Kun bändin yksi perustajajäsen päättää lähteä, syntyy jäljelle jääneessä ryhmässä yleensä jonkinasteinen sekasorto. Näin erityisesti käy, mikäli lähtenyt on ollut pääasiallinen biisinkirjoittaja. Juuri näin Helloweenille vuonna 1989 kävi kun kitaristi (ja entinen lead vokalisti) Kai Hansen nosti kytkintä ja poistui riveistä.
Historiankirjoihin on merkitty monia surullisia tarinoita yhtyeistä, joiden voimahahmo on siirtynyt joko tästä maailmasta ikuisuuteen tai vain siirtynyt muihin maisemiin. Def Leppardin Steve Clark ja Aerosmithin Joe Perry tulevat heti mieleen. Jotta katastrofi Helloweenin osalta olisi vielä pahempi, oli musiikkimaailmassa tapahtumassa 30 vuotta sitten suuri murros, kun grunge puski voimalla samanaikaisesti Hansenin lähdön aikoihin. Vuonna 1991 käynnissä oli melkoinen selviytymiskamppailu metallibändien kesken.
Power metal -bändien pioneeriksi tituleerattu Helloween ei lannistunut kohtaamistaan vaikeuksista vaan painoi urheasti kaasua pestaten kitaran varteen Roland Grapowin ja ryhtyen kirjoittamaan tulevalle albumilleen uusia värssyjä. Vuosina 1987 ja 1988 julkaistut ”Keeper Of The Seven Keys Part I” ja ”Part II” olivat olleet avain kultasuoneen ja käyntikortti isommille areenoille. Tätä menestysreseptiä Helloween kävi uusimaan.
Olin nuorena poikana kovasti Helloweenin lumoissa ja odotin seuraajaa ”Keeper Of The Seven Keys” -levyille kuin kuuta nousevaa. Fanilasit päässä ”Pink Bubbles Go Ape” kuulosti loistavalta ja muistan kuunnelleeni albumia viikkotolkulla ostamisen jälkeen. Arviota varten sitä pyörittäessä huomasin sen tehon olevan edelleen tallella, mutta nyt kappaleista erottuu yksityiskohtia mihin ei 30 vuotta sitten kiinnittänyt huomiota.
Roland Grapowin kykyjä kirjoittaa tarttuvia biisejä käytettiin hyödyksi ja mies on kynäillyt albumille neljä kappaletta, joista erityisesti kaksi ansaitsevat erityismaininnan. B-puolen avaava ”Someone´s Crying” on albumin parhaimmistoa ”The Chancen” ollessa samalla viivalla. Molemmat ovat ripeätempoisia, hienon ja melodisen kertosäkeen omaavia raitoja, jotka jäävät kuuntelukertojen myötä pahaenteisesti päähän jammaamaan aivan kuten yhtyeen edellisen vuosikymmenen ässäbiisit. Kaavaa ei siis lähdetty muuttamaan, eikä grungejunaan hypätty. Kysessä on hyvin perinteinen Helloween-albumi, joka on kärsinyt syyttä suotta aiempien klassikoiden varjoon jäämisestä. Vaikka ajat olivat bändille vaikeat, onnistui se luomaan yllättävän hilpeän ja hienosti kulkevan kokonaisuuden, jolla on vain muutama vaisumpi raita.
Helloweenilla oli aiemmilla albumeillaan tapana aloittaa levy introlla eikä ”Pink Bubbles Go Ape” tee poikkeusta. Tällä kerralla se vaan olisi pitänyt jättää pöytälaatikkoon, sillä humoristinen akustisen kitaran varassa kulkeva, vielä albumin nimikappaleen viitan harteilleen saanut kömpelö teos ei vain toimi. Skippaan sen mieluusti ja aloitan kuuntelun mieluummin ”Kids Of The Centurysta”, joka lävähtää kuuloelimiin kuin jäinen sade kasvoille. Uhkaavalla ja nopealla kitarariffillä potkaistaan homma käyntiin ja puntti alkaa lepattaa. Singlenä julkaistu raita toimii siinä määrin hienosti, että kauhea intro on muisto vaan.
”Back On The Streets” on Grapowin käsialaa ja uusi mies pääsee heti kättelyssä näyttämään, pystyykö täyttämään Hansenin saappaat. Vaikka ei kärkikahinoihin yllä, tämä sävellys tuo mieleen menneet iskusävelmät eli lunastaa miehen harteille kasattuja odotuksia biisinkirjoitustaitojen suhteen.
