Krokuksen kuudes studioalbumi ”One Vice At A Time” sai ilmestyttyään vuonna 1982 lokaa niskaansa pääasiassa yhdestä syystä: bändi miellettiin AC/DC-kopioksi, joka ei joko osannut tai halunnut uudistaa soundiaan omaperäisemmäksi.
Tästä huolimatta levyltä löytyi yksi bändin tunnetuimmista raidoista, eli ”Long Stick Goes Boom”, jota soitettiin livenä viimeiseen saakka. Albumi oli myös ensimmäinen, joka nosti Krokuksen sekä jenkkien, että brittien albumilistoille, joten nyt oli syytä harkita seuraavaa siirtoa tarkkaan. Jatkaako perusrocklinjalla vai uudistaa linjaansa suuria yleisöjä miellyttävämmäksi?
Yhtye otti hallitun riskin säveltäessään materiaalia seuraavalle albumilleen, joka tulisi tottelemaan nimeä ”Headhunter”. Uusiutumista olisi viimein luvassa ja nyt ei voisi syyttää AC/DC:n kopioinnista.
Nelikymppisiään viettävä ”Headhunter” osui julkaisuajankohdallaan osuvaan saumaan, sillä vaikka Krokus osasi soittaa menevää riffirockia, haluttiin soundia laajentaa heavy metalin suuntaan sekä ottaa mukaan hempeitä sävyjä.
Tuohon aikaan Iron Maiden, Motörhead, Saxon sekä monet muut metallibändit olivat lyöneet läpi ja julkaisseet tahoillaan menestysalbumeita. Krokus teki fiksun siirron ja ujutti uudelle LP:lleen ajankohtaisia sävyjä, joista tulee mieleen jotain aivan muuta kuin AC/DC.
Haasteita oli toki luvassa, sillä vuoden takaisesta kokoonpano oli muuttunut. Rumpupallille oli hypännyt mies nimeltään Steve Pace, joka korvasi mukana pitkään viihtyneen Freddy Steadyn. Steady oli nimensä mukaisesti mies, joka soitti mielellään suoraa kasibiittiä rumpalilegenda Phil Ruddin tavoin rönsyilemättä liikaa.
Liekö Pacen mukaantulo sitten tuonut tullessaan uusia tuulia myös sävellyksiin, sillä nyt biiseissä alkoi olla paikoin vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuten kunnon metallibändeillä kuului. Myös tuottajan pallilla istahti kova nimi, joka oli noussut maineeseen lähinnä Judas Priestin ja Def Leppardin kanssa tekemänsä yhteistyön kautta. Tom Allom lienee tuttu monelle myös täällä Suomessa, sen verran usean kovan albumin kannessa hänen nimensä komeilee.
”Headhunter”
Albumi käynnistyy millä muulla kuin nimibiisillä, joka on vuosien saatossa noussut Krokus-klassikon asemaan. Kappale on mahtanut olla aikamoinen hämmästys faneille, sillä tutut elementit ovat vähissä. Ensiiksi se jyrähtää käyntiin tuplabassaribiitillä kuin Motörheadin ”Overkill” konsanaan ja saa seurakseen metallisen kitarariffin, joka kuljettaa sovituksen kohti säkeistöä, josta tulee jostain syystä mieleen Saxon.
Vokalisti Mark Storace on ainoa elementti, josta tunnistaa esittäjän Krokukseksi, muuten tässä hämätään kuulija täysin uusille vesille. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, siitä voi jokainen olla mitä mieltä tahansa. Minulla on ollut aina tämän kanssa vaikeuksia mieltää tämä hurjatempoinen biisi Krokuksen tekeleeksi, sillä se vaatii sulattelua upotakseen korvien väliin kuin viiden tuuman rautanaula.
Kappale ei päästä kuulijaa helpolla ja käy päälle kuin häkistään karannut tiikeri. Tempoa ei höllätä hetkeksikään ja Storace karjuu sekä kiljuu kuin järkeä vailla. Raita on laitettu heti kärkeen osoittamaan, että nyt tulee jotain ihan muuta mihin on totuttu ja ensijärkytyksestään toivuttuaan fani on varmasti ollut suuren hämmennyksen vallassa. Vaan ei hätiä mitiä, sillä seuraava numero palauttaa hommaa hetkeksi totutummille urille.
”Eat The Rich”
Vain Australian maaperällä julkaistu single uppoaa kuulijan hermoon terävästi kuin lusikka kuumaan puuroon. Rivakalla perusbiitillä kulkeva sovitus antaa kuulijalle hetkeksi illuusion, että tilapäinen mielenhäiriö ”Headhunterin” parissa jää tähän, mutta lisää yllätyksiä on luvassa.
