Def Leppardin tietävät kaikki raskaamman rockin kuuntelun 1980-luvulla aloittaneet. Kahdella ensimmäisellä levyllä bändin ilmaisu oli rosoisempaa, mutta kolmosalbumillaan ”Pyromanialla” soundi kumarsi vahvasti valtameren länsipuolelle kohti Amerikkaa. Tämä oli tietoinen päätös, jolla pyrittiin valloittamaan uusi manner ja sen stadionit. Suunnitelma onnistui loistavasti ja tähän päivään mennessä levyä on pelkästään Amerikassa myyty yli kymmenen miljoonaa kappaletta.
”Pyromanialla” lyövät kättä vanha ja uudistunut Def Leppard. Kitarat mouruavat vanhan liiton Marshall-soundeilla, mutta rumpuosasto on vahvasti kasari- ja tukkahevigenren mukaisesti kaiutettua. Erityisesti muhkea virvelisoundi tarttuu korvaan 40 vuotta myöhemmin kuunneltuna. Eipä silti, tällä soundilla Yhdysvaltoihin oli mentävä ja sillä sinne myös mentiin.
Levyn aloittava ”Rock! Rock! (´Til You Drop)” kertoo pelin hengen jyräämällä oksat pois heti kättelyssä tanakalla kitarariffillä sekä suurella kertosäkeellä. Kakkospalana tuleva ”Photograph” alkaa Def Leppardille tyypillisesti yksinkertaisella ja tarttuvalla kitarakuviolla, mutta kertosäkeen alla helisevät puhtaat kitarat ja päälle maalataan moniäänistä pehmeää laulua. Erinomaisen toimiva ratkaisu suuren yleisön mielestä ja kappale nousi ilmestyessään suoraan Billboardin sinkkulistan ykköspaikalle ollen albumin suurin hitti.
”Stagefright” nostaa jälleen hiukan tempoa ja rokkaa vahvasti hyvällä kertosäkeellään. Olikohan ramppikuumeesta kertova biisi ammentanut teksti-ideansa omista kokemuksista? ”Too Late For Love” koukuttaa kitarakuviollaan heti alkuunsa. Kappale alkaa pehmeästi, mutta sävy muuttuu raskaammaksi ja Joe Elliotin laulusta erottaa aitoa ahdistusta. Tuntuu, että tällaista tulkintaa ei voi keksiä vaan se on täytynyt kokea.
Alkuperäisen vinyylin ensimmäisen puolen päättävä ”Die Hard The Hunter” huijaa alkuintrollaan luulemaan, että tulossa on toinen rauhallisempi biisi peräkkäin, mutta pian päästetään peto irti ja leppardmaiseen tyyliin syksytään eteenpäin anteeksi pyytelemättä.
Matka jatkuu ”Foolin´”-biisillä. Rehellisyyden nimissä nyt käsi ylös ne, jotka ovat kuulleet tämän kipaleen ja kotimaisen The Rasmus -yhtyeen ”Falling”-kappaleen ja väittävät, etteivät ole miettineet Rasmuksen ainakin jossain määrin lainanneen Leppardilta? Veikkaan, että kaikilla meillä on tämä käynyt mielessä ja on vaikea uskoa silkkaan sattumaan, kun molempien kertosäkeiden rytmitys on tismalleen samanlainen. Joka tapauksessa ”Foolin´” oli yksi ”Pyromanian” suurimmista hiteistä ja todellinen stadionrock-huudatus.
Heti perään tiskiin ladataan ”Rock Of Ages,” joka itselleni aikoinaan oli ensimmäinen kuulemani Def Leppard -kappale. Kummallinen alkuhölötys ja lehmänkellokomppi aloittavat biisin näyttäen tietä bändin seuraavalle levylle ”Hysterialle,” jolta löytyy useampi samalla rumpu-basso pulssilla kulkeva kappale. Tässä raidassa kiteytyy Def Leppardin syvin olemus eli simppeli kitarariffi ja loistava kertosäe.
Kaksi seuraavaa kappaletta ”Comin´Under Fire” ja ”Action! Not Words” edustavat jälleen levyn rivakampaa ja rokkaavamapaa osastoa toimien hyvin. Albumin päättävä ”Billy´s Got A Gun” laskee tempon ja intensiteetin alas ollen selvästi levyn rauhallisin kappale. Se on omiaan päättämään täydellisen kuuntelukokemuksen.
Vuonna 1983 ja ”Pyromanialla” bändillä oli jäljellä vielä osa alkuaikojen katurockmaisuutta, johon kyettiin täydellisesti yhdistämään tarvittava määrä Amerikkaa sekä siirappia. Lopputuloksena on albumi, jolla ei ole yhtään täytebiisiä.
Joe Elliotin laulu ja tulkinta ovat täydellisiä, kitarat rokkaavat yksinkertaisesti mutta tehokkaasti ja komppiosasto kuljettaa bändisoundia Atlantin toiselle puolelle. Kertosäkeet ovat jokaisessa biisissä tarttuvia, isoja ja monikerroksisia päällekkäisine harmonioineen. Laulun moniääniset stemmaharmoniat ovat aina olleet yksi Def Leppardin tunnuspiirteistä ja toimivat täysillä myös live-tilanteessa, mikä ei ole yksinkertainen juttu saada toimimaan.
Tällä albumilla Def Leppard kuulostaa siltä, ettei se rockin soitto ja toimivien kappaleiden sekä täydellisen levykokonaisuuden tekeminen niin hankalaa hommaa ole. Kokeilkaa tehdä sama temppu perässä!
10-/10
Teemu Kuosmanen
1.Rock! Rock! (Till You Drop)
2.Photograph
3.Stagefright
4.Too Late For Love
5.Die Hard The Hunter
6.Foolin’
7.Rock Of Ages
8.Comin’ Under Fire
9.Action! Not Words
10.Billy’s Got A Gun
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}