules His World 2:54
4. Kill the Christian 2:57
5. Trick or Betrayed 2:24
6. They Are the Children of the Underworld 3:11
7. Behind the Light Thou Shall Rise 2:57
8. To Be Dead 2:39
9. Confessional Rape 3:52[/one_fourth_last]

Megadeth – Rust in Peace (1990)

Tekijä

Juha Karvonen

-

7.5.2014

[three_fourth]

Vuosi 1990 ja elettiin thrash metallin kulta-aikaa. Kyseisen vuoden sekä yksi kaikkien aikojen parhaimmista thrash levyistä on ehdottomasti Megadethin Rust in Peace. Megadeth oli ennen tätä julkaisua tehnyt kohtuullisen hyvän So far, so good..So Whatin, jonka kiertueen aikana Mustaine veti päihteitä siihen malliin, että harva enään uskoi Megadethin paluuseen. Tai voidaanko sitä sitä edes pitää ihmeenä, että alta kolmekymppinen alan ammattilainen käy pohjalta hakemassa vauhtia? Kovien vieroitushoitojen jälkeen Mustaine laittoi aluksi bändin uusiksi ottaen rumpuihin Nick Menzan ja toiseksi kitaristiksi Marty Friedmanin. Bassoa kuritti edelleen David Ellefson. Tämä on itselle sekä monille muille se klassisin Megadeth-kokoonpano. Mustaine pursui varmasti vihaa sekä näyttämisenhalua jonka tuloksena syntyi yhtyeen paras, vihaisin ja monipuolisin levy Rust in Peace.

Albumi lähtee käyntiin riffimyrskyllä joka tempaisee kuulijan samantien mukaansa. ”Holy Wars.. The Punishment Die” on täydellinen kappale josta löytyy kaikki thrash metallin tunnusmerkit: nopeus, teknisyys, käsittämättömän hienot kitarasoolot ja vihainen Mustainen laulu. Koko bändi soittaa niin hyvin yhteen, että edellisen levyn kohokohdat jäävät vain hienoiksi muistoiksi.

”Hangar 18” jatkaa melodisella ja erittäin teknisellä linjalla. Mustainen ja Friedmanin soolot sotivat toisiaan vastaan semmosella tavalla mitä ei ole ennen kuultu. Biisin loppupuolen progressiiviset riffittelyt ja tekninen taiturointi pysäyttää jokaisen metallimiehen ja – naisen. Mustaine näyttää ansaitusti keskisormea muille bändeille ja etenkin viereiseen pöytään. ”Hangar 18” tulee aina olemaan olemaan monille 90-luvulla eläneille hevareille yksi aikakauden kappaleita puhumattakaan kitaristeista, jotka sormet verillä tahkoivat biisin melodioita sekä sooloja. Sama tekninen raivo jatkuu myös seuraavien kappaleiden ”Take no Prisoners” sekä ”Five Magicsin” osalta. Jos ensimmäisissä kappaleissa soolot ja kimurantit riffit näyttelivät pääosaa niin kyllä viimeistään näissä kappaleissa David Ellefsonin bassonsoitto saa myös kunniaa, puhumattakaan rumpali Nick Menzan äärimmäisen tarkasta soitosta.

”Poison was the Curea” olen aina pitänyt levyn ns. heikoimpana lenkkinä, vaikka oman panoksensa levyn yhtenäiseen linjaan se tuokin. Kauaa ei tarvitse jäädä paikoilleen polkemaan, koska ”Lucretia” palauttaa järjestyksen. Soolot heitetään semmosta tahtia ulos, että ei voi kuin ihailla Mustainen ja Friedmanin taitoa.

Levyn loppu on myös erittäin kovaa tekoa, vaikka hengähdystaukoa tarjoillaankin ”Dawn Patrolin” muodossa. Tämän jälkeen ”Tornado of Souls” sekä ”Rust in Peace…Polaris” pistävät semmoisen ydinsodan käyntiin, ettei Megadethin asemaa yhtenä kovimpana thrash-yhtyeenä pystytä horjuttamaan, vaikka tulevilla julkaisuilla tasonlaskuakin odotettavasti tulikin.

