Judas Priestin uusi studiolevy oli vuonna 2014 kiistatta vuoden metallitapahtuma. Kyseessä oli aikanaan ensimmäinen laatuaan kuuteen vuoteen. Kuulokkeet otettiin korville, sanoitukset eteen valmiiksi syventymistä varten ja pyhä hetki sai alkaa. Kolme kokonaista kappaletta oli julkaistu etukäteen, ja ne tuli kerran kuunneltua läpi. Lyhempiä näytteitä ei sen sijaan katsastettu. Vasta koko ”Redeemer Of Souls” näytti lopullisen suunnan ja myös sen, oliko soundi kohdallaan.
Manalan pohjilta nouseva ukkosen ääni käynnistää levyn, kaksi ensimmäistä kappaletta olivat tuttuja jo aikaisemmilta kuuntelukerroilta. Nämä ovat perushyviä Priest-vetoja perinteisellä otteella. Kolmannessa biisissä ”Halls Of Valhalla” vasta kunnolla jyrähtää ja muutama seuraava esitys saavat kaikki puimaan nyrkkiä. Rob Halford päästää alkuun vertahyytävän kirkaisun ja sen jälkeen siirrytään Valhallan halleihin. Loistava kappale, jossa on hieno tunnelma ja Running Wildmaista kitarointia. Mahtava tuplakitarasoolo kruunaa biisin ja nyt iho on viimeistään kananlihalla. Juuri tällaista heavy metallin pitää olla.
Myös ”Sword Of Damocles” vakuuttaa folk-vaikutteisilla melodioillaan ja tunnelmaa rakennetaan hienosti vahvan riffittelyn, hiljaisten ja raskaiden osuuksien sekä Halfordin tunteikkaan tulkinnan kautta. ”March Of The Damned” kuulostaa ajoittain ”Metal Godsin” jatko-osalta, mutta tästä on vielä enemmän aistittavissa yhtymäkohtia vuoden 1981 ”Point Of Entryyn”. Robin laulutapa biisissä on mielenkiintoinen. Salakavalasti sovitus sekä kitarariffi jäävät soimaan päähän ja erittäin hyvästä vedosta on kysymys.
Nämä viisi avausta iskevät sen verran vakuuttavasti, että niiden vanavedessä levy käy väkisin läpi lievän suvantovaiheen. Hidas ja uhkaava “Secrets Of The Dead” palauttaa hommaa oikeille raiteille. Sen jälkeen vuorossa on levyn nopein esitys ja tässä vaiheessa toinen suosikkini ”Battle Cry.” Vahvasti vuoden 1984 ikimuistoiseen ”The Sentineliin” viittaava kitarajuoksutus kuullaan alussa, jonka jälkeen hienolla tilutuksella polkaistaan vauhtiin nopea biisi. Loistava riffi ottaa paikkansa. Nyt saadaan jälleen klassinen Priest hetki kun Halford nousee korkeuksiin kertosäkeessä. Soolo-osuus on mahtavuutta, kitaristit vetävät osuutensa vuorotellen ja sen jälkeen palataan yhteiseen harmoniaan.
Päätöskappaleessa ”Begininning of The End” kuljetaan vahvasti 1970-luvun tunnelmissa. Mieleen tulevat Rainbow, Black Sabbath ja Priestin omat kyseisen vuosikymmenen mestariteokset. Rob laulaa hienosti ja tunteella, tämä on laadukas päätös varsinaiselle levylle.
Kuten edellisellä albumilla, monta laulumelodiakulkua hallitsevat folk-vaikutteet. Heavyn juuret ovat vahvasti folk-musiikissa, joten Priest on kotonaan tämän tyylilajin kanssa. Myös ”Nostradamuksella” esiteltyä musiikin dramaattisuutta ja 1970-luvun henkeä ei ole unohdettu, mutta ote on nyt selvästi perinteisempi ja raskaampi.
Halfordin ääni ei tietenkään ole enää pitkään ollut entisensä. Tämän julkaisun aikoihin metallijumala oli 62-vuotias ja korkealta ja kovaa laulaminen ei enää taipunut 1980-luvun tapaan. Keskirekisteri on kunnossa ja sillä hoidetaan suurin osa kappaleista. Toisaalta kun tämän kaltaisesta hevistä Priest-tyyliin puhutaan, ne korkeat äänet musiikkiin ja sovituksiin olennaisesti kuuluvat, Esimerkiksi levyn nimibiisin loppu huutaa korkeaa kirkaisua, mutta sitä ei koskaan tule.
Muutama tarkkaan sijoitettu kirkaisu ja rekisterin muutos olisivat parantaneet suoritusta huomattavasti. Keskirekisterissä voi myös tehdä muutoksia, kuten esimerkiksi ”March Of The Damnedissa” hienosti näytetään. Kun normilaulusta poiketaan eri suuntaan, kuuntelija havahtuu heti positiivisesti. Halfordin kannattaisi harkita jossain vaiheessa akustisen levyn tekemistä, sillä niissä yhteyksissä vokalistin edelleen hyvässä kuosissa oleva alarekisteri pääsee parhaiten esille. Balladit ”Beginning Of The End” ja ”Never Forget” ovat hienoja esimerkkejä tästä.
