Udo Dirkschneiderin lähdettyä Acceptista vuonna 1986 musiikillisten erimielisyyksien vuoksi oli yhtye suurten haasteiden edessä. Udo oli ollut yhtyeen keulakuva alusta saakka ja nyt tälle paikalle oli löydettävä uusi mies.
Vuonna 1989 julkaistulla ”Eat The Heat” -albumilla lauloi David Reece, pesunkestävä jenkki, joka hoiti homman hyvin. Levyn kiertueelle pestattiin vielä toinen amerikkalainen Jim Stacey toimittamaan kiertuekitaristin virkaa ja hän pääsi myös ”Eat The Heatin” kansikuvaan, vaikka ei itse albumilla soittanut. Kitaristi Wolf Hoffmann hoiti kyseisellä LP:llä kaikki kitarat itse.
Tämä liitto ei ollut luotu kestämään. Rumpali Stefan Kaufmannin telottua selkänsä kiertueella otettiin tilalle tuuraaja Ken Mary, jotta keikkavelvollisuudet saatiin suoritettua. Reece ja basisti Peter Baltes ajautuivat naisasioiden vuoksi käsiryysyyn ja tässä vaiheessa kaikille oli selvää, että aika oli tullut laittaa koko bändi jäihin.
Markkinoille saatiin vuonna 1990 vielä livetupla ”Staying A Life” joka oli äänitetty vuoden 1985 Japanin kiertueelta. Kyseessä oli loistava tallenne yhtyeen iskuvoimasta ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Fanit uskoivat Udon paluuseen ja toivoivat hartaasti, että herrat saisivat erimielisyydet sovittua ja comebackin toteutettua. Udo oli tällä välin polkaissut käyntiin menestyksekkään soolouran ja vuoteen 1991 mennessä julkaissut jo neljä soololevyä.
Vuonna 1992 alkoi tapahtua ja lopulta fanien toiveisiin vastattiin. Udo oli palannut Acceptiin. Uutta albumia tehtiin iloisin mielin ja Hoffmann on muistellut äänitysten sujuneen hienon yhteishengen vallitessa. Vaikka Udo oli palannut, päätettiin toisen kitaristin paikka jättää täyttämättä. Näin ollen ”Objection Overruledilla” soittaa nelimiehinen yhtye, joka oli nälkäinen näyttämään, että kyllä täältä vielä pesee!
Heti nimikappaleen jyrähtäessä käyntiin käy selväksi, että Accept on palannut ja lujaa! Biisin tempo lähentelee ”Fast As A Shark” -klassikon lukemia ja mieleen tulee, että tämä voisi hyvin olla peräisin Udon viimeisimmältä soololta ”Timebomb”, joka sisälsi useita nopeita ja metallisia sovituksia. Melkoista runttausta nimibiisi on eikä anna kuulijalle armoa, saati aikaa ajatella mitä bändille oli ”Eat The Heatin” sliipattujen sävellysten jälkeen tapahtunut. Accept oli selvästi toipunut ja soiton ilon voi aistia. Vaikkei ”Objection Overruled” yllä levyn kärkikahinoihin, on se sopiva nyrkki silmään ja potkaisu nivusille.
”I Don´t Wanna Be Like You” on sitten aivan toista maata. Nyt mieleen tulevat ”Russian Rouletten” maisemat ja ne perinteiset ratkaisut, joita aiemmilla Accept-kiekoilla oli totuttu kuulemaan. Kova kitarariffi, keskitempoinen kappalerakenne sekä sokerina pohjalla hieno kertosäe, jossa kuullaan legendaarisen mullikuoron paluu. Acceptin tavaramerkki, jossa ukot hoilaavat kuorossa. Tämä on vanhoille faneille sitä korvakarkkia, jota oli ollut kova ikävä. Ei myös yllätä, että tämä kappale oli toinen albumilta julkaistu single.
”Protectors Of Terror” pöllyttää tannerta lisää. Jälleen edetään kovan kitarariffin turvin, mutta sekaan on ujutettu myös uusia mausteita. Hämärältä tuntuva väliosa ei sekaan istu ja kertosäe on enemmän hokemaa kuin melodista tulkintaa. Hitusen tylsä biisi, muttei silti mikään huti. Kappale vaatii totuttelua ja toistoa, jotta siihen tottuu, sen verran erilaiselta se kuulostaa.
”Slaves To Metal” kertoo jo nimensä puolesta, että balladia on turha odottaa, vaikka yksi sellainen albumille kirjoitettiin. Jälleen edetään samoissa tunnelmissa ja luotetaan vanhaan reseptiin. Harmi vain, että kertosäe jää jälleen tylsäksi ja biisi tuntuu polkevan paikoillaan koko kestonsa ajan. Edes kitarasoolo ei tarjoa mitään melodisia herkkuja, joten tämän raidan kohtalo on pudota levyn heikompaan kolmannekseen.
”All Or Nothing” palauttaa uskon kappalemateriaaliin ja bändin uuteen tulemiseen. Singlenä ilmestynyt raita toimii hienosti alusta loppuun. Jo heti kättelyssä kaivaa Wolf Hoffmann melodisen kitarateeman, jota jatketaan rauhallisella säemelodialla, kunnes koittaa biisin parhain osa – todella kova kertosäe sekä melodinen kitarasoolo. Pitkästä aikaa levyä kuunnellessani juuri tämä kappale sai heristämään korvia ja toteamaan, että LP:llä on todella kovia esityksiä. Vaikka ratkaisuiltaan sävellys on hieman kaupallinen, tulee mieleen, että uusia kuulijoita kalastellessa näitä asioita on ajateltava. Grunge-aikakaudella oli saatava radiotaajuuksille edes yksi poiminta kertomaan, että bändi on palannut entisen vokalistinsa kera kuvioihin.