”Number One” on toinen singlelohkaisu ja vaisu sellainen. Keskitempoinen kappale ei tunnu lähtevän lentoon millään. Lyriikka uhkuu positiivista sanomaa, vaikka itse melodia leijuu alakuloisen puolella. Tämän jälkeen tulee huumoripitoista tarinaa ”Heavy Metal Hamstersin” muodossa. Veto on keskinkertainen, vaikka sanoitukset saavat hymynkareen suupieliin. Kansiliparetta silmäillessä pistää silmään, että biisi on kitaristi Michael Weikathin käsialaa ”Number Onen” ohella. Joku voisi tuomita nämä kaksi kappaletta täyteraidoiksi, mutta kyllä ne vielä kuunneltavia ovat. ”Goin’ Home” nostaa onneksi tempoa ja on hilpeän kitaramelodian varaan rakennettu sovitus, joka sisältää jopa pienen bassosoolon. Tässä pojat pääsevät näyttämään teknistä taituruuttaan, jota Helloweenilla piisaa.
”Someone´s Crying” palauttaa homman onneksi sille ladulle, jonka Helloween osaa eli vauhdikkaan power metallin pariin. Tuplabassarit jytkyttävät kiihkeästi, vokalisti Michael Kiske laulaa korkealta ja kitaristien näpeillä on kiire sahata kuvioitaan. Kappale on huikea taidonnäyte siitä, kuinka toimiva power metal toimii ja on ehdottomasti yksi levyn kärkiesityksiä.
”Mankind” on kelvollinen biisi, joka sukeltaa tällä kertaa raskaampiin vesiin metallisella kosketuksellaan. Tässä Kiskelle on annettu tilaa tuoda sanomaansa julki ja jälleen mennään todella korkealle kertosäkeessä. Esitys on Grapowin käsialaa ja se tuntuu olevan laadun tae tällä albumilla.
Basisti Markus Grosskopf on myös saanut yhden tekemänsä biisin levylle ja ”I´m Doin Fine, Crazy Man” on osoitus hänen kyvyistään. Perinteistä Helloweenia tämä ei ole, sillä osia, breikkejä ja temponvaihteluja on paljon. Tämä on mielenkiintoinen sovitus, vaikka hittimateriaalista ei ole kyse. Vielä kun siihen olisi kirjoitettu kunnon kertosäe, lopputulos olisi vielä parempi.
”The Chance” on sitten oma lukunsa siitä, kuinka Grapow kirjoittaa kitaramelodian, jonka päälle on hyvä rakentaa todella korkealta kulkeva sekä äärimmäisen tarttuva kertosäe. Kappale olisi ollut kuin kotonaan ”Keeper Of The Seven Keysillä”, mutta sinne hittien sekaan se olisi saattanut hukkua. ”Pink Bubbles Go Apella” se nousee esiin hienosti ja saa erityismaininnan loistavasta kitarasoolosta. En osaa päättää kumpi on parempi biisi, tämä vai ”Someone´s Crying”, mutta levyn top kolmoseen molemmat nousevat. Hienoa osaamista ja melodioiden sekä instrumenttien hallintaa!
Ikävä kyllä levyn päättävä ”Your Turn” on kuusiminuuttinen slovari, jota kuunnellessa on hyvä olla matkalla sängyn pohjalle, sillä tämä tuo unen silmiin. Vaikka kertosäe on komea, jokin tässä tökkii. En kai vain osaa suhtautua Helloweeniin hitureita soittavana bändinä.
30 vuotta täyttänyt ”Pink Bubbles Go Ape” on selviytymistarina. Helloween todisti olevansa edelleen hengissä ja matkalla kohti suurta tuntematonta. Albumi ei ehkä ole mestariteos eikä kaupallinen menestys, mutta sen parissa viihtyy.
Mainittakoon vielä, että levyn äänitys, miksaus ja masterointi on kadehdittavan hienoa. Se soi todella hyvin ja eritoten kuulokkeilla kuultuna äänimaailma on todella kirkas sekä tuhti. Grosskopfin taidonnäytteitä on hienoa seurata, koska basso on miksattu hienosti kuultavaksi ja Ingo Schwichtenbergin rummut todella jytisevät. Olisi ollut hienoa nähdä tämä LP Helloweenin voittona musiikkimaailman kiemuroista, mutta kaikki yhtyeen uraa seuranneista tietävät mitä he julkaisivat seuraavaksi. Musiikillinen sekamelska ja totaalinen suunnanmenetys olivat vähällä lopettaa Helloweenin tarun ”Chameleon”-albumin muodossa vuonna 1993.
7/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Pink Bubbles Go Ape
2.Kids Of The Century
3.Back On The Streets
4.Number One
5.Heavy Metal Hamsters
6.Goin’ Home
7.Someone’s Crying
8.Mankind
9.I’m Doin’ Fine, Crazy Man
10.The Chance
11.Your Turn
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}