Without Warning, lupaava kotimainen modernin metallin edustaja on julkaissut uusimman singlensä “PULSE” musiikkivideon kera. Uusi single on saanut vahvaa inspiraatiota saksalaisesta underground rave-musiikista. Kappale houkuttelee kuulijan industriaaliseen äänimaisemaan jonka teknohenkinen symfonia vie mennessään.
“PULSE” sykkii intensiteetillä ja tarttuvilla rytmeillään joka on iso osa rave-kulttuuria. Kappaleessa fuusioituu metallimusiikin raivokkuus ja teknomusiikin hypnottisuus. “PULSE” henkii ihmisen ja koneen välistä yhteyttä niin musiikillisesti että sanoitusten puolesta.
”Kappale toi heti mieleeni underground-tyyppiset rave tapahtumat. Hetkiä, jossa kuulija antautuu täysin musiikin rytmille joka synkronoituu oman sykkeen kanssa. Tästä myös kappaleen nimi on saanut inspiraationsa. Jokaisen teoksen kohdalla haluamme uppoutua kappaleen ympäristöön, tunnetilaan ja tarinaan. “Pulse” edustaa Without Warningin tyyliä kokonaisvaltaisesti – ketä me olemme ja mikä on meidän identiteetti. Ei ole sattumaa, että inspiroiduimme juuri Saksalaisesta rave-musiikista. Saksassa on valtava ja lahjakas metalliyhteisö ja he ovat aina tukeneet Suomalaista metallimusiikkia. Olemmekin siksi innoissamme, että voimme tavoittaa heidän kuulijat tällä kappaleella.” Kertoo laulaja Michaela “Micha” Tuomenoksa.
Ytimessään “PULSE” tutkii mystistä suhdetta ihmiskunnan ja teknologian välillä, heijastaen kiinnostavaa ja futuristista tarua Without Warningin ympärillä. “PULSE” sumentaa rajoja orgaanisen ja keinotekoisen elämän väliltä, jossa tulkinta synnyttää kokonaisvaltaisen ja intensiivisen kokemuksen kuulijalle.
”Mielessäni pyöri visio teknohenkisestä kappaleesta, jossa yhdistyy vauhdikas syke, elektroninen äänimaisema ja bändin jo vahvaksi muodostunut oma tyyli. Kappaleessa tapahtuu paljon asioita, joten kokonaisuus haki hetken muotoaan. Tehokkaalla yhteistyöllä sovitus saatiin toteutettua vision mukaiseksi ja vihdoin PULSE on valmis valloittamaan kuulijat.” Kertoo kitaristi ja tuottaja Juuso Javanainen.
Eräs proge-metallin kantaisistä, amerikkalainen Queensrÿche nähdään Helsingin Kulttuuritalossa 31. tammikuuta 2025. Vuonna 1981 Seattlen lähellä perustettu Queensrÿche on uransa aikana julkaissut useita ikonisiksi nousseita levyjä, joista tulevalla ”The Origins”-kiertueella bändi esittää omanimisen debyytti-EP:n sekä ”The Warning”-debyyttialbuminsa kokonaisuudessaan.
Lämmittelijänä kiertueella nähdään kalifornialainen heavy metal -ryhmä Night Demon.
Liput keikalle tulee myyntiin perjantaina 12.7.2024 klo 12:00 – Lippu.fi.
TuskaLive & Grey Beard esittävät:
Queensrÿche – The Origins Tour 2025
Support: Night Demon
31.1.2025 Helsinki – Kulttuuritalo
Liput alk. 49,00€ | Lippu.fi
K-18 | ovet 18:00
Äskettäin Tuskassa päälavan eteen jättiläismäisen pitin masinoinut Lost Society nähdään Tampereen Tavara-asemalla lauantaina 23. marraskuuta. Lost Societyn tuorein albumi ”If The Sky Came Down” on nostanut bändin uusiin ulottuvuuksiin. Kypsästi ja tyylikkäästi vyöryttävä Lost Society lukeutuukin nykyään modernin metallin ehdottomaan eliittiin.
Lämppäreinä nähdään helsinkiläinen vaihtoehto-rock/metal -yhtye St. Aurora, energinen Delta Enigma sekä tulevaisuuden metallijyrä Countless Goodbyes.
Liput keikalle ovat myynnissä nyt Tiketissä.
TuskaLive ja Grey Beard esittävät:
LOST SOCIETY
Support: St. Aurora, Delta Enigma, Countless Goodbyes
23.11.2024 Tampere – Tavara-asema
Liput alk. 37,00€ (+ narikkamaksu 3,00€) | Tiketti
Ikärajaton / K-18 | ovet 18:00
Suomalainen metalliyhtye Autumn’s Grief julkaisi toisen singlen ”The Absolution” tulevalta kolmannelta albumiltaan ”Dead Among The Living”, joka julkaistaan 25. lokakuuta 2024 Inverse Recordsin kautta.
