Iron Maiden ei voi uudella materiaalillaan voittaa. Kriitikko vertaa väistämättä kaiken saavuttanutta metallikonia hevibaarien jukeboksien tunnusmelodiaan ”The Trooper” ja kun listataan kaikkien aikojen metallikappaleita, kärjessä ei ole ”Starblind” vaan ”Hallowed Be Thy Name”. Kerran kun nämä on kuullut ja nuoruuden nostalgisiin hetkiin littänyt, ei uuteen musiikkiin voi ottaa tyhjiönäkökulmaa. Ja rehellisyyden nimissä harva uudempi metalliyhtye tarjoaa nykypäivänä mitään suurta ihmettä. Kaikki on metallimusiikissa tehty useaan kertaan ja mystiikka kadonnut kauas kultaiseen historiaan.
Kyynisyys sikseen, mikäli Iron Maiden vuoden 2003 jälkeen on se mikä parhaiten kolahtaa, voi huokaista helpotuksesta: “Senjutsu” voisi olla kehnon ”The Final Frontier”:in (2010) ja tästä hiukan parantaneen ”The Book Of Souls”:in (2015) täydentämän albumitrilogian suora jatkumo, sillä se jatkaa samanlaisissa tunnelmissa. Yhtye on julkaissut 10 kappaletta väsähtäneen kuuloista näennäisprogressiivista heavya heikolla ja tunkkaisella tuotannolla varustettuna. Kevin Shirley on jälleen puikoissa, ja samat viat omiin korviini toistuvat yhä uudelleen. Iron Maiden -levyjen välissä kuluu enemmän ja enemmän aikaa, eikä mitään silti opita. Hetken mielessä välähtää ajatus 70 vuoden keski-iän ylittäneistä soittajista vuonna 2030 taltioimassa 25 minuuttista levyn päätösraitaa Shirleyn valvovan katseen alla. Karkotan ajatuksen väkisin.
Jokaista Iron Maiden -levyä vuoden 2000 jälkeen on hehkutettu jonkinlaisena nerokkaana uudistumisena. ”Brave New World” kieltämättä onnistui nimenomaan tässä ja albumin arvo on entisestään noussut myöhempien kompastumisten johdosta. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa ja yhtye on ajautunut nimenomaan toistamaan itseään puutuneesti monen muun veteraanin tavoin. Tällä kertaa etukäteen kuullun ”The Writing On The Wall”:in southern rock -ote sekä Bob Segerin ikivihreästä ”Turn The Page” -kappaleesta lainaillut soinnut toivat ihailua rajojen rikkomisesta. Tähän uudistuminen valitettavasti jää ja tuntuu kuin ”Senjutsu”:n jokainen nuotti olisi kuultu jo kolmella edellisellä pitkäsoitolla.
Pientä eroa ”The Book Of Souls”:iin löytyy lyhyen pohdinnan jälkeen. ”If Eternity Should Fail”:in ja “Speed Of Light”:in kaltaiset energiset esitykset puuttuvat ”Senjutsu”:lta kokonaan. Tempot on kautta linjan puolitettu ja Bruce Dickinson kuulostaa kireältä sekä ensimmäistä kertaa urallaan todella väsyneeltä. Vaikka tämä on vuosien karttuessa laulajalle väistämätöntä, ero edelliseen albumiin on yllättävän selvä. Muutamat kappaleet olisi pitänyt tuottajan toimesta laulattaa kokonaan uusiksi ja mielellään eri sävellajissa, mutta Shirley ei ole tätä kyennyt vaatimaan.
Sovitusten hidastelu saattaa myös johtua Nicko McBrainin voipuneista käsivarsista ja 70 vuoden merkkipaalua lähestyvä rumpali tuntuu soittavan jatkuvasti eri kappaletta kuin muu yhtye. Yleisesti olen aina aidon musiikin puolella, mutta raivostuttavan väärä tahtilaji saa ensimmäistä kertaa toivomaan rumpukonetta tilalle.
Positiivisia väreitä materiaalista joutuu etsimään suurennuslasilla. Jo heti piikkipaikalle hukattu luvattoman heikko biisikaksikko ”Senjutsu” sekä ”Stratego” saa sormen painumaan skip-nappulalle. Levyn edetessä ajoittaiset tarttuvat melodiakulut hukataan seuraavassa hetkessä keinotekoisesti päälleliimatuiden syntikoiden säestämiin päämäärättömiin suunnanvaihtoihin sekä kappaleiden sisälle ahdettuihin luonnottomiin osiin. ”The Parchment” näyttää ylipitkän intronsa jälkeen lähtevän lentoon, kunnes yhtäkkiä kuuntelija huomaa nukahtavansa ja biisin menettäneen otteen minuutteja aiemmin. Kaikki Steve Harrisin albumille kirjoittamat mammuttitautiset sävellykset kokevat saman kohtalon.
Bändin jäsenistä ainoana rahtusen musiikillista kunnianhimoa säilyttänyt Adrian Smith soittaa yhden Maidenin kaikkien aikojen komeimmista sooloista ”The Writing On The Wall” -singlessä ja toistaa suorituksen vielä myöhemmin ”Darkest Hour” -kappaleessa. Tämä kertoo myös karusti oman totuutensa: kun yli 80 minuuttisen metallialbumin parhaaksi hetkeksi siivilöityy yksittäinen kitarasoolo, on peli menetetty.
Voisin jatkaa tämän musiikillisen syöksylaskun syvemmällä analyysilla, mutta se on turhaa. Iron Maiden Harris johtajanaan tekee mitä haluaa, ja heillä on siihen vapaa tie kohti auringonlaskua. Levyt myyvät ja konsertit täyttyvät uskollisista, teki bändi mitä hyvänsä ja nälän katoamisen kuulee tuskallisen selvästi.
Poikkeuksellisesti luin muutaman vertaisarvion viimeisteltyäni muilta osin tämän tekstin. Tuntuu jälleen kerran kuin olisin Andersenin sadun lapsi kadulla huutamassa totuutta alastomalle keisarille, ja kukaan ei kuuntele. Lähes poikkeuksetta ja täysin ennalta arvattavasti albumi on eri medioissa kerännyt ylistystä. Tajuan tätä kirjoittaessani, että oma näkökulmani on aivan yhtä ennalta arvattava, koska viimeisen vuosikymmenen Iron Maiden ei yksinkertaisesti ole raskasta musiikkia, joka koskettaa minua millään tavalla. Käsissä saattaa olla Maidenin viimeinen levy, mutta siltä varalta, että sotahevonen jatkaa laukkaansa, lupaan tässä ja nyt etten aio seuraavaan enää kajota.
5½/10
Ville Krannila
1.Senjutsu
2.Stratego
3.The Writing On The Wall
4.Lost In A Lost World
5.Days Of Future Past
6.The Time Machine
7.Darkest Hour
8.Death Of The Celts
9.The Parchment
10.Hell On Earth
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila){kind=link}