Amorphiksen kaltaisen Suomi-metallin johtotähden uuden albumin julkaisun koittaessa metallimusiikkiväen puheen- ja parranpärinä voimistuvat ja odotukset ovat luonnollisesti korkealla. 10 vuotta sitten mahdollisesti vielä normaalia korkeammalla, sillä useasta suusta edellisinä vuosina kuului kommentteja bändin jämähtämisestä tulkinnassaan samaan kaavaan ja jotain uutta olisi kansalla tarve kuulla.
Bändi itse oli etukäteen lupaillut, että nyt tarjottimella tulisi olemaan uutta tai vähintään sellaista, mitä ei ole aikoihin kuultu. Kieltämättä allekirjoittanut toivoi ennen ensikuuntelua, että jotain tuoretta maustetta olisi saatu soppaan lisättyä. Ja onneksi näin myös tapahtui.
Amorphis on tällä albumilla edelleen Amorphis – nimenomaan Tomi Joutsenen aikainen Amorphis – mutta nyt mukana on enemmän vaikutteita bändin alkutaivalta sävyttäneestä raskaammasta ilmaisusta, itämaisia Kingston Wall -viboja unohtamatta. Toki näitä elementtejä yhtyeen soitannasta on löytynyt aina, mutta ”Under The Red Cloudilla” rakennusaineet ovat aiempaa paremmin sulassa sovussa keskenään ja ilmavan kevyt tuotanto saa ne erottumaan mainiosti perus-Amorphiksen soundista.
Kevyt tuotanto ei tarkoita sitä, että levy olisi jotenkin kevyempi edellisiin verrattuna – pikemminkin päinvastoin – vaan sitä, että tuotanto on orgaanisen luonnollinen ja raskaat osat kuulostavat raikkailta soundin ollessa erottelevan luomumainen ja samalla moderni.
Ja kyllä, örinälaulua on enemmän kuin oli ollut vuosikausiin. Tässä tapauksessa se on loistava veto. Joutsenen murina on kerta kaikkiaan vakuuttavaa kuultavaa. Muutamiin biiseihin on myös saatu sopiva määrä progressiivisia sävyjä ilman. että proge olisi itsetarkoitus vaan nimenomaan edetään kappaleiden ehdoilla.
Oiva esimerkki ”uudesta” ilmeestä on albumilta ensimmäiseksi makusteluksi jo hyvissä ajoin ennen virallista julkaisua lohkaistu ”Death Of A King”. Kappaleen alku soi kuin intialaisen Bollywood-elokuvan tunnari, mutta tämä on vain ja ainoastaan kehu. Biisissä vuorottelevat puhdas laulu sekä örinä tasapainossa keskenään melodioiden ja riffien tukiessa hienosti toisiaan. Tässä sävellyksessä kiteytyy täydellisesti albumin idea.
Amorphis ei suinkaan ole luonut nahkaansa ja väkisin alkanut keksimään pyörää uudelleen, vaan rakentanut hyväksi havaitun rungon ympärille uuden pintakerroksen ottaen mukaan vanhaa, lainattua ja onneksi myös ripauksen uutta.
Pitkäsoitolta on vaikea etsiä erikseen mainittavia iskusävelmiä, sillä kokonaisuus on kauttaaltaan vahva. Yhtään hutia ja täysin tyhjänpäiväistä kappaletta ei joukossa ole vaan perussuoritus on taattua laatua. Jos väkisin jokin biisi pitää nimetä niin jo aiemmin mainittu ”Death Of A King”, kitarariffillään omaan korvaani erottuva ”Bad Blood”, oletettavasti radiosoitto mielessä sävelletty ”Sacrifice” ja albumin päättävä progemainen ”White Night” nousevat esiin. Onneksi tähän ei ole olemassa vain yhtä totuutta ja varmasti vuosien varrella jokainen kuulija on ne omat suosikkinsa pyörityksien jälkeen poiminut
Kahdella edellisellä levyllä sanoitukset olivat hakeneet aiheita liian tutuksi käyneen Kalevalan ulkopuolelta, mutta tällä kertaa bändin hovisanoittaja Pekka Kainulainen palasi tutun sorvin ääreen. Kalevalan kautta tutkitaan mm. luonnonilmiöitä, vuodenaikoja sekä ihmismielen kummallisuutta. Tämä alleviivaa paluuta juurille sekä uuden raikkaamman suunnan löytymistä.
Vanha kunnon Kalevala on antanut suuren aihekokonaisuuden, jonka keskeisiä tarinoita ei orjallisesti enää kerrota albumi kerrallaan vaan kansalliseeposta käytetään yleisenä teemana, jota nyt tarkastellaan eri valossa.
Amorphis oli jo ajat sitten saavuttanut täysikäisyyden ja tyylikkäästi vanhemman valtiomiehen lailla oli tämän julkaisun aikaan hiukan ohimoiltaan harmaantunut. Se ei ”Under The Red Cloudilla” kuulu minkäänlaisena väsymyksenä. Ikääntyminen levyllä on omien lähtökohtiensa sekä historiansa tunnustavan ja tiedostavan metallibändin arvokasta kypsymistä uudenlaiseen ilmaisuun.
Albumin tunnelmien ja sävyjen sekä dynamiikan vaihdokset ovat se keskeisin uusi anti, jonka bändi on saanut musiikkiinsa sisällytettyä. Tässä monella tapaa perinteinen sekä sopivasti uudistunut Amorphis lyövät komeasti kättä ja yhdessä muodostavat teoksen, joka bändin oli tähän saumaan tehtävä. Jos tässä ei olisi onnistuttu, yleisön tyytyväisenä pitäminen olisi ollut vaikeampaa. ”Under The Red Cloudia” kuunnellessa tällaisesta ei tarvinnut olla huolissaan ja sen myötä oli helppo ennustaa Amorphikselle vielä lukuisia antoisia ja suosiontäyteisiä vuosia.
9+/10
Teemu Kuosmanen
1. Under The Red Cloud
2. The Four Wise Ones
3. Bad Blood
4. The Skull
5. Death Of A King
6. Sacrifice
7. Dark Path
8. Enemy At The Gates
9. Tree Of Ages
10. White Night
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}