The Absolution kertoo ihmisen sisäisistä kamppailuista sekä tuskan ja syntien tunnustamisesta hyvälle ystävälle.
”Kun valitsimme singlekappaleita kolmannelta levyltä, The Absolution oli yksi suosikkikappaleista kaikkien listalla. Siinä on erityinen tunnelma heti ensimmäisistä nuoteista lähtien”, kertoo yhtyeen laulaja Noora Virtanen
1. The Absolution Singlen kansikuvan maalaus: Kris Olson Editointi Mikko Virtanen
Vuonna 2021 perustetun yhtyeen muodostavat kitaristi Santtu Rosén (Dead End Finland), kosketinsoittaja Ville Skön (Willie Dangerr, Synthwave Willie) ja laulaja Noora Virtanen (Tulio). Yhtyeen musiikki tunnetaan synkästä tunnelmasta, raskaista kitaroista, kauniista pianomelodioista ja melankolisista sanoituksista.
01. The Absolution 02. Dead Among The Living 03. Perfectly Flawed 04. Pushing Up The Daisies 05. The Inquisition 06. Aberration of Light 07. The Skyclad Spell 08. A Light In a Void 09. The Failure 10. Alone Albumin kansikuvan maalaus: Kris Olson Editointi: Mikko Virtanen
Kokoonpano:
Laulu – Noora Virtanen
Kitarat & basso – Santtu Rosén
Koskettimet – Ville Skön
Sessiorummut – Jarno Petterinen
Helsinkiläinen BloodBlind on julkaissut uudet singlen ”Brick By Brick”. Yhtyeen omin sanoin kappale on heiltä tähän mennessä myös raskain, monellakin tapaa. Kappaleen sanoitukset ja musiikkivideo kuvaavat masennuksen vaarallisimpia puolia ja sitä kuinka henkilö saataa rakentaa ympärilleen ”muurin” sulkeakseen kaiken pois, tiiliskivi kerrallaan. ”Brick By Brickin” sanoma onkin (kuten köörihuudoista kuulee) ”Wield the hammer” eli nosta vasara, murskaa seinä, ja pyydä apua.
Tämän takia yhtye aikookin lahjoittaa kaikki kappaleen Bandcamp-tuotot suoraan Mieliry:lle, tukeakseen mielenterveyspalveluita ja tuoden apua niille jotka sitä tarvitsevat.
Bandcampin avulla pystyt itse määrittämään kuinka suuren lahjoituksen teet (alk.1€): https://bloodblind.bandcamp.com/track/brick-by-brick
Kappaleesta on julkaistu myös pysäyttävä musiikkivideo:
30 vuotta sitten heinäkuussa 1994 julkaistu ”The Last Temptation” oli Alice Cooperin uran studioalbumi nro 13. Levyä voidaan pitää monella tapaa paluuna Cooperin 1970-luvun tunnelmiin, ei vähiten sen takia, että päähenkilö on poika nimeltä Steven. Mystinen The Showman saa tarinan edetessä Stevenin liittymään mystiseen kiertävään karnevaaliin, jossa ”ei tarvitse koskaan kasvaa isoksi”. Satu julkaistiin myös sarjakuvana, jonka käsikirjoitti Neil Gaiman, jonka työ on varmasti tuttua scifi-faneille mm. The Sandman– sarjakuvan kautta.
Poiketen kahdesta edellisestä Alice Cooper-levystä ”Trash” (1989) ja ”Hey Stoopid” (1991), ”The Last Temptationin” jokaisella biisillä ei soita eri kokoonpano. Alice kokosi joka tapauksessa myös tähän vakuuttavan ryhmän koostuen kitaristi Stef Burnsista (Y&T, Huey Lewis & The News), basisti Greg Smithista (Ted Nugent, Rainbow), koskentinsoittaja Derek Sherenianista (Dream Theater, Billy Idol) sekä The Hootersista tutusta David Uosikkisesta, jonka sukujuuret olivat, kuten sukunimestä voi päätellä, Suomessa.
Albumi käynnistyy ”Welcome To My Nightmaren” tunnelmiin vievällä ”Sideshow”:lla, joka saa kuulijan miettimään millainen kiertävä karnevaali tässä on kyseessä? ”Nothing’s Free” vastaa tähän kysymykseen ilkeällä kertosäkeellä, biisin ollessa mainio rokkiveto.
Viime vuosina paluun Cooperin keikkasettiin tehnyt ”Lost In America” on lyriikoiltaan yksinkertaisen nerokas katsaus Jenkki-mentaliteettiin. ”Bad Place Alone” yllättää slide-kitaroillaan ja kitarariffillään. Biisissä Alice muistuttaa kuulijoitaan pienillä viittauksilla vanhoihin klassikoihin, itse kertosäkeen ollessa taattua 1970-luvun Cooperia. Mainio esitys.
Levyn ensimmäinen Alicen yhdessä Tommy Shawn (Styx, Damn Yankees) sekä Jack Bladesin (Night Ranger, Damn Yankees) kanssa kirjoittama sävellys ”You’re My Temptation” vie seksikkäällä groovellaan Alicen ja päähenkilömme Stevenin lihallisten houkutusten pariin, ollen yksi albumin monista ässäraidoista.