Rust in Peace on todettu monissa äänestyksissä yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi metallialbumiksi. Tuotanto on äärimmilleen vietyä ja soittimien tasapainoinen tulitus kannattaa koko 40 minuutin ajan. Tyylikäs kansikuva kruunaa Megadethin mestariteoksen joka muutti meidän monen maailman. Se on paljon sanottu yhdestä levystä, jos olit paikalla niin tiedät mitä tarkoitan.

10 / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Holy Wars… The Punishment Due 6:32
2. Hangar 18 5:11
3. Take No Prisoners 3:27
4. Five Magics 5:39
5. Poison Was the Cure 2:56
6. Lucretia 3:56
7. Tornado of Souls 5:19
8. Dawn Patrol 1:51
9. Rust in Peace… Polaris 5:44[/one_fourth_last]

Testament – The Ritual (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

28.4.2014

[three_fourth]Eletään vuotta 1992, grunge on lyönyt lävitse ja metallimaailma elää jossain määrin muutoksen kourissa. Metallica oli julkaissut edellisenä vuonna kuuluisan Black-albumin. Megadeth julkaisi Countdown to Extinctionin, vähän myöhemmin Anthrax grunge-vaikutteisen The sound of white noisen. Testament julkaisi The Ritualin keväällä 1992.

Itse olen aina pitänyt Testamentiä samassa arvossa kuin esim. Megadethia. Testament ei ole tehnyt yhtään huonoa levyä ennen vuotta 1992 eikä The Ritual tehnyt poikkeusta. The Ritual edustaa musiikillisesti enemmän perinteistä heviä kuin thrash- tai speedmetallia, mihin nyt haluaa Testamentin aiemmat levyt kategorioida.

Ritual on erittäin vahva ja tasokas levy. Heti levyn alkuun heitetään semmonen biisimateriaali, että ei voi kuin ihailla Testamentin taitoa käsitellä keskitempoista heviä. So many lies ja Let go of my world ovat aivan loistavia kappaleita joita jatkaa kaunis heviballadi nimibiisi The Ritual. Deadline on levyn parhaimpia kappaleita ja meno jatkuu koko levyn loppuun. Levyllä ei ole mielestäni yhtään huonoa biisiä vaikka kaksi heviballadiakin levylle mahtui. Return to Serenity on ehkä keskinkertainen kappale, jos joku on pakko mainita.

Levy on todella hyvin tuotettu ja kappalemateriaali on sen verran vahvaa, että omissa listoissani tämä on ehdottomasti Testamentin top3- albumeita. Vaikka voidaan puhua tietynasteisesta kaupallistumisesta, niin sitä ei voida kieltää että tämä ei olisi hyvä ja raskas levy. Koko yhtyeen voimannäyte vuosimallia 1992.

9 / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Signs of Chaos 0:30
2. Electric Crown 5:30
3. So Many Lies 6:04
4. Let Go of My World 3:47
5. The Ritual 7:27
6. Deadline 4:46
7. As the Seasons Grey 6:12
8. Agony 4:00
9. The Sermon 4:41
10. Return to Serenity 6:30
11. Troubled Dreams 5:02[/one_fourth_last]

Metalliluola

Carcass – Surgical Steel (2013)

Behemoth – The Satanist (2014)

Mercyful Fate – Don’t Break The Oath (1984)

Deicide – Once Upon the Cross (1995)

Megadeth – Rust in Peace (1990)

Testament – The Ritual (1992)

Mainos:

Viimeisimmät:

Rytmihäiriö juhlistaa 20 vuotta sitten julkaistua ”Saatana on Herra” -klassikkoalbumiaan minikiertueella

Renegade Angel sytyttää liekin uudella heavy metal -julkaisulla ”Steal the Fire”

Minna Kivelä ohjasi K18-musiikkivideon jouhikkometallibändi Kallomäelle

Norjalainen progressiivisen metalin jättiläinen Leprous Kaaos Festivalin lauantain pääesiintyjäksi

Rock-tulokas WOLFRAM julkaisi ”Favorite Enemy -singlensä” – Näe bändi Turun Logomossa...

Viimeisimmät:

Seuraa