Rainbown kuudes studioalbumi ”Straight Between The Eyes” näki päivänvalon 40 vuotta sitten ja kuten aiemmilla pitkäsoitoilla, jälleen oli miehistössä tapahtunut muutos. Tällä kertaa vaihtoon meni kosketinsoittaja Don Airey, jonka korvasi David Rosenthal. Tätä ei juuri levyltä huomaa, vaikka uudelle soittajalle annetaan paikoitellen hyvin tilaa soolo-osioiden ja soundin tukevoittamisen muodossa.
Kaksi edellistä albumia sisälsivät suuria hittejä (”Since You Been Gone”, ”I Surrender” sekä ”All Night Long”) ja niin oli laita myös nyt. Tosin aika on kohdellut tätä radiohittiä sikäli kaltoin, että se on jäänyt edellisten varjoon. Kyseessä oli siis raita ”Stone Cold”, joka on muuten bändin ainoa jenkkien listoilla top 40:een kivunnut single. Johtohahmo Ritchie Blackmore siis alkoi saada sitä mitä Rainbowlla kalasteli: valtavirran suosiota ja hittejä. Yhtyeen yllä leijui menneisyyden haamu, joka tulisi lopettamaan toiminnan pari vuotta myöhemmin.
”Straight Between The Eyesiä” pidetään yleisesti kokoonpanon parhaana 1980-luvun tuotoksena ja tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. Albumi on kestänyt aikaa hyvin ja kun sen pariin pääsee, tulee se soitettua läpi useaan otteeseen. Niin kävi jälleen tätä arviota kirjoitellessa ja biiseihin syventyessä. Kappaleet ovat kiehtovan erilaisia ja ne on valittu levylle juuri oikeaan järjestykseen, jotta mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Ainoa miinus pitää antaa erittäin karusta kansikuvasta, mutta mitä tuosta. Ei karkkia ole kääreisiin katsominen, sanoi lapsi, kun merkkareita kioskilta osti.
Radioystävällisyydestä ei ole tietoa homman käyntiin potkaisevalla ”Death Alley Driverilla”. Se on rivakka hard rock -raita, johon tuntuu olevan mahdotonta kyllästyä. Aloitan aina kuuntelun alusta nimenomaan siitä syystä, että paalupaikalta löytyy tämä esitys, jonka paikka on juuri ensimmäisenä eikä missään muualla. Mukaansatempaava säemelodia, koukuttava kertosäe ja erityisesti huippuunsa viritetty pitkä soolo-osio, jossa Blackmore ja Rosenthal pääsevät loistamaan kirkkaassa valokeilassa. Huikeaa kuultavaa. Biisi pitää kuulla itse, ei sitä oikein pysty sanoin kuvailemaan. ”Death Alley Driver” lukeutuu ehdottomasti kärkivetoihin.
Sinkkuhitti ”Stone Cold” on sitten tyystin eri maata ja antaa esimakua siitä mihin Rainbow:n suunta seuraavalla levyllä kehittyi. Biisi on kuin sorvattu suuria massoja varten, eikä sisällä viitteitä rouheaan rockiin. Silti kyseessä on maukas esitys, joka kertoo rikki riivitystä sydämestä melankolisen sävelkulun avulla. ”Stone cold. I thought I knew you so well. Stone cold. I can´t break away from your spell”. Kertosäe on katalan tarttuva ja jää päähän soimaan, jos kuuntelun lopettaa tähän, mutta sitä ei kannata tehdä sillä lisää herkkuja on tulossa.
”Bring On The Night (Dream Chaser)” on perinteisempi Rainbow-kappale, joka pelaa jälleen tutummilla vesillä. Suhteellisen rivakan tempon omaava rock-sovitus antaa jälleen Blackmorelle mahdollisuuden loistaa kepin varressa ja myös rumpali Bobby Rondinelli pääsee hyppäämään toisen bassorummun pedaalin päälle täräyttääkseen muutaman pätevän fillin. Silti kappale jää hiukan loistavan aloituskaksikon jalkoihin.
”Tite Squuze” on groovaavampi tapaus, joka jyskyttää itsevarmasti eteenpäin peruskomppeineen kuin pusikosta valtatielle kävelevä hirvi. Vaikkei biisi sisällä mitään uutta, eikä edes yllättävää niin jokin tässä korvien väliin osuu. Se on simppeli, suora ja melodiaa tulvillaan. Erittäin hyvä osoitus kappalejärjestyksen toimivuudesta sikäli, että eroaa tyystin aiemmista niin tempoltaan kuin fiiloikseltään ja avaa latua A-puolen viimeiselle biisille, joka tottelee nimeä ”Tearin´ Out My Heart”.