”Bulletproof” on jälleen hieman erilainen raita, joka alkaa akustisella introlla ja Udon puheosuudella, kunnes räjähtää täyteen liitoon. Jälleen on käyty menneisyydessä ja biisi voisi olla hyvin peräisin aiemmista sessioista (tiedä vaikka olisi). Kertosäe on jälleen yksinkertainen ja säkeet hyvin ilmavia jättäen Udon vokaaleille tilaa. Sovitus ei ole mikään täysosuma ja rullaa ohi jättäen jälkimauttoman tunnelman. Ei huono, mutta ei mikään merkkiteos.
”Amamos La Vida” on vihdoin se albumin balladi, josta jo oli aiemmin puhe. Näitä ei Accept ollut vuosiin harrastanut tulkitsijinaan sepelimyllyn käyntiäänen omaava Udo. Peter Baltes esitti uran alkuvaiheessa bändin balladeja, mutta nyt päätettiin kokeilla Udon herkkyyttä.
Kauniilla kitaraintrolla käynnistyvä kappale kertoo kuulijalle heti kättelyssä, että nyt mennään rauhallisille vesille. Udo esittää kaunista melodiaa herkästi ja sepelimylly pidetään sammuksissa. ”Balls To The Wall” -albumilla oli aikoinaan rauhallinen tunnelmointi nimeltään ”Winterdreams” ja se tulee väkisin mieleen, kun tätä kuuntelee. Tähän väliin albumia rauhallinen balladi on myös enemmän kuin paikallaan, sillä se katkaisee metallisten biisien jatkumon ja antaa kuulijoiden korville aikaa valmistautua tuleviin koitoksiin.
”Sick, Dirty And Mean” heittää fanin sitten jälleen syvään päähän. Kyseessä on levyn raskain raita, joka lähtee käyntiin kuin verkkaisesti käyntiin hörähtävä veekasi muuttuakseen hetkeä myöhemmin rivakaksi tamppaukseseksi, joka vielä starttaa Udon räyhäkkäällä ”Aaaargh!” huudolla. Jos ei tämän esityksen kohdalla ala jalka tampata, silloin kuulija on joko kuollut tai sammunut. Kappale on yksi albumin parhaista ja sisältää vielä yhden odottamattoman osan: lähes speed metal -kaahauksen heti kitarasoolon jälkeen. Kyllä siinä niska pöllyää, kun nyt heiluu tennarin lisäksi myös pää. Ja tämän soidessa kannattaa viimeistään kääntää volumet hurjalle, ei tätä voi hiljaa kuunnella!
”Donation” on kitarariffiltään AC/DC:n mieleentuova perusrock, joka on yllättävän toimiva ratkaisu rivakan ”Sick, Dirty And Meanin” jälkeen. Jostain syystä biisi jätettiin pois alkuperäiseltä vinyylijulkaisulta, mutta lisättiin onneksi vuonna 2020 julkaistulle uusintapainokselle. Kappale ei nimittäin ole huono, mutta erilainen se Acceptin mittapuulla on.
”Just By My Own” on Acceptin uran ensimmäinen levytetty instrumentaali, joka toimii maistiaisena tulevilta albumeilta löytyville vastaaville. Hoffmann on kova kitaristi ja säveltäjä, mutta tarvitaanko näitä, kysyn vain? Tästä jää väkisin suuhun välisoiton maku, vaikka melodia on kiistatta kaunis. Toisaalta tekisi mieli skipata tämä, mutta aina se on tullut kuunneltua, kun se virrasta eteen tulee. Varmasti kitaristeille ja Hoffmannin faneille mieluisaa tavaraa, mutta tavallinen metallipää ei kenties osaa biisiä niin arvostaa.
”This One´s For You” saa luvan toimia albumin päätöksenä ja nyt on lyöty tempoa kehiin kunnolla. Kaufmann saa paiskoa kannujaan olan takaa. Vaikkei biisi mitään uutta taivaan alle tarjoile, on se tällä albumilla kuin kotonaan. Accept on metalliyhtye ja tämä on metallia, jos mikä! Oiva biisi lopettaa tämä comeback -albumi ja pähkäillä laittaisiko sen soimaan heti alusta uudelleen.
”Objection Overruled” jättää ristiriitaiset tunnelmat. Toisallta levy on hyvä. Udo tulkitsee jälleen mahtavasti ja bändi on liekeissä, mutta kappalemateriaali jättää toivomisen varaa. Tässä saattaa olla mukanaan ajan mukanaan tuomaa ”kulumaa”, sillä muistan, että levyä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja kun se viimein ilmestyi, sitä myös kuunneltiin koko ajan ja kaikki kuulosti täydelliseltä. Nyt 30 vuotta myöhemmin se kuulostaa tasapaksulta, vaikka sisältää kieltämättä uusia kokeiluja.
Accept onnistui ensimmäisessä comebackissaan muuttuneessa musiikkimaailmassa silti hyvin ja jatkoa Udon kanssa seurasi vielä kahden albumin verran.
7½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Objection Overrruled
2.I Don’t Wanna Be Like You
3.Protectors Of Terror
4.Slaves To Metal
5.All Or Nothing
6.Bulletproof
7.Amamos La Vida
8.Sick, Dirty And Mean
9.Donation
10.Just By My Own
11.This One’s For You
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}