UFO – The Wild, The Willing And The Innocent (1981)

UFOn ura oli päättyä vuonna 1978, tai näin uskottiin, kun bändin saksalaiskitaristi Michael Schenker päätti lähteä lokakuun lopussa Kaliforniassa soitetun keikan jälkeen. Viiden Schenkerin aikaisen mahtavan studioalbumin ja yhden livetuplan jälkeen ovi oli auki uudelle soolokitaristille. Rytmikitaristina sekä kosketinsoittajana vuodesta 1976 toiminut Paul Raymond sai uuden aisaparin Paul Chapmanista ja parivaljakko levytti UFOn leirissä yhden albumin: vuonna 1980 ilmestyneen ”No Place To Runin”. Sen myötä oli jälleen aika jälleen tehdä pieni miehistönvaihdos. Raymond lähti Michael Schenker Groupiin ja hänen manttelinsa peri Neil Carter, joka lienee tuttu useimmille urastaan Gary Mooren bändissä.

Kovin tuulista oli UFOn uusi startti 1970- ja 1980-lukujen taitteessa miehistön osalta, mutta juna täytyi pitää raiteilla ja bändi toiminnassa, koska suosio oli edelleen hyvää luokkaa. Niinpä studiolevyjä putkahteli markkinoille vuoden välein ja käsittelyssä oleva 40 vuotta täyttävä ”The Wild, The Willing And The Innocent” on oiva esimerkki siitä, että jälki voi olla kiireestä huolimatta hyvää.

Chapmanin biisinkirjoitustaidot ovat tällä albumilla huippuluokkaa, ja herra osallistui sävellystyöhön kuuden biisin verran, tosin aina kimpassa Wayn tai vokalisti Phil Moggin kanssa. Kärkeen sijoitettu ”Chains, Chains” on loistava pelinavaus, sillä raita sisältää mainion säemelodian, rockaavan kitarakuvion sekä Moggin mahtavan hard rock -äänen, joka kruunaa tätä kakkua koko matkan varrelta. Ainoa miinus tulee kertosäkeestä, jossa on menty hieman ”helpoimman kautta”, mutta sen suo anteeksi kun biisi jyrää muuten hienosti.

”Long Gone” jatkaa rockaavalla UFO-tyylillä ja nyt lyödään tempoa reilusti lisää. Hämäävä akustinen intro antaa jopa odottaa slovaria, mutta siitä ollaan kaukana, kun säekuvio pärähtää käyntiin. Samaa kikkaa käytetään raidalla uudelleen luoden hienoa tarttumapintaa. Klassinen ja erittäin hienosti rakennettu sävellys, joka yllättää vielä loppumetreillään, kun biisin luulee olevan ohi. Carter on päätetty kosketinkioskin taakse tosimielellä ja mies muuttaa rakenteen kappaleen lopussa aivan päälaelleen. Mielenkiintoinen ratkaisu, joka loppuu nopeasti.

Albumin nimiraita on jälleen komea osoitus, ettei kitaran varressa tarvitse olla Michael Schenker jotta biisi saadaan rockaamaan ja svengaamaan. Chapman päästelee tällä raidalla sydämensä kyllyydestä ja soiton riemun pystyy aistimaan hienosti. Jotain vastustamatonta tässä biisissä on ja se on vedonnut minuun siitä lähtien kun sen pojankolppina aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin. Ennen kaikkea säemelodia potkii perseelle hienosti ja kuulijan nousevalle sykkeelle annetaan siimaa kertosäkeessä. UFO tuntuu jostain syystä panostaneen nimenomaan säemelodioihin ja mikäs siinä kun homma kerran näin hienosti toimii.

A-puolen päättävä ”It´s Killing Me” on tosin poikkeus tästä säännöstä sillä nyt seesteisen ja leijuvan säkeen jälkeen pärähtää korkealta kulkeva kertosäe, joka jää kertalaakista päähän soimaan. Chapman lurauttaa kakun päälle vielä komean ja melodisen soolon. Kitaristi tuntuu olevan herra ja hidalgo tätä biisiä tutkittaessa. Outoa sinänsä, sillä tämän vedon kirjoitukseen Paul ei osallistunut vaan se on Mogg/Wayn käsialaa.

