NWOBHM:n eli brittihevin uuden aallon harjalla ratsastava Iron Maiden oli vuoden 1981 toisella albumillaan haasteen edessä julkaistuaan vuotta aiemmin debyyttilevynsä. Basisti Steve Harrisin luotsaama bändi oli raivannut itsensä nousevien uusien kokoonpanojen elittiin kovalla työllä, energisillä live-esiintymisillään sekä raa’alla ilmaisullaan.
Kuten debyytti, myös kakkosjulkaisu tuli sisältämään pääosin Harrisin kirjoittamaa materiaalia. Uusi teos sai nimekseen pahaenteisesti ”Killers.” Levyn kansikuva esittelee bändin maskotin Eddien julmimmillaan, kirvesmurhaajana Lontoon East Endin katulamppujen kelmeässä hehkussa.
Yhtye koki debyyttijulkaisun jälkeen kaksi historiallisesti merkittävää muutosta: toiseksi kitaristiksi liittyi Adrian Smith ja levyn tuottajaksi äskettäin edes mennyt Martin Birch, joka tulisi tuottamaan Maidenia seuraavat 10 vuotta halki bändin koko legendaarisimman ajanjakson.
”Killers” on edeltäjäänsä kypsempi, ammatimaisempi, melodisempi, paremmin tuotettu sekä biisimateriaaliltaan moniulotteisempi kuin suoraviivainen, hiomaton ja jopa keskeneräisen oloinen debyyttialbumi edustaen silti selvästi samaa koulukuntaa. Moniulotteisuus ei ehkä toimi halutulla tavalla, vaan enemmän linjattomuutena, mikä on ”Killersin” pahin synti.
Bändi latasi debyyttialbumille useita jo pidemmän aikaa vakiorepertuaariin kuuluneita biisejä, mikä teki debyytistä faneille helpommin omaksuttavan ja siksi myös menestyneemmän albumin. Tästä johtuen ”Killers” on jäänyt kaksikosta vähäisemmälle huomiolle myös yhtyeen live-setissä. Ainoastaan ”Wrathchild” on säilyttänyt asemansa Maidenin liverepertuaarissa tähän päivään saakka muiden biisien pudotessa hyvin nopeasti setin ulkopuolelle aivan yksittäisiä kiertueita lukuunottamatta.
”Killers” sisältää yhdeksän varsinaisen kappaleen lisäksi kaksi instrumentaalia, joista ”The Ides Of March” toimii lähinnä alkusointuina ”Wrathchildille,” joka on varsinainen levyn aloitusbiisi. ”Wrathchild” on Maidenille hyvin tyypillinen levyn aloittaja; suoraviivainen, yksinkertainen, nopea ja tarttuva.
”Murders In The Rue Morgue” edustaa myös kuvaavasti alkuajan Maidenia rauhallista introa lukuunottamatta, jonka jälkeen biisi räjähtää todenteolla käyntiin tarjoillen räyhäkän 4 minuuttisen riffimyrskyn vauhdittamaan muistikatkoksista kärsivän skitsofreenikon pakoa Pariisin kaduilla kahden murhatun tytön ruumiiden ääreltä. ”Murders In The Rue Morgue” ei ole mikään musiikillinen riemuvoitto, mutta se ammentaa juuri sopivasti lisää tunnelmaa ”Killersin” murhaavan synkkään imagoon ollen yksi Paul Di’Annon ajan tunnetuimpia klassikkoja. Biisi on yltänyt mukaan livesettiin myös Bruce Dickinsonin aikana.
”Another Life” jää puhtaasti filleriosastolle ollen mitäänsanomaton ja yhdentekevä renkutus, josta ei jää mitään mieleen musiikillisesti tai lyriikoiden puolesta. Mitä tässä nyt oikein yritetään sanoa? Ko. sävellyksen olisi oikein hyvin voinut heittää roskakoriin saman tien ja keksiä jotain muuta vinyylin täytteeksi, vaikka kohinaa.
Levyn toinen instrumentaali ”Genghis Khan” on lähinnä fiilistelyä, jonka olemassaoloa puolustaa ainoastaan se, että se tarjoilee tiivistelmän oloisen kattauksen Maidenin perusriffejä, -melodioita sekä temponvaihdoksia. En ole koskaan ymmärtänyt instrumentaaleja, jolleivat ne toimi selkeinä vedenjakajina ja hengähdystaukoina.
”Genghis Khania” seuraa toinen yhdentekevä keskitempoinen ja paikoin jopa 1970-lukulainen filleri ”Innocent Exile,” joka ei juuri ”Another Lifesta” petraa. ”My life is so empty…”, sen valitettavasti kuulee. Tämä kolmikko tuo levylle selkeän suvantovaiheen, jonka jälkeen ei jää juuri muuta kuin parannettavaa.
