Muistan sen yhä yhtä kirkkaasti kuin eilisen.
Syyskuu vuonna 1991. Tyypillisen tylsä arki-ilta pohjois-pohjanmaalaisessa lähiössä. Ulkona loputon vesisade ja säkin pimeys. Omakotitalon sisällä kaksi seiskaluokkalaista kundia tuijottaa tyhjin katsein MTV:ltä moneen otteeseen nähtyjä videoita: Extremeä, Color Me Baddia, Paula Abdulia, Bryan Adamsin balladeja. Ei mitään, mikä potkisi kankkua tai laittaisi tuulemaan.
Yhtäkkiä tunnelma muuttuu. Koristossut naputtavat hämyisen jumppasalin lattiaan. Kitarakuvio, joka ei muistuta mitään. Rumpubreikki yhtä ohikiitävä kuin ikuinen. Soonisen vyörytyksen seassa keskellä kertosäe, jollaista ei aiemmin kuultu vaikka noudattaa samaa neljää sointua kuin säkeistökin. Kitarasoolo, jossa ei olekaan kultakutrista spandexpuudelia tiluttamassa, vaan samaistuttava outsideri samanlaisissa kuteissa kuin mekin. Herätys apatian unesta jonkun toisen huutoon. Ääneen yhtä aikaa brutaali ja kaunis. Olo on hämmentävä. Ihan kuin olisi… elossa!
Rockin tuorein vallankumous grunge ja Nirvana ”Smells Like Teen Spirit” -jättihittineen sen rähjäisen laivan merenneitona olivat saapuneet Haukiputaalle. Uusia mielenkiintoisia bändejä ilmestyi tyhjästä kuin banaanikärpäsiä mätäkuussa; Soundgarden, Sonic Youth, Alice In Chains, Pearl Jam – kaikki äänekästä rokkia, kaikki MTV:n esittelemiä. Toki UG-tietäjät tiesivät näistä, mutta ei me Haukiputaan junnut aikana ennen internettiä ja kännyköitä.
Etenkin tukkarock otti turpiinsa, osittain ansaitustikin.
Nirvanan 30 vuotta täyttävä läpimurtoalbumi ”Nevermind” ei ollut ensimmäinen grunge-albumi, mutta miljoonille ensimmäinen omin korvin kuultu. Rockin kentällä se oli game changer ja pelaajat joko hyötyivät tai kärsivät muutoksesta. Grungen – ympäripyöreämmin vaihtoehtorockin – hyökyaalto nosti pintaan bändejä, jotka vuosi aiemmin eivät olisi saaneet seisomapaikkaa puolityhjässä bussissa. Samalla se ajoi areenabändejä rekka-auton lavoille. Etenkin tukkarock otti turpiinsa, osittain ansaitustikin.
Rockin soundi, ulkonäkö, arvomaailma ja attityydi muuttuivat. Musiikkivideoissa ei enää esitelty mimmejä bikineissä sporttiautojen konepelleillä tai soittajakundeja yrittämässä näyttää yhtä söpöiltä kuin nuo mimmit. Soittolistoja eivät enää myrkyttäneet biisit kirsikkapiirakoista – joskaan ei lohikäärmeistäkään. Kaikki nuotit valonnopeudella esitellyt kitarasoolo oli korni ja passé. Tähteys oli out, luuserismi in.
Monessa mielessä grunge myös oli kaivattu paluu perusasioiden äärelle: kovaäänisiä kitaroita, likaisia soundeja, hikisiä nuoria kundeja oksentamassa sielunsa ulos artikuloidessaan ulkopuolisuutta machoilun ja meikkailun (miksei miekkailunkin) sijaan. Kilpavarusteluun keskittyneen stadionrockin unohtamaa punkestetiikkaa.
Moni metalliyhtye pyrki tai oli pakotettu muuttumaan. Metallica leikkasi tukkansa, vaihtoi klassisen logonsa ja laittoi ripsaria. KISS hyppäsi bandwagoniin ”Carnival Of Souls” -grungealbumilla, mutta tyypillisesti vuosia myöhässä. Osa teeskenteli kuin koko ilmiötä ei olisi tapahtunut – kuten tyylilleen uskollinen Iron Maiden – ja tippui liigasta divariin. Osalle puhtaista metallibändeistä grunge avasi ovia: Panteran 1994 ”Far Beyond Driven” -albumi ampui jenkkilistan ykköseksi. Tuskin olisi onnistunut glamrockin valtakaudella.
Olipa grungesta ja vaihtoehtorockista mitä mieltä tahansa, sen vaikutuksia raskaaseen rockiin ja metalliin ei käy kieltäminen. Heavy metal, joka alkoi kapinallisena jalostuen punkista koherentimmaksi ilmaisuksi päätyi edustamaan niin kapinaa, perinnettä kuin kampaamotuotteita. Spinal Tapista tuli totta ja todesta – mikäli Penelope Spheerisin upea dokumentti ”The Decline Of The Western Civilization II: The Metal Years” totuutta edustaa – tuli vitsi.
Ehkä hyväkin, että grunge hetkeksi kyseenalaisti rockin estetiikan ja arvomaailman. Ja olihan ”Smells Like Teen Spirit” melkoinen potku perseelle. Tänä päivänä Metallica ja Maiden täyttävät yhä stadioneita eikä kitarasoolo ole kirosana. Mutta me katselemme ja kuuntelemme niitä kenties aavistuksen eri tavalla.
Onnea kolmikymppiselle Nevermindille!
Rockin tekijä, kuluttaja ja toimittaja. Päämajana Oulu. Erikoisalaa classic rock/metal, punk rock. Vaikuttaa yhtyeissä ja erikseen. Motto: "time wounds all heels"
