Kuinka seurata yhtä maailman kovimmista teemalevyistä? Tämä on johtanut usean yhtyeen vaikean haasteen eteen. Iron Maidenin vastaavan tilanteen vuonna 1990 teki entistä tukalammaksi yhden kantavista sävellys- ja soittovoimista poistuminen. Adrian Smith lähti tai erotettiin – miten päin asian haluaa nähdä ja myös vokalisti Bruce Dickinson osoitti levottomuuden merkkejä julkaisten tuolloin ensimmäisen soololevynsä.
Smithin korvaajaksi saatiin viime hetkellä ennen levytysten aloittamista Janick Gers Brucen soolobändistä. Aikaa yhteisellä treenaamiselle ei juuri ollut. Gersin tyyli pohjautui enemmän perusrockiin, eikä hänellä ollut Smithin melodista otetta. Toisaalta tulevan levyn tyyli oli musiikillisesti lähempänä Gersin mielialuetta.
”Seventh Son Of A Seventh Son” oli ollut massiivinen produktio tuotannollisesti, joten nyt Steve Harris halusi yksinkertaistaa hommaa. Bändi painui basistin latoon tuottaja Martin Birchin kanssa ja tuloksena oli hyvin erityyppinen levy selvästi raaemmalla sekä rockimmalla otteella. Musiikkiin haettiin livesoundia ja tunnelmassa ajatuksen tasolla palattiin Maidenin ensimmäisiin levytyksiin. Ajatuksen tasolle tuo jäi, sillä levyllä on hyvin vähän yhteistä esimerkiksi ”Killersin” kanssa. Vuoden 1981 albumilla soitti nälkäinen yhtye punk-henkisiä kappaleita pelkistetysti tuotettuna ja raivokkaalla intensiteetillä. ”No Prayer For The Dyingilla” stadionluokan bändi kuulostaa siltä kuin se kävisi läpi jonkinlaista kriisiä.
Levyn ensimmäisenä kompastuskivenä on kiistatta sen äänimaailma. Biisit eivät hyökkää tuotannoltaan silmille, kuten ilmeisesti ladossa soittaneille on ollut tarkoitus. Erityisesti rumpusoundi jättää luvattoman paljon toivomisen varaa. Olen tosin kuullut vastakkaisia mielipiteitä ja jotkut pitävät levyä Maidenin raskaimpana. Itselleni raskaus ei ole sävellajikysymys ja toisaalta jos levyä vertaa vuoden 1990 kovimpaan hevitarjontaan, Maiden jää auttamatta jalkoihin kaikilla osa-alueilla.
Dickinson oli muuttanut aiemmin jylhissä korkeuksissa liidellyttä ääntään raa’an kiljumisen ja räyhäämisen suuntaan. Tämä toimii osalle faneista paremmin kuin toisille. Itse pidän jossain määrin Brucen laulusta seuraavalla albumilla ”Fear Of The Darkilla,” jossa monipuolisemmat sovitukset tukevat tätä laulutyyliä paremmin. Tällä levyllä Dickinsonin rääkymiset ja liian usein kuultava puhelaulu vievät suoraviivaisista kappaleista voiman eivätkä suinkaan tuo niihin rankkuutta.
Lopuksi ja kaikkein tärkeimmäksi kulmakiveksi nousee sävellysten taso, mikä ei ole tutun Iron Maiden -standardin mukaista. Kappaleista löytyy yksittäisiä hyviä hetkiä, mutta niiden ympärillä on liikaa keskinkertaista ja jopa ärsyttävää huttua. Osa materiaalista kuulostaa Dickinsonin soolotöiltä, joiden sopivuus Maidenin maailmaan on aina ollut kyseenalainen. Levyn harvoihin valopilkkuihin lukeutuu nimikappale, joka sisältää hienoja ja klassisia Maiden-melodioita. Ei biisi muutamalla aiemmalla levyllä olisi suurempia säväyksiä aiheuttanut, mutta tämän materiaalin joukossa erottuu edukseen.
Kansikuvassa Eddie nousee arkusta raivokkaan näköisenä. Alkuperäisessä kannessa se tarttuu epäonnista haudan avaavaa miestä kurkusta, mutta myöhemmissä uudelleen julkaisuissa hyökkäyksen kohde on poistettu. Eddie on palautettu kahden ensimmäisen levyn perustyyliin, mutta mitään uutta kansi ei tarjoa.
Huolimatta pitkän linjan fanille aiheuttamastaan pettymyksestä ”No Prayer For The Dying” oli listasijoituksilla mitaten menestys. Englannissa yllettiin huimasti kakkoseksi ja single ”Bring Your Daughter To The Slaughter” valtasi jopa ykköspaikan, mikä on Maidenille edelleen ainutlaatuinen saavutus.
Parhaimmillaan ”No Prayer For The Dying” on epätasainen kokonaisuus. ”Seventh Son Of A Seventh Sonilla” oli saavutettu eräänlainen kulminaatiopiste, joten muutoksen hakeminen ja paluun hakeminen entiseen oli ymmärrettävää. Jos taso olisi ollut kahden ensimmäisen Maiden-albumin luokkaa, lopputulos olisi voinut olla mykistävä. Toisaalta voidaan ajatella, että pitkän ja hienon suoran jälkeen sen heikon levyn oli sieltä tultava.
Onko tämä myös Maidenin Dickinson-levyjen synkin hetki? Kisa osaston Maiden-diskografian häntäpäässä on kova tämän levyn, ”Dance Of Deathin” ja ”The Final Frontierin” kesken. Erot ovat pieniä. ”No Prayer For The Dyingin” eduksi noihin uudempiin levytyksiin nähden voidaan sentään lukea jonkinasteinen energiantaso sekä sovitusten tiukempi linja, biisit eivät pituudeltaan ole kovin rönsyileviä ja nykyajan rasittavinta piirrettä eli toistoa ei vielä ole liikaa. Muuten ”No Prayer For The Dyingilla” liikutaan Iron Maidenin mittapuulla hyvin syvissä vesissä.
7-/10
Ville Krannila
1.Tailgunner
2.Holy Smoke
3.No Prayer For The Dying
4.Public Enema Number One
5.Fates Warning
6.The Assassin
7.Run Silent Run Deep
8.Hooks In You
9.Bring Your Daughter To The Slaughter
10.Mother Russia
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}