Kuin rukouksiin vastaten fillerikimaran kaulan katkaisee pahaenteinen, veren- ja murhanhimoinen nimibiisi ”Killers.” Se on yksi niistä kappaleista, joita Dickinson ei koskaan voinut esittää uskottavasti, vaan se kuuluu yksin Di’Annolle. Biisi alkaa intromaisesti Di’Annon kiljahdellessa mielipuolisesti, jonka jälkeen Dave Murray/Adrian Smith -riffikone jyrähtää käyntiin tykittäen täydeltä laidalta Paulin sylkiessä ulos murhahimoisia lyriikoita. Smith/Murray-kaksikko tarjoaa biisissä tuplasoolon, joista oli tuleva heidän tavaramerkkinsä tulevina vuosina ja antaa esimerkin siitä, miten hyvin ko. kaksikko sopi yhteen erilaisista tyyleistään huolimatta.
”Prodigal Son” hidastaa ja keventää tahtia jälleen reippasti saaden jopa folkmaisia piirteitä. En ymmärrä tämän biisin funktiota, sillä se ei istu levyn yleisilmeiseen. Mahdollisesti tällä on yritetty tuoda esiin bändin moniulotteisuutta ja taiteellisempaa puolta, mutta se istuu huonosti levyn kovimpien vetojen rinnalle ja on jälleen yksi osoitus linjattomuudesta.
”Purgatory” polkaisee koneen uudelleen käyntiin ja reippaaseen menoon. Kappale edustaa debyyttilevyn tyylistä suoraviivaista ja yksinkertaista materiaalia, joka ei turhia hienostele. Kertosäkeistöä edeltävä bridge on kitaramelodioineen levyn parhaita hetkiä, mutta itse kertosäkeistö istuu sovitukseen kehnosti poiketen täysin sen muusta linjasta.
Toiseksi viimeinen veto ”Twilight Zone” palauttaa jälleen hukassa ollutta uskoa levyn materiaaliin. Itse olen kuulevinani vaikutteita Judas Priestista ja selkeitä viitteitä tulevaan eli ”The Number Of The Beastiin.” Biisi on aivan liian lyhyt, vain 2,5 minuuttia, mikä jättää muuten kelvollisesta kappaleesta keskeneräisen maun. Potentiaalia olisi ollut pistää mukaan minuutin verran lisää, mutta eipä ainakaan voi puhua ylenpalttisesta sovituksen venyttämisestä, johon Maiden on joskus myöhemmin syyllistynyt lukemattomia kertoja.
Albumin päättää ”Drifter,” joka on pääpiirteissään hyvin Maidenmainen nopea sekä rytmikäs veto sisältäen puolen välin tienoilla tempon ja tunnelman vaihdoksia aloittaen sen jälkeen ikään kuin biisin uudestaan alusta. ”Drifter” saa pään nyökkäämään tahdissa ja on yksi levyn kantavia voimia ja päättää Di’Annon joutsenlaulun suhteellisen tyylikkäästi.
Yhteenvetona voisi todeta ”Killersin” olevan potentiaalinen julkaisu, mutta tämä hukataan linjattomuuteen sekä fillereihin. Ehkä ilmassa näkyivät jo ristiriidat ja vokalistin epävakaus ja epäammatimaisuus sekä uuden linjan hakeminen, joka löytyi vasta Dickinsonin korvattua päänsä sekoittamiseen keskittyneen Di’Annon.
On vaikea sanoa, onko ”Killers” parempi vai huonompi kuin edeltäjänsä. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta bändi on kokonaisuutena ja musiikillisesti kehittyneempi kuin debyyttialbumilla, mutta useampaan otteeseen mainittu linjattomuus nakertaa sitä kivijalkaa, joka olisi voinut tehdä ”Killersistä” kaksikosta sen paremman. Toki täytyy todeta, että usein kuuntelen mieluumin juuri Di’Annon aikaista Maidenia ja nimenomaan ”Killersiä” kuin Dickinsonin kauden materiaalia johtuen siitä, että myöhemmin Maidenista tuli kaikkea muuta kuin sitä, mitä se puhtaimmillaan kahdella ensimmäisellä levyllä edusti: tuoretta ja raakaa lihaa Lontoon East End:läisen teurastajan pöydällä.
7½/10
Tomi Väänänen
Lue Metalliluolan tribuuttiartikkeli ”Killers”-albumista linkistä.
1.The Ides Of March
2.Wrathchild
3.Murders In The Rue Morgue
4.Another Life
5.Genghis Khan
6.Innocent Exile
7.Killers
8.Prodigal Son
9.Purgatory
10.Twilight Zone
11.Drifter
Tulisieluinen ja mustaverinen Savon Nosferatu, joka imee elinvoimansa raskaasta musiikista, hard rockista black metalliin. Musiikin ohella ajankäyttöä ohjaavat työ, perhe, lasten harrastukset, kuntosali, kalastus, jääkiekkohuliganismi sekä leffat ja tv-sarjat.
 Metalliluolan arvio, Tomi Väänänen.){kind=link}