Muista soittajista päähuomio oli tietysti uudessa kitaristissa Richie Faulknerissa, joka korvasi K.K. Downingin Epitaph-kiertueelle vuonna 2011. Faulknerin asema ei ole ollut helpoin mahdollinen, eikä Downingin suuria saappaita voi millään tavalla täyttää. Siitä huolimatta Faulkner tekee hyvää työtä paljolti edeltäjänsä tyyliä mukaillen. Aisapari Glenn Tipton ja Faulkner soittaa hyvin yhteen ja klassisia tuplakitarasooloja, harmonioita sekä juoksutuksia kuullaan jokaisessa kappaleessa. Myös Priestille tyypilliset nopeat soolovedot säkeistöjen välissä ja jopa niiden aikana on muistettu. Kuten parilla edellisellä levyllä, pääroolin varastavat kitarat ja myös keskinkertaisemmista kappaleista löytyy aina riffejä, kitaramelodioita sekä koukkuja, jotka herättävät fanin mielenkiinnon. Nimenomaan musiikin puolesta tätä levyä on yhä ilo kuunnella.
Scott Travis rummuissa soittaa suurimmaksi osaksi hyvällä otteella, näissä biiseissä miehen omin tuplabassarityyli ei ole se paras lähestymistapa, vaikka myös sitä väläytellään. Kokonaisuutena suhteellisen hyvin on mukaan saatu perinteisempää otetta. Pahiten korvaan särähtää ”Metalizer,” jossa rummut vyöryvät armotta kaiken yli. Biisi on sekamelska ja levyn heikoin hetki. Ian Hill on luottomiehenä taas paikalla hoitaen hommansa tyylillä ja ”Hell & Back” –kappaleen alussa saadaan näkyvä bassokuvio.
Soundit ovat pääosin kohdallaan, Tipton on tuottanut levyn yhdessä Mike Exeterin kanssa. Exeter on aikaisemmin tehnyt studioteknikkotöitä mm. Black Sabbathin ja Heaven & Hellin kanssa. Albumille on haettu hyvin perinteistä ja voimakasta soundimaailmaa, tässä on suurimmaksi osaksi onnistuttu. Vielä enemmän kirkasta ja kuivaa Tom Allomin 1980-luvulla tunnetuksi tekemää tuotantoa olisi kaivannut mukaan, mutta hyvä näin.
Deluxe edition sisältää bonuslevyn, jolla on viisi kappaletta lisää levyä täydentämään. Yhteensä ”Redeemer Of Souls” käsittää 18 biisiä eli suurin piirtein saman verran kuin niin ikään tuplana ilmestynyt ”Nostradamus.” Välisoittoja ei onneksi nyt kuulla, joten levy on helpommin lähestyttävissä.
Väistämättä materiaalia on liikaa ja taso ei säily yhtä korkealla läpi koko levyn. Rummutan aina 40–45 minuuttisten ja tiukkojen kokonaisuuksien puolesta, tällöin yleensä laatutakuu on vahvempi. Tässä eri levylle sijoitetut bonuskappaleet muodostavat oman kokonaisuutensa myös musiikillisesti, sillä ne ovat vahvasti kasarihenkisiä ja ”Never Forget” on lopuksi lausuttava kiitos faneille vuosikymmenien tuesta. Sanoma on koskettava, vaikka sävellyksenä jäädään ykkös-CD:n päätöskappaleesta.
Mitä tästä Priestin uudesta tulemisesta jäi loppujen lopuksi käteen? Tätä levyä on äärimmäisen vaikea arvioida ja verrata muuhun kuin Priestin omaan tuotantoon. Vertailut muihin perinteistä heavy metallia huipulla tänä päivänä tekeviin yhtyeisiin kuten Primal Fear, Hammerfall ja Running Wild on turhaa, sillä Priest on aivan omalla tasollaan jo lähtien sävellystaidosta. Itselleni bändin paluu aikanaan ”Angel Of Retributionilla” oli unelmien täyttymys ja kaikki sen jälkeen julkaistu materiaali on ollut pelkkää plussaa. Siksi odotuksia ei enää ole vuosikymmeniin ollut, ne oli täytetty jo viimeistään Halfordin paluulla ja ennen kaikkea 50 vuoden metallihistorialla.
Täydellinen levy tämä ei ole, ja Priestin mittavassa katalogissa kilpailu on musertavan kovaa. Klassisia Priest-hetkiä kuitenkin riittää ja edellinen levy ohitetaan. Se on todella kova saavutus. Tämä jälkeen ilmestyneillä studioteoksilla on ollut kova paikka ohittaa ”Redeemer Of Souls” kilpailussa.
8+/10
Ville Krannila
1.Dragonaut
2.Redeemer Of Souls
3.Halls Of Valhalla
4.Sword Of Damocles
5.March Of The Damned
6.Down In Flames
7.Hell & Back
8.Cold Blooded
9.Metalizer
10.Crossfire
11.Secrets Of The Dead
12.Battle Cry
13.Beginning Of The End
14.Snakebite
15.Tears Of Blood
16.Creatures
17.Bring It On
18.Never Forget
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}