”Eat The Richin” kertosäe on jekutus hyräillä sitä vielä raidan loputtua, mutta uskokaa vaan, että sitä ei muista enää, kun seuraava kappale on ohitse, niin kovaa melodiaa on vielä luvassa. Tässä sävellyksessä ei ole mitään vikaa, mutta se tuntuu hukkuvan kahden ääripään väliin ymmärrettävistä syistä. Jos se aloittaisi albumin B-puolen, siihen kiinnittäisi enemmän huomiota. Nyt sen kohtalo on epäkiitollinen.
”Screaming In The Night”
Krokus oli kokeillut hitaita biisejä aiemmin vailla sen suurempaa menestystä ja nyt tähän haettiin muutosta. Jos albumilla on kaksi ääripäätä, ne ovat nimibiisi ja tämä loistava tunnelmapala, joka tietenkin julkaistiin singlenä ja josta kuvattiin myös musiikkivideo näkyvyyden maksimoimiseksi.
Kuka olisi uskonut, että ”Screaming In The Night” olisi Krokuksen suurin hitti? Se kipusi jenkkien mainstream listalla jopa sijalle 21. Se on todella kova saavutus mille tahansa bändille, saati sitten pienestä Sveitsistä ponnistavalle Krokukselle, joka ei ollut onnistunut vielä lyömään itseään läpi USA:ssa.
Nyt mielenkiinto saatiin vihdoin heräämään enkä yhtään ihmettele miksi. Biisiin on panostettu ja jokainen rakenteeseen kuuluva palanen on mietitty tarkkaan. Jos kappaleeseen saadaan luotua kasvava säemelodia, joka kasvaa kasvamistaan kohti timanttista kertosäettä jääden korvien väliin pyörimään kiusallisesti ties kuinka pitkäksi aikaa, ollaan suurien asioiden äärellä. Vajaa 10 vuotta sitten edesmennyt Cobra– ja Survivor-legenda Jimi Jamison vahvisti kappaletta äänellään ja osuvasti hoitaa homman kotiin.
Muutoksen tuulia tälle albumille haettiin ja niitä tottavie saatiin! Tämä raita on edelleen karvat pystyyn nostattavaa kuunneltavaa ja luule etten tule kyllästymään siihen koskaan. Silkkaa timanttia alusta loppuun.
”Ready To Burn”
Jälleen ollaan kiusallisen asian äärellä. Minkä biisin voisi laittaa albumin tunnelmallisimman raidan jatkoksi? No, perhanan kovan rokkivedon tietenkin. Taas tempo nostetaan tappiin, mutta toinen bassorumpu on viety jo kanikonttoriin, sillä sille ei enää ole käyttöä. Nyt pärjätään kovalla melodian ja kitaroiden ilotulituksella.
Kun tämän kuuntelee irti albumikokonaisuudesta, toimii se paljon paremmin kuin heti ”Screaming In The Nightin” perään. Tämä tuli huomattua, kun kokeilin soittaa kappaleita yksinään eri järjestyksessä.
Storace on jälleen liekeissä kuten tuntuu olevan koko porukka. Myös tässä kappaleessa kuullaan vierailevaa tähteä, mahdollisesti Allomin myötävaikutuksella Judas Priest -vokalisti Rob Halford on saatu säestämään Storacea kertosäkeessä. Kova kiljukaula huutaa tutuksi tulleilla maneereilla ja kyllä toimii. Jopa säemelodia menee todella korkealta ja kuin huomaamatta sovituksesta muodostuu yksi albumin kärkiraidoista. Loistava A-puolen päätös.
”Night Wolf”
Biisi on kuin suora jatko-osa ”Ready To Burnille”, mutta sillä on etunaan se, että vinyylien kanssa pelatessa täytyy käydä kääntämässä levyä, joka antaa korville hetken lepotauon. Tämä kikka toimii muuten myös CD:ltä tätä kuunnellessa. Pidä parin miuutin tauko ensimmäisen neljän vedon jälkeen, jolloin tämä kappale avautuu paljon paremmin.
Tässä siis mennään, eikä meinata ja tempo on kova. Bändi tuntuu kotiutuneen metallisemman materiaalin pariin tämän ”veljeskaksikon” kohdalla ja tässä kohdin myös kuulija alkaa sopeutua tähän muutokseen. Toki levyn kuuntelukerrat auttavat tässä, sillä ”Headhunter” on albumi, joka tuntuu paranevan soittojen myötä. Vaikka ”Night Wolf” ei aivan pärjää ”Ready To Burnille”, on se näissä karkeloissa kuin kotonaan.