Kaksikko ”Stolen Prayer” ja ”Unholy War” onnistui myös yllättämään, sillä ensimmäinen on Alicen ja Chris Cornellin (1964–2017) yhdessä kirjoittama hieno kappale, joka käynnistyy balladina, kasvaen siitä hyvin 1970-luvun henkiseksi eeppiseksi teokseksi. Biisin kruunaa Cornellin alkuun hillityt taustalaulut kertosäkeessä, jotka pääsevät kunnolla vapaaksi vasta lopussa, jolloin tuttu, hieno tenori pääsee valloilleen.
Cornellin yksin säveltämä ”Unholy War” on taas jotain avain muuta, sillä biisi voisi hyvin olla myös Soundgardenin levyiltä nostettu. ”Lullaby” on jälleen kuin visiitti ajassa taaksepäin ”Welcome To My Nightmaren” tunnelmiin Alicen päästäessä teatraalisen puolensa irti. Kappale ei olisi lainkaan väärässä paikassa esimerkiksi Broadway-musikaalissa.
Albumin toinen Alicen yhdessä Shaw-Blades -kaksikon kanssa työstämä ”It’s Me” on tiukasti 1970-luvun tunnelmissa liikkuva Cooper-balladi. Se on onnistunut sävellys, osoittaen taas kerran kuinka hyvin Alice pystyy tulkitsemaan myös hitaita ja tunnelmallisia sovituksia.
Viimeisenä kappaleena kuullaan ”Cleansed By Fire”, joka nimensä mukaisesti puhdistaa pakan ja päättää tarinan. Biisi on yli kuusi minuuttia kestävä eeppinen teos, joka on yhdistää 1970-luvun ja 1990-luvun alun rankemman Alicen Kyseessä on loistava sävellys, ei vähiten mahtavan kertosäkeensä ansiosta.
”The Last Temptation” on itselleni yksi tärkeimmistä Alice Cooper -levyistä. Osittain sen takia, että sen ilmestymisen aikaan kävin läpi rankkoja aikoja omassa elämässäni. Tunnustan heti, että en pysty arvioimaan kiekkoa puolueettomasti, koska kyseessä on LP, joka auttoi nuorta miestä jaksamaan eteenpäin enemmän kuin uskallan näin jälkikäteen edes ajatella. Mahdollisesti tästä syystä en ole levyä kuunnellut kokonaisuutena koko 2000-luvulla, mutta nyt kuuntelin ja perkule vie, kokonaisuus on yhä mainio.
Musiikki vie parhaimmillaan kuulijan kokonaan toiseen maailmaan ja itselleni ”The Last Temptationin” maailma oli aikoinaan huomattavasti parempi paikka, kuin se missä elin.
Jos jotain negatiivista pitää levystä sanoa, materiaali olisi hyötynyt raskaammasta soundimaailmasta, mutta tämä toimii silti loistavasti. Kaupallisesti ”The Last Temptation” ei kyennyt toistamaan kahden edeltäjänsä menestystä, mutta nousi silti Suomen virallisen listan sijalle seitsemän.
9/10
Ilkka Järvenpää
1.Sideshow
2.Nothing’s Free
3.Lost In America
4.Bad Place Alone
5.You’re My Temptation
6.Stolen Prayer
7.Unholy War
8.Lullaby
9.It’s Me
10.Cleansed By Fire
Amorphis ja ”Tales From The Thousand Lakes” on yhdistelmä, joka nostattaa välittömiä mielikuvia. Monet niistä vahvan nostalgisia. Levystä on kirjoitettu nimensä mukaisesti tuhansia sanoja, ja sen merkitystä genreen ei voi aliarvioida.
Tunnusomaisinta oli aikakausi, jolloin se ilmestyi ja kuinka albumi resonoi tähän. Koskettimet nousivat vahvempaan rooliin ja uuden kasvon, Kasper Mårtenssonin osuus LP:n menestyksessä on merkittävä. Melodiset osuudet valtasivat kasvavassa määrin tilaa ja jo tällä levyllä bändi astui pois debyyttinsä ”The Karelian Isthmus” puhtaasta death metal -soundista.
Moog- kuviot ”Thousand Lakes” -introssa ja ”Magic And Mayhem” -kappaleessa kuulostavat kuin näytteiltä 1970-luvun Uriah Heepin ja Jethro Tullin sointukirjasta. 1990-luvulla kyseiset yhtyeet olivat kirosana, mutta kukaan ei tuntunut näitä musiikillisia yhtymäkohtia tuolloin erikseen noteeraavan. Omalaatuiset poikkeamat hyväksyttiin osaksi äärimetallin jatkuvasti rikastuvaa DNA:ta.
