[three_fourth]Metallican St. Anger on yhtyeen ristiriitaisin julkaisu. Tämä vuonna 2003 julkaistu levy jakoi kriitikotkin kahteen leiriin ja sai monien yllätykseksi täysiä pisteitä ja yltiömäisiä kehuja. Ensikuuntelut todistivat kumminkin suurimmalle osalle kuuntelijakuntaa aivan toista.
Metallican vaikeudet levyä tehdessä ovat kaikkien tiedossa, joten niitä on turha lähteä kertaamaan. Albumia kuunnellessa ei voi kumminkaan välttyä ajatukselta, että onko yhtyeellä ollut oikeasti kiinnostusta tehdä musiikkia kaiken häröilyn keskellä. Some Kind Of Monster – dokumentissa kehutaan, että nyt tulee kaikkien aikojen kovin albumi vaikka kappalettakaan ei ollut valmiina. Ehkä yhtä typerä kommentti kuin se, että jos Cliff Burton olisi elossa, niin St. Angerin kaltaista roskaa ei olisi koskaan syntynyt.
Yleisesti ottaen Metallican kaltaisen monsterin meneminen studioon ilman yhtään valmista biisiä tuntui tässä tapauksessa oudolta. Suurien egojen välinen taistelu ja musiikilliset erimielisyydet paistavat St. Angerista läpi vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jotenkin se ahdistuksen tunne kuuluu jokaisesta kappaleesta. Ovatko Metallican vaikeudet tai vaikea levyntekoprosessi sitten armahdettava asia levyä tarkastellessa? No ei helvetissä ole, biisit ovat hyviä tai huonoja riippumatta siitä, mikä prosessi niiden takana on.
Yleensä ensimmäinen kritiikki albumia kohtaan on sen soundimaailma. Mielestäni albumin suurin heikkous ei ole kumminkaan soundit tai tuotanto. Hyvillä sävellyksillä olisi voitu pelastaa jatkuva soundeihin tarttuminen tai tuotannon olematon taso. Esimerkiksi albumin ensimmäinen kappale ”Frantic” on oikeasti hyvä biisi, jossa on aggressiivisuutta ja reipasta poljentaa, joka tekee biisistä niin hyvän kuin se todellisuudessa on. Riffit pureutuvat ytimiin ja Hetfieldin lähes rap-tyylinen vihanpurkaus kuulostaa poikkeuksellisen hyvältä. Edes rumpusoundi ei häiritse. Valitettavasti kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen aletaan uppoutumaan yhä syvemmälle sekamelskaa, josta valosäteet eivät löydä ulos kuin hetkellisesti.
Kappaleiden rakenteet ovat hyvin hajanaisia ja tuntuvatkin siltä, että biisit ovat kasattu hyvin erinäköisistä palikoista, jotka ovat survottu väkisin yhteen. Sovituksellinen työ on jäänyt puolitiehen puhumattakaan sanoituksista, jotka kuulostavat jopa naurettavalta. Hetfieldin laulu, jos sitä voi lauluksi edes kutsua on välillä todella rasittavan kuuloista. Tunne siitä, että Ulrich ja tuottaja Bob Rock on sanonut Hetfieldille, että `laula nyt jumalauta ne osuutesi purkkiin niin saadaan levy valmiiksi` vahvistuvat mitä pidemmälle levy etenee.
Jos levyn kaksi ensimmäistä kappaletta edustaa levyn parhaimmistoa, niin kolmannella raidalla ”Some Kind Of Monsterilla” heikkoudet tulevat jo esille. Kappaleessa on hyviäkin elementtejä, jotka hautautuvat kumminkin ihme sekoilun alle sekä biisin venyttäminen yli kahdeksaan minuuttiin tuntuu järjettömältä. Samaan biisien pitkittämiseen Metallica sortuu itseasiassa jokaisessa kappaleessa. Ehkä maininnan ansaitsee myös rasittava ”Invisible Kid”, joka jollain pimeällä tavalla kestää kuuntelua. Suupielet alkavat nykiä alaspäin vaikka ”My World” sekä ”Sweet Amber” tukevatkin albumin kokonaisilmettä. Räkäballadi ”The Unnamed Feeling” onkin sitten suoraan roskakoriosastoa ja sama meno jatkuu ”Purifyssa” sekä täysin palasiksi hajoavassa ”All Within My Hands`ssa”
75 minuuttia on pitkä aika ja vielä pidemmäksi se käy St. Angerin parissa. Jos biisit olisivat purkitettu esimerkiksi puoleen tuntiin, niin levy ajaisi paremmin asiansa. Viime viikkoina suuri puheenaihe oli se kuinka St. Anger oli tehty muutaman muusikon toimesta uuteen uskoon paremmilla soundeilla. Tämä vahvistaa mielipidettäni siitä, että albumia ei olisi pelastanut parempi soundimaailma. Vaikka St. Anger onkin puuduttava ja monin paikoin todella aliarvoinen levy, niin kyllä siellä on jotain hyviäkin asioita, joista päällimmäisenä albumin ehjimmät kappaleet ”Frantic” sekä ”St. Anger”. Hyviä riffejäkin löytyy, mutta sekamelskan ja kaiken hölmöilyn keskellä niiden olemassaoloa ei juuri huomaa.
St. Anger on albumi, jossa ei ole juuri mitään mihin joskus 80-luvulla yhtyeessä ihastuit. Poissa ovat kitarasoolot, yhtyeelle ominaiset biisirakenteet sekä akustiset kitarat. Kun albumin sävellystasokin on vielä pääosin heikkoa, niin korkeat pisteet tuntuisivat vääryydeltä Metallican klassikkoalbumeita kohtaan. Näiden vuosien aikana viha / rakkaus suhde levyä kohtaa on kuitenkin ymmärrettävää ja St. Anger on albumi jonka kuuluukin jakaa mielipiteitä. Se mitä mieltä me fanit loppujen lopuksi olemme, on yhdentekevää. Metallica on edelleen yksi suurimmista ja James Hetfieldin sanoin ”It`s my world, sucker” päätetään tämä arvostelu.
6/10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Frantic 5:50
2. St. Anger 7:21
3. Some Kind of Monster 8:25
4. Dirty Window 5:24
5. Invisible Kid 8:30
6. My World 5:45
7. Shoot Me Again 7:10
8. Sweet Amber 5:27
9. The Unnamed Feeling 7:09
10. Purify 5:13
11. All Within My Hands 8:49
[/one_fourth_last]