”Stayed Awake All Night”
Krokus oli kokeillut edellisellä albumillaan yhtä coveria ja kun se nousi jopa listoille, niin mikä oli yrittäessä uudestaan. Kyseessä oli The Guess Who:n biisi ”American Woman”. Nyt mentiin Bachman-Turner Overdriven materiaalin pariin ja käsittelyyn pääsi ”Stayed Awake All Night”.
Kappale on sellaisen leppoisan laiskanpulskean peruskompin omaava esitys, joka on ylistyslaulu rekkakuskeille, jotka painavat pitkää päivää ja yötä pitkin maailman maita sekä mantuja. Jos ei ole kuullut kumpaakaan versiota, niin kannattaa tyypätä ensin originaali ja sitten Krokuksen tulkinta aiheesta heti perään.
Biisin singlejulkaisu kannatti, sillä tämä nousi listoille ja jopa sijalle 31. Itse en tästä coverista ole koskaan perustanut ja se on tässä välissä albumia kevyen välipalan asemassa. Syy tähän lienee siinä, että LP:n aggressiivinen luonne on saanut menojalan vippaamaan jo melkoisesti ja nyt adrenaliinitasot alkavat laskea. Toimii paremmin jälleen yksittäin kuunneltuna.
”Stand And Be Counted”
Biisi osuu pahaa saumaan vaisumman coverin jälkeen juuri kun energiatasot olisi pitänyt saada taas pomppaamaan kattoon. Kappale yrittää kovasti lähteä lentoon, mutta jää torsoksi lähinnä heppoisen kertosäkeensä ansiosta. Jostain syystä kuulen tässä myös Acceptilta kuulostavaa vivahdetta ja Udo Dirkschneider sopisi mikin varteen. Rakenne on myös lähimpänä Krokuksen vanhaa materiaalia eli enemmän suoraa junttaa kuin mikään aikaisempi tekele albumilla, joten se tuo mukanaan tarvittavaa vaihtelevuutta. Not great, not terrible vaan perusvarmaa osaamista.
”White Din”
Kuka meni keksimään instrumentaaliset välisoitot? En tiedä, enkä halua tietää, mutta sellainen tähän väliin albumia tarjoillaan. Jälleen ollaan siis kokeilevilla vesillä ja nyt on kitaristikaksikko Fernando Von Arbin ja Mark Kohlerin vuoro loistaa. Vaikka tekelettä on ollut säveltämässä myös basisti Chris Von Rohr, ei bassosooloa sentään kuulla. Lähinnä tässä pelataan erilaisten efektien kanssa ja on siis silkka täytepala. Sillä saadaan pelattua pari minuuttia aikaa ennen viimeistä raitaa ja valmisteltua kuulijaa viimeiseen koitokseen.
”Russian Winter”
Liekö kaverit käyneet keikalla Neuvostoliitossa ja saaneet inspiraation kirjoittaa kappale, joka sopisi lyriikoiltaan maan oloihin? Tämä voi olla mahdollista. Biisi on jälleen todella ripeä ja tarttuva pelastaen albumin lopulla alkanutta väsähtävää tunnelmaa.
Käsittämättömän efektilaukan jälkeen on kiva kuulla melodinen ja nopea sovitus, jonka ”Run for your life!” huudot jäävät päähän soimaan. Tässä on myös pitkä kitarasoolo, joka kruunaa koko komeuden. Onneksi pakasta löytyi kuin löytyi vielä yksi hieno esitys, jolla kuulijan mielenkiinto herätettiin uudelleen ja saatiin myös albumi lopetettua mahtavasti.
”Headhunter” on Krokuksen myydyin albumi ja se onnistui monella tavalla lyömään läpi muualla kuin yhtyeen kotimaassa. Bändi onnistui pyrkimyksissään uudistua ja luoda muuta kuin AC/DC:ltä kuulostavaa materiaalia. Samaan syssyyn on vielä todettava, että Tom Allomin palkkaaminen tuottajaksi oli oikea valinta. Hän sai loihdittua albumille todella hyvät soundit ja tuomaan oikeita osa-alueita esille musiikin ehdoilla.
”Headhunterista” on juuri julkaistu 40-vuotis juhlapainos, jota saa haltuunsa vinyylinä, joten jos tämä kenties bändin paras albumi edelleen puuttuu kokoelmasta, niin nyt olisi korkea aika hankkia se hyllyyn.
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Headhunter
2.Eat The Rich
3.Screaming In The Night
4.Ready To Burn
5.Night Wolf
6.Stayed Awake All Night
7.Stand And Be Counted
8.White Din
9.Russian Winter
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}