Koskettimien luoman värityksen lisäksi Esa Holopaisen ja Tomi Koivusaaren kitarat sekä viimeksi mainitun örähtelyt kantavat läpi levyn. Kyyriassa tuolloin vaikuttanut Ville Tuomi täydentää näitä muutamalla puhtaalla lauluosuudella, jotka tosin muistikuvat olisivat sijoittaneet keskeisempään rooliin.
Kalevalan rikkaasta maailmasta nostetut tarinat täydentävät kokonaisuuden. Folk elementit maustavat musiikkia ja levy on selvästi suuri hyppäys portailla edeltäjäänsä verrattuna. Tästä huolimatta liike ”Tales From The Thousand Lakesista” seuraavaan, vuoden 1996 ”Elegyyn” oli vielä merkittävämpi niin musiikin kuin luonnollisesti lauluesityksen osalta.
Mitä yksittäistä hetkeä hienosti toimivasta kokonaisuudesta kuulija voi nykyään nostaa esille? ”The Castawayn” meriitit tunnetaan ja ”Drowned Maid” iskee hermoon jokainen kerta taatulla voimalla. Ja tietysti kaiken kruunaa “Black Winter Day” -klassikko, jota yhä kuuntelee mielellään. Näitä huomattavasti erilaisemmille poluille siirtynyt yhtye on yhä livenä soittanut ja toki Amorphis on esittänyt myös koko teosta konserteissaan alusta loppuun, ja Tavastialla taltioitu tulkinta saadaan kauppojen hyllylle tänään.
Koko levy ja erityisesti sen tunnetuimmat biisit ovat soineet stereoista niin monta kertaa 1990-luvun jälkeen, että nykypäivänä on mukavampi hehkuttaa harvemmin kuultuja kappaleita ”First Doom” ja ”Forgotten Sunrise”, joka ovat Holopaisen käsialaa. On helppo kuvitella death- ja folk metal -liikkeiden imeneen vaikutteita tämän kaltaisista sovituksista.
Viimeisen niitin ”Tales From The Thousand Lakesin” menestyksen takana takoivat neljä nimeä: Sunlight studiot, Thomas Skoksberg, Sjlvain Bellemare sekä Wes Benscoter. Levyn soundit ovat erinomaiset ja syksyllä 1993 on vaikea kuvitella paremmin ajan hermolla ollutta metallituotantoa. Samoin kansitaide on vakuuttava, ja vaikka vanha Amorphis-logo laskettiin tämän jälkeen hautaan, se loistaa sinisyydestä kauniilla ja vakuuttavalla tavalla.
Amorphis 30 vuotta sitten on kuin täysin eri yhtye nykyiseen bändiin verrattuna, tämä ei ole huono eikä hyvä asia vaan etuoikeus, josta voi nauttia yhden kotimaisen metallin kiistattoman klassikon soidessa taustalla.
9/10
Ville Krannila
1.Thousand Lakes
2.Into Hiding
3.The Castaway
4.First Doom
5.Black Winter Day
6.Drowned Maid
7.In The Beginning
8.Forgotten Sunrise
9.To Father’s Cabin
10.Magic And Mayhem
Torstaina 4.7.2024 Böle Areenalla Helsingissä oli tarjolla Legendojen esittämää musiikkia, kun Phil Campbell (Ex-Motörhead kitaristi) sekä Yngwie Malmsteen astelivat lavoille omien bändiensä kanssa.
Phil Campbell and The Bastard Sons tarjoili erinomaisen startin illalle Hard Rockin merkeissä ja vaikkei saanutkaan yleisöä huudatuksillaan ehkä haluttuun tunnelmaan niin uskon, että kaikki yleisössä nauttivat silti esityksestä. Torstai ilta Suomessa ei ole kuitenkaan se helpoin yleisö saada mukaan valtaviin huudatuksiin. The Bastard Sons koostuu suurimmaksi osaksi Campbellin omista pojista Todd – kitara, Tyla – basso, sekä Dane – Rummut. Joel Peters hoitaa nykyään laulajan roolia ja hän suoriutui siinä tänä iltana erinomaisesti. 7 kappaleen lämppäribändin settilistasta löyty kolme vanhaa Motörhead kappaletta, jotka saivat yleisön hyvin mukaan alkuillasta. Soitto alkoi n.15 minuuttia aikataulusta myöhässä, mutta se sujui herrasväeltä kiitettävästi ja Phil Campbell näytti olevan vielä pirteä lavalla 63-vuoden iästä huolimatta.
Kappalelista:
We’re the Bastards
Freak Show
Going to Brazil (Motörhead cover)
High Rule
Born to Raise Hell (Motörhead cover)
Ace of Spades (Motörhead cover)
Strike the Match
Kuvagalleria:
1 of 52
Heti keikan jälkeen alkoi The Bastard Sonsien kamojen purku lavalta ja yleisössä alkoi kiivaat keskustelut Yngwie Malmsteenista: ”Mikä on Ynkän paras biisi?”, ”Onko koskaan ennen tullut nähtyä Ynkkää livenä?”. Ei ollut siis epäselvyyttä siitä, ketä yleisö oli tullut tänä iltana katsomaan. ”Ynkkä, Ynkkä, Ynkkä” huudot alkoivat jossain vaiheessa iltaa kaikumaan Böle Areenalla. Yleisö ei selvästikään malttanut odottaa kitarasankarin saapumista lavalle.