”Makin´ Moves” lyö akustisen intron jälkeen metallisemman vaihteen silmään ja jälleen ollaan UFOn omimmilla vesillä. Säe potkii ja nyt sen tekee myös lyhyt kertosäe. Kuin taikaiskusta bändi lyö seesteisen kuvion kehiin toisen kertsin jälkeen kunnes Chapman päästetään irti tulisine sooloineen. Erittäin perusvarma UFO-raita, joka on perhanan komea!

Seuraavat kaksi kappaletta ovat albumin singlevalintoja, jotka on oudosti sijoitettu B-puolelle. ”Lonely Heart” lupailee jo nimensä puolesta jotain hempeämpää ja näin käy. Carterin pianokuvion varassa kelluva intro kuljettaa tarttuvaan säkeeseen saksofonin varassa, jota soittaa kukas muukaan kuin Neil. Outo singlevalinta tämä sikäli on, että vaikka se yrittää olla alkuun hempeä balladi, niin veri on vetänyt rock raiteelle ja mahdoton tätä on livenä ollut vetää, sillä ei kai kosketinsoittaja voi samaan aikaan koskettimia kilkuttaessaan puhaltaa foniin? Ei huono, mutta omituinen biisi.

”Couldn´t Get It Right” on selkeästi albumin kaupallisin raita ja sikäli oiva singlevalinta. Tässä on jo pop sävyjä kertosäkeen handclappeja myöten. Silti heppoisan kuuloinen sävellys, jos sitä vertaa kokonaisuuden päättävään ”Profession Of Violenceen”, joka on albumin kadonnut jalokivi. Ei kelvannut tämä raita singleksi jostain syystä, mutta väliäkö sillä, kun se onneksi levyltä löytyy. Jos joku LP:n on mennyt singlevalintojen perusteella ostamaan, niin on saattanut yllättyä positiivisesti tämän sävellyksen soidessa. Toki UFO oli ennen tätä balladeja tehnyt, esim. loistavan ”Love To Loven” vuonna 1977, mutta tämä saattaa olla jopa sitä kauniimpi sävellys. Carterin kaunis kosketinmatto ja akustisella kitaralla näppäilty kuvio kuljettavat Moggin tulkitsemaa herkkää tarinaa eteenpäin kuin taikamatto sen käyttäjää. Tämän edessä ei voi kuin hiljentyä ja kumartaa. Kaiken kruunaa Chapmanin julmetun hieno kitarasoolo, johon ei voi kuin upota. Niin kauniilta se kuulostaa. Jos Schenker oli velho luomaan tunnelmia Flying V:nsä varressa, niin kyllä sen osaa hienosti myös Chapman. Yli kaksiminuuttinen soolo päättää tämän kauniin balladin ja sen loputtua menee hetki heräillessä levyn päättymiseen.

En tiedä millaista suosiota UFOn 1980-luvun albumit nauttivat tänä päivänä, mutta luulen tämän olleen kova luu fanien keskuudessa sen ilmestyessä. Vaikka Schenker oli poissa, oli bändi erittäin viriilissä sävellysterässä, vaikkei pysyvämpää kokoonpanoa tahtonut löytyä. Tekisi mieli rankata tämä albumi vuosikymmenen UFO tuotannon ykköseksi, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt ”Mechanix” saattaa olla jopa vielä parempi. Mutta nämä ovat makuasioita, sanoi se kuuluisa koira, kun pallejaan… no te tiedätte.

8½/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

Muutokset UFOn kokoonpanossa eivät loppuneet 40 vuoden takaisiin tapahtumiin vaan jatkuvat edelleen. Paul Raymond kuoli vuonna 2019 ja miehen paikan yhtyeen jäähyväiskiertueella otti jälleen Carter. Myös Paul Chapmanin luona vieraili viikatemies ja hän menehtyi reilu vuosi myöhemmin. Viimeiseksi tämän albumin miehistöstä jätti maailman jo yli vuosikymmenen riveistä poissa ollut basisti Pete Way elokuussa 2020.

1.Chains Chains
2.Long Gone
3.The Wild, The Willing And The Innocent
4.It’s Killing Me
5.Makin’ Moves
6.Lonely Heart
7.Couldn’t Get It Right
8.Profession Of Violence

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here