Motörheadin kymmenes studiolevy ”March Ör Die” julkaistiin 14.8.1992, eli albumi täyttää nyt komeat 30 vuotta. Vaikka olen kova Motörhead-fani, kyseinen levy on jollain tavalla aina ollut paria tutumpaa biisiä lukuun ottamatta bändin ”unohdettu” albumi, joten merkkipäivän kunniaksi on hyvä aika ottaa tämä Peter Solleyn tuottama LP uudelleen kuunteluun.
Solley vaikutti aikoinaan kosketinsoittajana mm. Procol Harumissa ja muutaman kuukauden ajan myös alkuaikojen Whitesnakessa. Tämän lisäksi miehen tuotantokrediiteistä löytyy Ted Nugentin ja Peter Framptonin kaltaisia nimiä. Huomion arvoinen seikka on se, että ”March Ör Die” äänitysten aikaan bändin legendaarinen rumpali Phil Taylor sai lopullisesti kenkää ja hänen soittoaan kuullaan ainoastaan yhdessä biisissä (”I Ain’t No Nice Guy”). Levyn muut rumpuosuudet hoitaa Tommy Aldridge (Whitesnake, Ozzy Osbourne, Gary Moore), pois lukien ”Hellraiser”, jolla esiintyy yhtyeen riveihin sen loppu-uran ajaksi liittynyt Mikkey Dee.
Motörheadin ”sellout-levyksi” kutsuttu ”March Ör Die” käynnistyy ”Standilla”, joka on periaatteessa klassisen Motörhead-biisin hiilikopio. Kappaleessa ei ole mitään vikaa, mutta sellainen viimeinen rutistus puuttuu, tai ehkä voi sanoa, että sovituksesta puuttuu se eläimellinen raivo, mitä Motörhead parhaimmillaan pystyi kappaleisiin lyömään.
Levyn toinen biisi on turha cover-versio Ted Nugentin ”Cat Scratch Fever” -klassikosta. Versio ei ole mitenkään erityisen huono, mutta tämä yksi yhteen oleva näkemys häviää yksinkertaisesti 6-0 alkuperäiselle. Erityisen hämmentävää on se, että Motörheadin versio kuulostaa ”Uncle Tedin” version rinnalla sisäsiistiltä ja munattomalta.
”Bad Religion” on raskaampaa Motörheadia ja nyt Lemmy sekä kumppanit kuulostavat lopulta omalta itseltään. ”Jack The Ripper” vie kuulijan takaisin rokkauksen pariin ja kyllä Lemmy pystyy yhä halutessaan kuulostamaan ilkeältä, tosin pieni sisäsiisteys (Motörhead sisäsiisti? Miten se voi olla mahdollista?) kuuluu myös tästä kappaleesta.
”I Ain’t No Nice Guyn” myötä vuoroon pääsee albumilla vieraileva tähtikaksikko, eli Ozzy Osbourne, jonka kanssa Lemmy duetoi sekä kitarasoolosta vastaava Slash. Kappaleen piano-osuuksista vastaa tuottaja Solley ja mitä ihmettä? Motörhead ja slovari? Tämän pitäisi olla mahdoton yhtälö, mutta niin vaan tämä yhdistelmä jollain kierolla tavalla toimii, kappaleen ollessa yksi levyn huippuhetkistä.
Aiemmin jo Ozzyn ”No More Tears”-levyllä kuultu ”Hellraiser”, johon Lemmy kirjoitti lyriikat, saa Motörhead-käsittelyn ja mikäs siinä. Biisi toimi jo Ozzyn versiona, joten ei tämä versio hassumpi ole, tosin vertailussa häviää alkuperäiselle.
”Asylum Choir” ja sitä seuraava ”Too Good To Be True” kärsivät molemmat samasta koko levyä vaivaavasta ongelmasta: Motörhead ei kuulosta tarpeeksi ilkeältä, vaikka esitykset sinällään ovat sitä itseään, eli taattua Motörheadia.
”You Better Run” palauttaa meiningin onneksi takaisin raiteilleen, ilkeästi blues-klassikko ”Hoochie Cootchie Manin” tahdissa kulkevalla rytmillään. Motörhead kuulostaa nyt siltä, miltä yhtye blues-kaman parissa parhaimmillaan, eli ilkeältä, ruokottomalta sekä härskiltä. Tämä albumin toisen Slash-vierailun sisältävä biisi on yksi parhaista repäisyistä.
”Name In Vain” on paluu perinteiseen Motörhead-runttaukseen ja kyseessä on kokonaisuuden tämän tyyppisistä biiseistä se paras, jääden toki kauas klassisista Motörhead-raapaisuista. Päätöksenä kuullaan nimikappale, jota voisi tunnelmaltaan verrata ”Orgasmatron”-klassikkoon. Valitettavasti sävellyksenä se jää kauas edellä mainitusta. Kappale on kuin Lemmyn monologi, joka on toteutettu bändin keikan intro-nauhan päälle.
”March Ör Die” sai aikanaan maineen Motörheadin yrityksenä breikata valtavirtaan ja levynä, jolla yhtye uhrasi osan soundistaan kaupallisuuden vuoksi. Musiikillisesti LP on silti suurimmaksi osaksi perus-Motörheadia, jos laskuista jätetään pois yksi yllättävä balladi. Ehkä suurin ongelma on liian kevyt tuotanto, joka valitettavasti vei suuren osan yhtyeelle ominaisesta helkutin rumasta kauneudesta.
Helppo olisi syyttää myös rumpalivalintaa, mutta Aldridgen soitossa ei ole mitään vikaa, vaikka toki siitä puuttuu Phil Taylorin ”speed freak-ote” tai vertailun vuoksi Mikkey Deen raivokkuus.
Huono tämä levy ei ole, ainoastaan pieni harha-askel Motörheadin pitkällä ja komealla uralla.
6+/10
Ilkka Järvenpää
1. Stand
2. Cat Scratch Fever
3. Bad Religion
4. Jack The Ripper
5. I Ain’t No Nice Guy
6. Hellraiser
7. Asylum Choir
8. Too Good To Be True
9. You Better Run
10. Name In Vain
11. March Ör Die
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}