Illan maestro Yngwie Malmsteen aloitti myös 15 minuuttia aikataulusta jäljessä ja päästi illan yleisön irti. ”Ynkkä,Ynkkä” huudot jatkuivat edelleen ensimmäisen biisin ”Rising Force” aikana. Monen yleisön pitkään odottama hetki, toisilla jopa vuosikymmenien odottelu oli nyt palkittu. Itse herra ”more is more” oli nyt vihdoin ilmi elävänä lavalla. Sopivampaa biisiä ”Ynkän” shown aloittamiseen on vaikea kuvitella. Itsevarma Malmsteen näytti läsnäolollaan ja eleillään edelleen olevan kitarajumala-statuksen arvoinen soittaja. Mutta pelkkään lavaliikehdintään se valitettavasti useaan otteeseen keikan aikana jäi. Jo ensimmäisen klassikkobiisin soolon alkaessa huomasi, että soittotaidot eivät olleet enää samassa vireessä mitä herran kulta-aikoina. ”Mutaisen” soiton alta tunnisti kyllä mikä soolo oli kyseessä, mutta valtava kaikuvalli ja virheiskut saivat aikaan enemmän koomisen kuin kitarataiturointo-tunnelman. Ja tämä oli valitettavasti koko illan agenda melkein jokaisen Malmsteenin soolon aikana.
Illan toinen kappale ”I’ll See the Light Tonight” sai taas mielen virkeäksi ja Malmsteenin lavashowta oli viihdyttävää katsella. Toinen klassikkobiisi sai myös yleisön pidettyä hyvin innokkaana. Mielessä pyöri jospa se ensimmäinen biisi menikin vain jännityksen piikkiin. Mutta valitettavasti taas soolon alkaessa ”kummeli-show” sai alkunsa. Illan esitystä oli viihdyttävää katsella, ja vuosien odottelu kitaralegendan näkemisestä vihdoin oli todellista totta. Tosin näkeminen oli pääasiassa se asia, mitä keikalta jäi jälkipolville kerrottavaksi. Kappaleiden riffit ja yksinkertaisemmat ”liidi” osuudet Malmsteen kyllä hoiti kunnialla kotiin, mutta se mitäpä ehkä suurin osa yleisöstä oli tullut kuuntelemaan ja katsomaan paikanpäälle eli herran virtuoosimaiset sooloilut (joita oli kyllä runsaasti keikan aikana tarjolla), jäivät kyllä valitettavasti suorituksiltaan heikoiksi ainakin tällä keikalla.
Malmsteenin taustabändi Nick Marino – koskettimet/laulu, Emilio Martinez – basso/taustalaulu sekä Kevin Klingenschmid – rummut hoitivat ammattimaisen tausta soitannan Malmsteenille. Nick Marinon ääni oli iskussa ja hän olisi voinut melkeinpä hoitaa kaikki lauluosuudet keikalla, sillä Malmsteen itse hoiti myös lead-laulajan roolia muutamissa kappaleissa, mutta Marinon ääni palveli selkeästi paremmin illan aikana kappaleita. Kuten kitarassa, myös Malmsteenin laulussa oli valtava kaikuefekti kaivettu päälle ja tätä ei otettu edes välispiikkien ajaksi pois, mikä vaikeutti huomattavasti saada maestron puheesta minkäänlaista selkoa. Marinolla oli myös oma pieni ”soolo-spotti” ennen ’As Above, So Below’ kappaletta. Tässä kohtaa keikkaa kosketinsoittimet vielä kuuluivat hyvin yleisöön, mutta jossain vaiheessa keikkaa koskettimia ei enään kuulunut yleisöön. Tämä oli sääli varsinkin keikan loppupuolella tulleissa ”You Don’t Remember, I’ll Never Forget” sekä ”Heaven Tonight” kappaleissa. Kevin Klingenschmidillä oli myös oma rumpusoolo shown loppupuolella, mutta tuntui siltä, että Malmsteen tuli keskeyttämään käynnissä olevan soolon ennen kuin se oli ehtinyt edes edetä hirveän pitkälle. Emilio Martinez hoiti pariin otteeseen välispiikkejä keikalla ja koitti saada suomalaisyleisöön vähän virtaa huudatuksillaan.
Keikka tarjoili erinomaisen settilistan illan yleisölle uusien (”Wolves at the Door, ”(Si Vis Pacem) Parabellum”) sekä klassikoiden (”Far Beyond the Sun”, ”Evil Eye”, ”Trilogy”) parissa. ‘’Smoke on the Water’’ (Deep Purple) sekä ‘’Red House’’ (The Jimi Hendrix Experience) coverit toivat mukavaa vaihtelua settilistaan illan loppupuoliskolla. Mutta kuten jo mainittua niin Marinon koskettimien ollessa kuulumattomissa valitettavasti osan biisien kuuntelu kokemus jäi puolittaiseksi.
