Stratovarius tuli 10 vuotta sitten takaisin! Ei siinä, että se koskaan olisi poissa ollut, mutta 1990-luvulla nimensä eurooppalaiseen power metal -kivijalkaan sementoinut bändi vilkaisi taustapeiliin ja palasi sinne, mikä siitä aikoinaan teki yhden suurimmista.
Ex-kitaristi Timo Tolkin jälkeinen aika meni nahkaa luodessa ja liekö tarkoituksellista vai uusien tuulien luonnollista tuomaa, Stratovariuksen musiikkiin tuli enenevässä määrin progressiivisia vaikutteita. Toki ne power metal- melodiat ja tuplabassarit ovat siellä pohjalla koko ajan olleet läsnä, mutta bändin materiaali oli vaikeammin lähestyttävää.
”Eternalin” myötä palattiin samalle alkulähteelle, mistä aiemmin ammennettiin. Tuolloin tuloksena oli 1990-luvun kovin power metal -albumijatkumo ”Episode”–”Visions”-”Destiny”. Vertailu vanhaan ja menneeseen on sinänsä turhaa, mutta ”Eternalilla” Stratovarius pääsee lähelle edellä mainitun levykolmikon tunnelmia.
”Eternalin” musiikki on lähes kauttaaltaan vahvaa. Usein levyjen kappalejärjestys vaikuttaa rakentuvan niin, että alkupäähän pukataan killerit ja loppupäähän ne pakolliset fillerit. Tällä kertaa itselleni turhimmat sävellykset löytyvät sieltä lopusta eli pakollinen hidas ”Fire In Your Eyes” sekä eeppinen möhkäle ”The Lost Saga”.
Sen sijaan albumin biisit ensimmäisestä kahdeksanteen ovat silkkaa hunajaa. Heti aloitusraita ”My Eternal Dream” näyttää pelin hengen. Mahtipontinen aloitus, rivakka tempo sekä laulumelodia vievät suoraan 1990-luvun loppuun ja ”Visionsin” maailmaan.
Radiosoitossa vaikuttanut ”Shine In The Dark” jätti minut ensi alkuun kylmäksi, mutta albumikontekstissa se herää henkiin aivan uudella tavalla. ”Feeding The Fire” erottuu komealla kertosäkeellään ja ”Man In The Mirror” muuten vaan kokonaisuutena.
Turha käydä jokaista kappaletta erikseen läpi, mutta todettakoon, että kaikista biiseistä löytyy Stratovariukselle tuttua tarttumapintaa ja koukkuja, jotka herättävät sekä pitävät yllä mielenkiinnon. Jopa niistä kahdesta viimeisestä, jotka aiemmin mainitsin itselleni vähäpätöisimmiksi.
Ainoa asia, mikä kuuntelukokemuksessa todella häiritsee, on laulaja Timo Kotipellon englanti. Itse en yleensä ääntämisestä jaksa nilittää, mutta nyt on asiasta pakko mainita. Tolkin vielä vaikuttaessa bändissä lauluja ilmeisesti tuotettiin pikkutarkemmin ja ääntämistä viilattiin viimeiseen asti.
Ero ääntämisessä vanhan ja nykyisen Stratovariuksen välillä on suuri, vaikka ei englanti silloin menneisyydessä laulajan suuhun täydellisesti sopinut. Ääntäminen, sanojen rytmitys sekä fraseeraus erityisesti rauhallisemmissa osioissa, joissa laulu kuuluu selvästi, aiheuttavat kuulijassa vaivaantuneisuutta. Laulu sinänsä on hienoa kuultavaa ja Kotipelto käyttää ääntään monipuolisesti erilaisia tunnetiloja tulkiten. Laulumelodiat palvelevat kappaleita ja kertosäkeissä on tarttuvuutta sekä kerroksittain harmonioita.
Albumin tuotanto on moderni ja omaan makuuni liian tukkoon tungettu. Joskus vähemmän olisi enemmän. Massiiviseksi ja mahtipontiseksi miksattu sekä masteroitu kokonaisuus kadottaa nyansseja ja yksityiskohtia, jotka erottuisivat paremmin luomummasta lopputuloksesta. Tietysti lajityyppi on sellainen, jossa pompöösi paisuttelu kuuluu asiaan ja äänitekniset päätökset tehdään tässä viitekehyksessä.
Matias Kupiaisen kitaran virettä on ajan hengen mukaisesti dropattu. Kitara soi ja murisee komeasti. Soolot ovat tyylitajuisia ja vaikuttavat myös pitkälti sävelletyiltä. Kupiaisen ja kosketinsoittaja Jens Johanssonin kitara/kiippari -vuorottelut ovat loistavia ja niistä yhtye on jaksanut pitää itsepintaisesti kiinni. Hyvä niin, kaikkea ei tarvitse mennä pelkän muutoksen vuoksi muuttamaan.
Jos allekirjoittaneen tavoin olet ihastunut Stratovariuksen kulta-aikojen melodisiin power metal -tykityksiin, eikä Kotipellon puutteellinen englannin ääntäminen aiheuta ihottumaa, kehotan tutustumaan ”Eternaliin”. Bändi ei luonut uutta ”Visionsia” eikä sen sitä tarvitse sitä enää uudelleen tehdä, sillä levy tehtiin jo lähes 30 vuotta sitten. Sen sijaan Stratovarius onnistui luomaan vuonna 2015 albumin, jolla se kuulosti pitkästä aikaa itseltään. Siltä Stratovariukselta, joka 1990-luvulla iski ryminällä kansainväliseen tietoisuuteen melodioillaan, tuplabassareillaan sekä taidokkaalla ja tarkalla soitollaan. Duurisoinnuilla voi tehdä ihmeitä ja power metallilla pelastaa maailman!
9-/10
Teemu Kuosmanen
1. My Eternal Dream
2. Shine In The Dark
3. Rise Above It
4. Lost Without A Trace
5. Feeding The Fire
6. In My Line Of Work
7. Man In The Mirror
8. Few Are Those
9. Fire In Your Eyes
10. Lost Saga
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}