Jos ”Stone Coldissa” oli sydän vereslihalla, niin tässä mennään vielä astetta eteenpäin palovammojen asteikolla mitä karrelle palamiseen tulee. Kappale on todella hidas ja tunnelma on painostava kuin matalla roikkuva musta sadepilvi. Tämä pukee mahtavasti raakaa sanomaa, jossa kertoja on kokenut perinteisen miehen kohtalon ja itkee menetetyn rakkauden perään. Kappale on albumin kärkikastia niin säemelodialtaan kuin kertosäkeeltään. Uhkaava tunnelma tuntuu vain kasvavan sävellyksen edetessä. Loistava esitys, johon kelpaa A-puoli päättää.
”Power” on sijoitettu oikeaan rakoon jylhän ja raskaan ”Tearin´Out My Heartin” perään ollen rivakampi ja todella maukkaan kitarariffin sekä melodiakulun omaava biisi. Ei ole ihme, että ”Power” valikoitui myös singlejulkaisuksi. Jälleen ollaan todella tarttuvan korvamadon alkujuurilla ja juuri tällaisista ainesosista kootut esitykset tekevät levyn kuuntelun mielenkiintoiseksi.
Myös seuraavana tuleva ”MISS Mistreated” on erittäin oivaa hard rock -maaperää sisältävä raita. Melodiakulut ovat jälleen viimeisen päälle viimeistä piirtoa myöten ja vaikka biisiä ei singlenä julkaistu, lukeutuu se albumin kärkiraitoihin. Joe Lynn Turner pääsee tulkitsemaan keuhkojensa täydeltä ja Blackmore heittää kelpo soolon. Knoppitietona vielä mainittakoon, että kappaleen MISS-sana todella kirjoitetaan isolla jokaista kirjainta myöten ja tähän oli Blackmoren mukaan selvä syy.
Deep Purplella oli kappale nimeltään ”Mistreated”, jonka lauloi alun perin sanat kirjoittanut David Coverdale. Kun Rainbow otti biisin livesettiinsä ja äänitti keikkojaan vuonna 1977 julkaistua livetuplaansa ”On Stagea” varten, ”Mistreated” oli mukana. Tämä oli Blackmoren mukaan virhe, sillä Coverdale oli isoon ääneen vaatimassa omiaan rojalteista. Piruillakseen Coverdalelle halusi Blackmore uuden kappaleen alkukirjaimet isolla, ettei vain menisi jyvät väärään ruukkuun eli Coverdalen taskuun. Kaikkea sitä. Mutta kelpo sävellys on siis kyseessä ja tyyliltään tyystin erimaata kuin Purplen ”Mistreated”.
”Rock Fever” on rivakka veto, jolla on hieman epäkiitollinen kohtalo pudota kahden kovan biisin väliin. Jos albumilta pitäisi valita heikoin esitys, niin se olisi tämä. Ja kyseessä ei ole edes huono kappale! Koko albumin putkeen kuunnelleena voin sanoa, että sen paikka on varmasti tarkkaan harkittu eikä sen kuuleminen toiseksi viimeisenä haittaa kun tietää, että viimeinen raita on oleva mahtava.
”Eyes Of Fire” päästää instrumenttiensa taitajat tositoimiin myös rytmisektiota myöten. Varsinkin basisti Roger Gloverin pompottelua on ilo seurata kauniin itämaiselta kuulostavan melodian taustalla. Biisissä on jotain mystistä ja jostain syystä tähän kaipaa kovasti Ronnie James Dioa tulkitsemaan. Turner hoitaa tonttinsa niillä maneereilla mitä hänelle on annettu, mutta totuuden nimissä on sanottava, että Dion veroinen tulkitsija hän ei ole. Kun tämän tosiseikan pystyy sisäistämään, niin biisin luonne tuntuu aukeavan paremmin. Loistava päätös joka tapauksessa tälle erinomaiselle LP:lle.
”Straight Between The Eyes” osuu kuulijaa edelleen paitsi silmien, myös korvien väliin. Se on tulvillaan melodista hard rockia, tarttuvia kertosäkeitä ja soiton hurmosta. Myös soundit ovat tuhdit ja tarkat eivätkä pääse näivettämään kuuntelukokemusta. Minulle tämä on todella tärkeä albumi ja se on soinut läpi satoja kertoja. Silti siihen ei tunnu tulevan kyllästymisreaktiota, mikä on takuuvarma klassikon merkki. Välillä harmittaa, että bändi piti hajoittaa Deep Purplen uuden tulemisen tieltä vuonna 1984.
Rainbow on todella tärkeä yhtye heavy- ja hard rock -genressä, ja vaikka ilmaisu keveni viimeiselle 1980-luvun albumille ”Bent Out Of Shape” merkittävästi, ryhmällä olisi ollut varmasti kovaa suosiota tiedossa vuosikymmenen puolivälissä ja sen jälkeisinä hulluina vuosina. Soittakaa tätä lujaa!
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Death Alley Driver
2.Stone Cold
3.Bring On The Night (Dream Chaser)
4.Tite Squeeze
5.Tearin’ Out My Heart
6.Power
7.MISS Mistreated
8.Rock Fever
9.Eyes Of Fire
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar .){kind=link}