Malmsteenin keikasta, ehkä päällimmäiseksi musiikin ja soiton sijaan jäi kuitenkin herran kitarateknikko. Tämä korosti keikan koomisuutta, sillä tekniikko toi aika ajoin Malmsteenille lisää plektroja lavalle heitettäväksi ja potkittavaksi yleisöön. Plektrojen lisäksi tekniikon piti noukkia lattialta ja ottaa ilmasta kiinni Malmsteenin kitaroita. Näitä töitä tehdessään tekniikko näytti hyvin pelokkaalta ja selkeästi stressasi illan kulkua.
Kappalelista:
Rising Force
I’ll See the Light Tonight
Top Down, Foot Down / No Rest for the Wicked
Soldier
Into Valhalla / Baroque & Roll
Like an Angel (For April)
Relentless Fury
Now Your Ships Are Burned
Wolves at the Door
(Si Vis Pacem) Parabellum
As Above, So Below
Badinerie (Johann Sebastian Bach cover)
Paganini’s 4th / Adagio
Far Beyond the Sun / The Star-Spangled Banner
Seventh Sign
Toccata
Evil Eye
Smoke on the Water (Deep Purple cover)
Trilogy (Vengeance)
Red House (The Jimi Hendrix Experience cover)
Fugue – Noise
You Don’t Remember, I’ll Never Forget
Encore:
Black Star
Heaven Tonight
Kuvagalleria:
1 of 67
Kuva: Sofia Douska
Kuva: Sofia Douska
Kuva: Sofia Douska
Phil Campbell ja Yngwie Malmsteen tarjoilivat nostalgisen illan yleisölle. The Bastard Sons vakuutti ammattimaisella soittotaidolla ja Motörhead kappaleet saivat hieman lisävirtaa suomalaisyleisöön. Samaa suoritusta saatiin Malmsteenin tausta bändiltä ja herralta itseltään aika ajoin, mutta virtuoosimaiset suoritukset jäivät tällä kertaa kuitenkin kuulematta. Erään henkilön tokaisu yleisössä keikan jälkeen kiteytti illan keikan melko mainiosti: ”No, tulipahan nähtyä”.
Judas Priestin uusi studiolevy oli vuonna 2014 kiistatta vuoden metallitapahtuma. Kyseessä oli aikanaan ensimmäinen laatuaan kuuteen vuoteen. Kuulokkeet otettiin korville, sanoitukset eteen valmiiksi syventymistä varten ja pyhä hetki sai alkaa. Kolme kokonaista kappaletta oli julkaistu etukäteen, ja ne tuli kerran kuunneltua läpi. Lyhempiä näytteitä ei sen sijaan katsastettu. Vasta koko ”Redeemer Of Souls” näytti lopullisen suunnan ja myös sen, oliko soundi kohdallaan.
Manalan pohjilta nouseva ukkosen ääni käynnistää levyn, kaksi ensimmäistä kappaletta olivat tuttuja jo aikaisemmilta kuuntelukerroilta. Nämä ovat perushyviä Priest-vetoja perinteisellä otteella. Kolmannessa biisissä ”Halls Of Valhalla” vasta kunnolla jyrähtää ja muutama seuraava esitys saavat kaikki puimaan nyrkkiä. Rob Halford päästää alkuun vertahyytävän kirkaisun ja sen jälkeen siirrytään Valhallan halleihin. Loistava kappale, jossa on hieno tunnelma ja Running Wildmaista kitarointia. Mahtava tuplakitarasoolo kruunaa biisin ja nyt iho on viimeistään kananlihalla. Juuri tällaista heavy metallin pitää olla.
Myös ”Sword Of Damocles” vakuuttaa folk-vaikutteisilla melodioillaan ja tunnelmaa rakennetaan hienosti vahvan riffittelyn, hiljaisten ja raskaiden osuuksien sekä Halfordin tunteikkaan tulkinnan kautta. ”March Of The Damned” kuulostaa ajoittain ”Metal Godsin” jatko-osalta, mutta tästä on vielä enemmän aistittavissa yhtymäkohtia vuoden 1981 ”Point Of Entryyn”. Robin laulutapa biisissä on mielenkiintoinen. Salakavalasti sovitus sekä kitarariffi jäävät soimaan päähän ja erittäin hyvästä vedosta on kysymys.
Nämä viisi avausta iskevät sen verran vakuuttavasti, että niiden vanavedessä levy käy väkisin läpi lievän suvantovaiheen. Hidas ja uhkaava “Secrets Of The Dead” palauttaa hommaa oikeille raiteille. Sen jälkeen vuorossa on levyn nopein esitys ja tässä vaiheessa toinen suosikkini ”Battle Cry.” Vahvasti vuoden 1984 ikimuistoiseen ”The Sentineliin” viittaava kitarajuoksutus kuullaan alussa, jonka jälkeen hienolla tilutuksella polkaistaan vauhtiin nopea biisi. Loistava riffi ottaa paikkansa. Nyt saadaan jälleen klassinen Priest hetki kun Halford nousee korkeuksiin kertosäkeessä. Soolo-osuus on mahtavuutta, kitaristit vetävät osuutensa vuorotellen ja sen jälkeen palataan yhteiseen harmoniaan.
