NWOBHM-koulukunnan kasvattina ja kyseisen suuntauksen 1980-luvun alkupuolella löytäneenä Deep Purple ei itselleni tuolloin ollut oikeastaan muuta kuin nimi, joka toisinaan kokeneempien musiikin kuuntelijoiden puheissa esiintyi. Sain siitä huolimatta vaikutelman, että bändillä oli suuri merkitys raskaamman rockin historiassa, vaikka musiikkinsa ei ollut millään lailla tuttua.
Ja täytyy tunnustaa, että ensi kertaa kuultuna ”Smoke On The Water” kuulosti lällyltä, kun verrokkina oli esimerkiksi jatkuvasti levylautasella viihtyneet Iron Maiden ja Judas Priest. Tämäkö se kaikkien tietämä hevimusiikin merkkiteos nyt sitten oli? Ei tehnyt vaikutusta. Kokematon korva älysi vähän vielä tuossa vaiheessa.
Vuonna 1984 musiikkilehtien otsikot pullistelivat uutisia 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hajonneen Purplen paluusta ja tekeillä oli uusi LP. Kyseinen ”Perfect Strangers” oli itselleni ensimmäinen levykokonaisuus bändiltä ja siksi voin sanoa, että kyseessä on minulle SE Deep Purple -teos. Suurennuslasin alla on nyt nimenomaan alkuperäinen albumi, joka sisältää kahdeksan kappaletta. Myöhemmin on tullut eri versioita, joihin on sisällytetty enemmän tavaraa.
Levy alkaa ”Knocking At Your Back Door” -biisin mystisellä basson ja kosketinsoittimien introlla, joka hiljalleen rummut mukaan ottaen kasvaa Ritchie Blackmoren kitaralla ja Jon Lordin Hammondeilla hienosti soittamaan kappaleen pääriffiin. Myöhemmin paljon kritiikkiä osakseen saanut vokalisti Ian Gillan laulaa kuin parhaina päivinään. Sovitus on pitkä, mutta ainoastaan lopun jamittelu kuulostaa nykymakuuni turhan venytetyltä.
”Under The Gun” lyö suuremman vaihteen silmään. Biisi rakentuu vahvasti kitaran ja Hammondien yhdessä soittaman intro- sekä säkeistöriffin ympärille. ”Nobody´s Home” groovaa hienosti Ian Paicen lehmänkellokompin viemänä. Kertosäkeessä Blackmoren kitara, Roger Gloverin basso ja Lordin Hammondit vetävät unisonossa mukaillen Gillanin laulumelodiaa. Hieno tehoste ja toimii mahtavasti. ”Mean Streak” on omasta mielestäni lähimpänä täytekappaleen statusta. Vähän sellainen bluesahtava ränttätänttä-rokki tämä on, mutta täyttää paikkansa.
Levyn nimikappale ”Perfect Strangers” tuskin kovin monelle sen suurempia saatesanoja kaipaa. Biisi alkaa tavallaan samassa hengessä kuin levyn avauskappale eli Hammondit pauhaavat introssa vahvasti ja hiljalleen muut soittimet tulevat mukaan. Kitaran ja kosketinsoittimien soittama pääriffi on yksinkertaisuudessaan loistava ja laulumelodia sen päällä hieno. Kertosäe toimii myös komeasti ja raitaa voi ilman epäilyksen häivää pitää yhtenä rock-musiikin tunnistettavimmista.
Seuraavaksi soiva ”A Gypsy´s Kiss” on albumin menevin sävellys ja siinä on jotain samaa kuin Rainbow:n ”Spotlight Kidissa”. Erikseen on pakko mainita Blackmoren ja Lordin yhdessä soittama harmoninen korvakarkki-lurittelu kitara- ja urkusoolojen välissä.
”Wasted Sunsets” on albumin ”pakollinen” balladi, mutta muuta pakon tuntua biisissä ei sitten ole. Rauhallinen ja kaunis kappale ikään kuin valmistelee levyn lopetusta ennen kokonaisuuden päättävää ”Hungry Dazea”, jonka tarttuva intromelodia jää soimaan päähän vielä kauan levyn loppumisen jälkeen. Muutoin ”Hungry Daze” ei mitään ihmeitä tarjoile ja lopetusbiisiksi olisi voinut heittää jotain muuta.
Deep Purple vuosimallia 1984 oli rakennettu suureksi. Albumi rokkaa heti ensitahdeista alkaen vastustamattomasti ja näyttää, ettei uusi tuleminen ollut turha. Blackmoren kitara ja Lordin Hammondit jyräävät vastustamattomasti biisistä toiseen. Erityismaininta pitää antaa myös rytmiryhmälle. Paicen rummutuksen olen aina tunnistanut laadukkaaksi, mutta nyt kun tätä levyä on tullut kuunneltua vielä tarkemmalla korvalla, nimenomaan Gloverin bassottelu on aivan loistavaa. Hän ujuttaa perussoittonsa sekaan laulua tukevia melodioita ja juoksutuksia, jotka eivät välttämättä koko ajan erotu, mutta niiden poissaolon taatusti huomaisi. Ja Gillan laulaa läpi levyn loistavasti. Paketti on siis kaikin puolin kasassa.
Aikoinaan suuriin egoihin ja sarvien kalisteluun kaatunut dinosaurus soi uuden tulemisensa debyytillä raikkaasti ja ilmavasti. Porukka soittaa bändille, eikä itselleen ja se myös levyltä kuuluu. Analogiäänitysten aikakaudella taltioidun albumin äänimaailma on erotteleva ja orgaaninen, juuri sellainen kuin se Deep Purplen kaltaisella bändillä tulee ollakin. Pienenä miinuksena pitää mainita usean kappaleen fade out -lopetukset. Liekö sitten biisit olleet puolivalmiita studioon mentäessä, eikä lopetuksiin jaksettu enää satsata.
Muutamasta melkein hutilaukauksesta (”Mean Streak” ja ”Hungry Daze”) huolimatta levykokonaisuuden arvosana menee väkisin kiitettävän puolelle. Albumi oli vahva näyttö soundiaan päivittäneen ja nykyaikaistaneen yhtyeen tuon hetken tilasta. Harmi, ettei Purple ole ”Perfect Strangersin” jälkeen saanut yhtä laadukasta kokonaisuutta ulos ja tämän hetkinen meininki tiedostaen tuskin koskaan enää tulee saamaan. Siitä huolimatta tämän klassikon pariin on aina yhtä mukava palata.
9/10
Teemu Kuosmanen
1.Knocking At Your Back Door
2.Under The Gun
3.Nobody’s Home
4.Mean Streak
5.Perfect Strangers
6.A Gypsy’s Kiss
7.Wasted Sunsets
8.Hungry Daze
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}