Sanotaan, että salama ei lyö samaan paikkaan kahdesti. Hard rock -legenda Deep Purplen kohdalla tämä klisee osoittautui vääräksi, sillä bändin uudelleen koottu Mark II-kokoonpano (Blackmore, Gillan, Glover, Lord ja Paice) onnistui vuonna 1984 julkaistun ”Perfect Strangers” -reunion levyn myötä osumaan, jos ei napakymppiin, todella lähelle sitä.
Erinäisten vaiheiden jälkeen kokoonpano hajosi vokalisti Ian Gillanin poistuttua riveistä ja Purplen kokeillessa varpaitaan AOR-henkisen levyn myötä, Joe Lynn Turnerin hoitaessa lauluhommat vuoden 1990 ”Slaves And Mastersilla”. Tämän jälkeen aika oli jälleen kypsä Gillanin paluulle. Sen seurauksena ilmestynyt ”The Battle Rages On” oli näin ollen kolmas kerta, kun yhtye kokeili onneaan Mark II kanssa ja jäi myös viimeiseksi. ”The Battle Rages On” täyttää 30 vuotta, joten levy on hyvä ottaa uudelleen tarkasteltavaksi juhlapäivän kunniaksi.
Heti alkuun on sanottava, että albumi ei ole missään nimessä mikään komea joutsenlaulu tälle klassiselle kokoonpanolle. Kantava teema on fillerit > killerit. Suurin osa musiikista oli peräisin jo Turnerin ja välissä lyhyen aikaa kehissä olleen Mike DiMeon kanssa valmistellulta seuraajalta ”Slaves And Mastersille”. Näihin kappaleisiin työstettiin nopeassa aikataulussa uudet sanoitukset ja Gillan lauloi osuudet uusiksi.
Levylle on sekavasta taustasta huolimatta osunut mukaan muutama onnistunut esitys. Ensimmäinen niistä kuullaan heti albumin nimibiisin myötä, jonka mahtipontisuus ja Deep Purple -mittapuulla yllättävän raskas tunnelma on komea avaus. Toinen levyn onnistumisista on introllaan jo Ritchie Blackmoren tulevan renesanssimusiikkiprojekti Blackmore’s Nightin tunnelmiin viittaava ”Anya”, joka hienon alun jälkeen kasvaa toimivaksi Purple-rokkariksi.
Keskinkertaisesta materiaalista nostan vielä esiin komeasti svengaavan ”Ramshackle Manin” sekä jylhän ”Solitairen”. Valitettavasti muilta osin kokonaisuus jää hengettömän kuuloiseksi ja harmittavan mitäänsanomattomaksi. Lisäksi on todettava, että Purplen ratkaisu nimetä kappale ”Lick It Upiksi” 10 vuotta legendaarisen Kiss-biisin jälkeen tuntuu omituiselta ratkaisulta.
”The Battle Rages Onista” voi olla montaa mieltä, mutta levyltä on kuultavissa tappeluun väsynyt yhtye. Parhaiten tai pahiten tämä heijastuu Gillanin vokaaleissa. Mies kuulostaa useammassa biisissä siltä, ettei homma nyt yksinkertaisesti vaan kiinnosta. Toki on todettava, kun kyseessä on Purplen tasoisen veteraani, soitto toimii. Siitä puuttuu silti se tuli ja tappura, mikä bändillä parhaimmillaan on.
Kaiken kaikkiaan ”The Battle Rages On” oli pettymys. Mark II -kokoonpanon ura sai päätöksensä 17.11.1993, kun Blackmore sai Helsingin Jäähallissa soitetun keikan myötä lopullisesti tarpeekseen ja jätti yhtyeen viimeisen kerran. Deep Purple ei luovuttanut ja bändi on yhä kehissä, mutta se on kokonaan oma tarinansa.
6-/10
Ilkka Järvenpää
1. The Battle Rages On
2. Lick It Up
3. Anya
4. Talk About Love
5. Time To Kill
6. Ramshackle Man
7. A Twist In The Tale
8. Nasty Piece Of Work
9. Solitaire
10. One Man’s Meat
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}