Päätöskappaleessa ”Begininning of The End” kuljetaan vahvasti 1970-luvun tunnelmissa. Mieleen tulevat Rainbow, Black Sabbath ja Priestin omat kyseisen vuosikymmenen mestariteokset. Rob laulaa hienosti ja tunteella, tämä on laadukas päätös varsinaiselle levylle.
Kuten edellisellä albumilla, monta laulumelodiakulkua hallitsevat folk-vaikutteet. Heavyn juuret ovat vahvasti folk-musiikissa, joten Priest on kotonaan tämän tyylilajin kanssa. Myös ”Nostradamuksella” esiteltyä musiikin dramaattisuutta ja 1970-luvun henkeä ei ole unohdettu, mutta ote on nyt selvästi perinteisempi ja raskaampi.
Kuva: Pete Alander
Halfordin ääni ei tietenkään ole enää pitkään ollut entisensä. Tämän julkaisun aikoihin metallijumala oli 62-vuotias ja korkealta ja kovaa laulaminen ei enää taipunut 1980-luvun tapaan. Keskirekisteri on kunnossa ja sillä hoidetaan suurin osa kappaleista. Toisaalta kun tämän kaltaisesta hevistä Priest-tyyliin puhutaan, ne korkeat äänet musiikkiin ja sovituksiin olennaisesti kuuluvat, Esimerkiksi levyn nimibiisin loppu huutaa korkeaa kirkaisua, mutta sitä ei koskaan tule.
Muutama tarkkaan sijoitettu kirkaisu ja rekisterin muutos olisivat parantaneet suoritusta huomattavasti. Keskirekisterissä voi myös tehdä muutoksia, kuten esimerkiksi ”March Of The Damnedissa” hienosti näytetään. Kun normilaulusta poiketaan eri suuntaan, kuuntelija havahtuu heti positiivisesti. Halfordin kannattaisi harkita jossain vaiheessa akustisen levyn tekemistä, sillä niissä yhteyksissä vokalistin edelleen hyvässä kuosissa oleva alarekisteri pääsee parhaiten esille. Balladit ”Beginning Of The End” ja ”Never Forget” ovat hienoja esimerkkejä tästä.
Muista soittajista päähuomio oli tietysti uudessa kitaristissa Richie Faulknerissa, joka korvasi K.K. DowninginEpitaph-kiertueelle vuonna 2011. Faulknerin asema ei ole ollut helpoin mahdollinen, eikä Downingin suuria saappaita voi millään tavalla täyttää. Siitä huolimatta Faulkner tekee hyvää työtä paljolti edeltäjänsä tyyliä mukaillen. Aisapari Glenn Tipton ja Faulkner soittaa hyvin yhteen ja klassisia tuplakitarasooloja, harmonioita sekä juoksutuksia kuullaan jokaisessa kappaleessa. Myös Priestille tyypilliset nopeat soolovedot säkeistöjen välissä ja jopa niiden aikana on muistettu. Kuten parilla edellisellä levyllä, pääroolin varastavat kitarat ja myös keskinkertaisemmista kappaleista löytyy aina riffejä, kitaramelodioita sekä koukkuja, jotka herättävät fanin mielenkiinnon. Nimenomaan musiikin puolesta tätä levyä on yhä ilo kuunnella.
Kuva: Peter Saari
Scott Travis rummuissa soittaa suurimmaksi osaksi hyvällä otteella, näissä biiseissä miehen omin tuplabassarityyli ei ole se paras lähestymistapa, vaikka myös sitä väläytellään. Kokonaisuutena suhteellisen hyvin on mukaan saatu perinteisempää otetta. Pahiten korvaan särähtää ”Metalizer,” jossa rummut vyöryvät armotta kaiken yli. Biisi on sekamelska ja levyn heikoin hetki. Ian Hill on luottomiehenä taas paikalla hoitaen hommansa tyylillä ja ”Hell & Back” –kappaleen alussa saadaan näkyvä bassokuvio.
Soundit ovat pääosin kohdallaan, Tipton on tuottanut levyn yhdessä Mike Exeterin kanssa. Exeter on aikaisemmin tehnyt studioteknikkotöitä mm. Black Sabbathin ja Heaven & Hellin kanssa. Albumille on haettu hyvin perinteistä ja voimakasta soundimaailmaa, tässä on suurimmaksi osaksi onnistuttu. Vielä enemmän kirkasta ja kuivaa Tom Allomin 1980-luvulla tunnetuksi tekemää tuotantoa olisi kaivannut mukaan, mutta hyvä näin.
