Pitkän linjan hard/heavy rock –bändi AncarA julkaisi maaliskuun alkupuolella ”Garden Of Chains”–nimeä kantavan neljännen pitkäsoittonsa. Yllätys oli suuri, kun ensikuuntelun aika koitti. Voiko tämä todella olla sama bändi, joka takavuosina esitti perinteistä hevirokkia edustavat ”Deny” ja ”Scarred”-biisit? Paljon on noista ajoista muuttunut. Täytyy tosin tunnustaa, etten orkesterin uraa kovin tarkasti ole seurannut, mutta silti olen melko lailla puulla päähän kajautettu.
Albumi rokkaa ja turhan usein hempeilee varsin moderneissa tunnelmissa ja ehkä juuri tämä on se syy, minkä vuoksi tuotos ei ihan parhaalla mahdollisella tavalla tässä osoitteessa uppoa. Kitaravetoisen rokin sekaan on ympätty omaan makuuni turhan paljon nykypäivänä tutuksi käyneitä konesäksätyksiä, jotka levyn edetessä tuntuvat vaan lisääntyvän. Lienen liiaksi vanhan liiton miehiä tätä ymmärtääkseni, mutta sehän ei tietenkään ole bändin vika. Soitto sujuu ja toimii sinällään mainioissa, mutta omaan korvaani tasapaksuissa tunnelmissa. Touhusta huokuu määrätietoisuus ja selkeästi ammattimiehet ovat asialla!
Kuten useasti, nyrkki vasten kasvoja tarjoillaan heti albumin alkupuolella. Kolme ensimmäistä rallia – ”The End (Easier Than Love)”, ”Wake Up” ja ”Feeding The Fire” – lataavat tiskiin varsin kovan avauksen ja tässä vaiheessa vanhankin töppönen vielä takoi tahtia. Suorasukaista (ja yllätyksetöntä) rokkia kuunteli mielikseen ja odotukset kasvoivat jatkoa ajatellen.
Neljäs biisi ”Changes Come” tuo siirappia pöytään oikein urakalla. Kertosäkeen laulumelodia on liian tuttu ja tuo mieleen Sunrise Avenuen (vai oliko se nykyään Sunrise Ave vai mikäsenytoli?). Seuraavan kappaleen ”Ending Moden” säkeistölaulumelodiassa on yksi vuoden komeimmista koukuista. Yksinkertainen, mutta tehokas pieni yksityiskohta, joka tarttuu korvaan. Kuunnelkoon jokainen tykönään ja huomatkoon itse. Muutenkin biisi edustaa albumin parasta laitaa alkukolmikon lisäksi. Kuuntelukokemuksen edetessä kappaleet tuntuvat toistavan itseään enkä oikein pääse sisälle bändin meininkiin.
Levyn loppupuolella on kappale, jota en ymmärrä alkuunkaan. Nimittäin ”The Warmth” on eteerinen ja seesteinen kosketinsoitinmaton kuorruttama pariminuuttinen, josta en saanut kiinni, en sitten millään. Laulu on miksattu taustalle ja kuuluu vain etäisesti. Nimibiisiltä aina odottaa paljon ja aluksi nytkin vaikuttaa, että ”Garden Of Chainsilla” draaman kaari saavuttaa uusia korkeuksia, mutta kertosäe jotenkin lässähtää. Hyvät lähdöt, jotka sitten putoavat siinä vaiheessa, kun kliimaksi tulisi saavuttaa.
Minua varmaan vaivaa tässä nyt jonkin asteen asennevamma ja vaikeus suhtautua AncarA-nimiseen bändiin tämän kuuloisena. Ero entiseen on valtava. Kappaleista on tehty yksinkertaisia ja suoria moderneilla efekteillä paisutettuja radiobiisejä, joita on hankala erottaa toisistaan. Hyviä melodioita ja yksittäisiä juttuja albumilta löytyy, mutta kokonaisuus on tasapaksu. Laululinjat kulkevat turvallisilla korkeuksilla ja liiaksi laulaja Sammy Salmisen mukavuusalueella. Kitarat murisevat lasketussa vireessä ja vanha kunnon riffittely on jäänyt minimiin. Kitaroiden tehtävä on kompata taustalla ja luoda pohja laululle. Jos laulumelodiat kokonaisuutena olisivat hiukan monipuolisempia ja mielenkiintoisempia, tämä olisikin hyvin toimiva ratkaisu. Nyt kumpikin osa-alue – kitara ja laulu – junnaavat vähän turhan staattisesti. Biisien sovituksiin on nähty vaivaa ja ne ovatkin kompakteja paketteja. Tämäkin kertoo ehkä siitä kuulijaystävällisemmästä kulmasta tehdä musiikkia. Perinteinen hevi ei enää myy, joten jotain uutta on keksittävä, jos meinaa esille päästä.
”Garden Of Chains” on levy, jolle varmasti kuulijakunta löytyy. Se on taitavasti tehty kokonaisuus, vaikka tässä nillitänkin vähän kaikesta. Kyse on nyt vain siitä, että minulle tämä ei tippunut. Jäin kaipaamaan vanhan kunnon ”Denyn” kitaravetoisuutta ja laulun korkeampia nuotteja. Näitä ominaisuuksia ei tältä albumilta minun ikäväkseni juurikaan löytynyt. Uutukaisellaan AncarA kuulostaa enemmän modernilta stadionrock-bändiltä ja perinteisen hevin juuret ovat joko unohtuneet tai ne on tietoisesti haudattu. Mikäpä siinä, jokaisella bändillä on oikeus tehdä juuri sellaista musiikkia kuin itse haluaa ja se on hyvä niin. Eihän se ole AncarAn syy, että minussa asuu massiivisen kokoinen Aina-Inkeri Ankeinen, joka toteaa, että ”Pitääkö kaiken aina muuttuuuaaaaaa….?”
7 / 10
Teemu Kuosmanen
1. The End (Easier Than Love)
2. Wake Up
3. Feeding The Fire
4. Changes Come
5. Ending Mode
6. Child Of The Sun
7. Perfect Enemy
8. Incomplete
9. The Warmth
10. Garden Of Chains
11. Better Man
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 - levyarvio. Teemu Kuosmanen, Metalliluola.){kind=link}