Motörheadin klassinen kokoonpano Lemmy Kilmister, Eddie Clarke ja Phil Taylor oli ehtinyt ennen 40 vuotta sitten ilmestynyttä ”Iron Fistia” julkaista kolme studiolevyä (”Overkill,” ”Bomber” ja ”Ace Of Spades”) sekä livealbumin ”No Sleep Till Hammersmith,” joista viimeksi mainittu pamahti suoraan brittien albumilistan paalupaikalle. Ryhmällä oli siis kovia paineita jatkaa menestyksen tiellä ja uusia tuulia teki mieli kokeilla.
Levyä lähtivät tuottamaan kitaristi Clarke yhdessä Will Reid Dickin kanssa. Kriitikot eivät lopputulokselle lämmenneet ja kesken kiertueen kamelin selkä katkesi. Fast Eddie Clarke lähti bändistä. Mutta palataan ajassa tovi taaksepäin ja tutkitaan mikä ”Iron Fistilla” näennäisesti meni pieleen.
Albumin avaa nimikkoraita, joka on todellinen killeri. Tutut elementit ovat edelleen läsnä. Biisin julkaisuajankohtaan nähden silmitön tempo, rönsyilevät rumpufillit sekä puhdas energia, joka virtaa kuulijaan heti aloitusriffistä lähtien lähettävät albumin mahtavasti käyntiin. Tämä kappale on ehdottomasti yksi ykkösnyrkeistä ja Motörhead viljeli sitä liveseteissään aina uransa päätökseen saakka.
”Heart Of Stone” ei säästä kuulijaa. Tempo pidetään raivoisana ja Lemmyn sanoma ”Leave me alone, get off the phone, I´ve got a heart of stone” menee perille paremmin kuin hyvin. Simppeleistä aineksista kasattu raita toimii hienosti. Ja koska Motörheadista on kyse, ei biisi tällä tempolla kellota kolmea minuuttia enempää.
”I´m The Doctor” höllää tahtia ja on jo aavistuksen groovaavampi tapaus. Ensimmäinen biisi tällä albumilla, jolla myös matalammalta kulkeva laulumelodia erottuu edukseen kitarakuvioita sekä sooloja unohtamatta. Jos levyä aikoinaan arvostelleet kriitikot pitivät tallaisia kappaleita huonoina vain melodiarikkauden vuoksi, niin väärässä olivat. Ja tämä on vasta alkusoittoa sillä seuraavana tuleva ”Go To Hell” omaa tunnusomaiset Motörhead-biisin ainekset tarttuvasta kitarariffistä, soolosta ja Philty Animal Taylorin haitsun avauksista lähtien. Simppeli kertosäe jää päähän soimaan.
”Loser” on sitten kinkkisempi tapaus. Kyseessä on diskokompilla hiipivä sovitus, joka erottuu albumin materiaalista kuin tikku lantakasasta. Tähän on helppo kompastua ja sitä vihata sovitusratkaisujen myötä, mutta kyllä sieltä edelleen Motörheadin tunnistaa, vaikka on albumin outolintu. Uusia tuulia haisteltiin ja niitä päätettiin kokeilla.
”Sex & Outrage” on rivakka klassinen rockrypistys, jossa ei säästellä mitä yhtyeen backstagella oikein tapahtuu. ”Teenage, backstage, sex & outrage”. Lyhyestä virsi kaunis ja biisi kellottaa vain hitusen yli kaksi minuuttia, vaikka pikku kitarasoolon pätkä on mukaan saatu.
B-puoli laitetaan lentoon ”Americalla,” joka on riffirockia parhaimmillaan. Lemmy on jälleen panostanut vokaalisuoritukseensa ja röhinä sekä räkä on saanut väistyä puhtaiden laululinjojen tieltä.. Tämä kappale on kokeilevampi sopien silti yleiseen ilmeeseen hyvin.
”Shut It Down” on väliinputoaja kuulostaen jälleen perinteiseltä Motörheadilta ja olisi ollut kotonaan millä tahansa bändin aiemmista levyistä. ”Speedfreak” ei kerro vauhdin hurmasta maantiellä vaan jossain aivan muualla. ”Not for a week, I don´t want no sleep ´cause I´m a speedfreak” kertonee mistä on kyse. Hurjasti ujeltava Fast Eddien kitara tuntuu olevan liekeissä. Tässä ollaan Moottoripään omimmalla alueella ja sen kuulee.
”(Don´t Let ´Em) Grind Ya Down” on taas astetta hitaampi fiilistelypala, josta jää hieman fillerin maku kovien raitojen seassa. ”(Don´t Need) Religion” on taas kauhistus kriitikoille, joille melodinen Motörhead ei sovi. Tästä nimittäin löytyy hieno kitarariffi, jota Lemmy bassollaan myötäilee ja taidolla rakennettu säe- sekä kertosäemelodia. Yksi levyn parhaista biiseistä heittämällä, vaikka erilainen ote siinä onkin.
Pian on taas peto raiteillaan ja hereillä, koska ei tätä lätkää voi huonoon esitykseen päättää. ”Bang To Rights” heittää taas kuulijan aikamatkalle edellisten pitkäsoittojen maailmoihin tutuilla ja turvallisilla ratkaisuillaan. Klassista Motörheadia. Kitarariffi, Lemmyn basso, soolot sekä Philty Animalin rumputuli takaavat laadun ja ilotulitus on sitä myöten ohi.
Aivan ”Ace Of Spadesin” veroinen ei ”Iron Fist” ole, mutta silti laadukas ja ennen kaikkea vaihtelevampi. Kaikkia ei tietenkään voitu miellyttää, mutta matkaan tarttui luultavasti tämän myötä roppakaupalla myös uusia faneja. Vaikka Clarke bändistä lähti, jatkoi Motörhead Brian Robertsonin kanssa entistä kokeellisemmille laduille. Terveen yhtyeen merkki on se, että etsitään uutta samalla vaalien vanhaa. Motörhead on siinä onnistunut.
8½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Iron Fist
2.Heart Of Stone
3.I’m The Doctor
4.Go To Hell
5.Loser
6.Sex & Outrage
7.America
8.Shut It Down
9.Speedfreak
10.(Don’t Let ’Em) Grind Ya Down
11.(Don’t Need) Religion
12.Bang To Rights
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}