Deluxe edition sisältää bonuslevyn, jolla on viisi kappaletta lisää levyä täydentämään. Yhteensä ”Redeemer Of Souls” käsittää 18 biisiä eli suurin piirtein saman verran kuin niin ikään tuplana ilmestynyt ”Nostradamus.” Välisoittoja ei onneksi nyt kuulla, joten levy on helpommin lähestyttävissä.
Väistämättä materiaalia on liikaa ja taso ei säily yhtä korkealla läpi koko levyn. Rummutan aina 40–45 minuuttisten ja tiukkojen kokonaisuuksien puolesta, tällöin yleensä laatutakuu on vahvempi. Tässä eri levylle sijoitetut bonuskappaleet muodostavat oman kokonaisuutensa myös musiikillisesti, sillä ne ovat vahvasti kasarihenkisiä ja ”Never Forget” on lopuksi lausuttava kiitos faneille vuosikymmenien tuesta. Sanoma on koskettava, vaikka sävellyksenä jäädään ykkös-CD:n päätöskappaleesta.
Mitä tästä Priestin uudesta tulemisesta jäi loppujen lopuksi käteen? Tätä levyä on äärimmäisen vaikea arvioida ja verrata muuhun kuin Priestin omaan tuotantoon. Vertailut muihin perinteistä heavy metallia huipulla tänä päivänä tekeviin yhtyeisiin kuten Primal Fear,Hammerfall ja Running Wild on turhaa, sillä Priest on aivan omalla tasollaan jo lähtien sävellystaidosta. Itselleni bändin paluu aikanaan ”Angel Of Retributionilla” oli unelmien täyttymys ja kaikki sen jälkeen julkaistu materiaali on ollut pelkkää plussaa. Siksi odotuksia ei enää ole vuosikymmeniin ollut, ne oli täytetty jo viimeistään Halfordin paluulla ja ennen kaikkea 50 vuoden metallihistorialla.
Täydellinen levy tämä ei ole, ja Priestin mittavassa katalogissa kilpailu on musertavan kovaa. Klassisia Priest-hetkiä kuitenkin riittää ja edellinen levy ohitetaan. Se on todella kova saavutus. Tämä jälkeen ilmestyneillä studioteoksilla on ollut kova paikka ohittaa ”Redeemer Of Souls” kilpailussa.
8+/10
Ville Krannila
1.Dragonaut
2.Redeemer Of Souls
3.Halls Of Valhalla
4.Sword Of Damocles
5.March Of The Damned
6.Down In Flames
7.Hell & Back
8.Cold Blooded
9.Metalizer
10.Crossfire
11.Secrets Of The Dead
12.Battle Cry
13.Beginning Of The End
14.Snakebite
15.Tears Of Blood
16.Creatures
17.Bring It On
18.Never Forget
Promokuva: Tatu Neejärvi/Tatu Neejärvi Productions.
Tiedote 9.7.2024
Suomalainen death/thrash metal -yhtye Gates Open julkaisee uuden EP:n ”Black Clouds Over The World” 4. lokakuuta 2024 Inverse Recordsin kautta.
Gates Open – Black Clouds Over The World (EP 2024) Biisilista: 1. Nightmares Coming True 2. Black Clouds Over The World 3. Poison Nurse 4. Gates Of North 5. Preys And Predators 6. Gates Of Rock EP:n kansi: Gates Open
Ensimmäinen single ’NIghtmares Coming True’ on tänään ja lyriikkavideo löytyy täältä: https://youtu.be/SX2vkPowiZA
Bändi kommentoi: ”Varjoissa syvällä, missä pimeys asuu. Painajaiset heräävät, hiipivät mielessäni. Painajaiset toteutumassa. Hukumme tähän pimeyteen, jossa unelmat ovat sallittuja. Tässä hämärässä, jossa unet vääristyvät. Ikuisesti kummittelee, kun nämä painajaiset toteutuvat. Meillä kaikilla on omat painajaiset ja pelkomme, ja se olisi kaikkien pahin painajainen, jos ne kaikki toteutuisivat.”
Tiedote 15.6.2025
Kivisydän on julkaissut uuden singlen "Mustat Ruusut".
”Mustat Ruusut” on joensuulais-vantaalaisen bändin toinen single syksyllä ilmestyvältä ”Kuoleva Aurinko” -debyyttialbumilta. Albumin on miksannut Stella-yhtyeen kitaristina...
Kaksikko ”Stolen Prayer” ja ”Unholy War” onnistui myös yllättämään, sillä ensimmäinen on Alicen ja Chris Cornellin (1964–2017) yhdessä kirjoittama hieno kappale, joka käynnistyy balladina, kasvaen siitä hyvin 1970-luvun henkiseksi eeppiseksi teokseksi. Biisin kruunaa Cornellin alkuun hillityt taustalaulut kertosäkeessä, jotka pääsevät kunnolla vapaaksi vasta lopussa, jolloin tuttu, hieno tenori pääsee valloilleen.
