”Animal (F**k Like A Beast)”, ”I Wanna Be Somebody”, ”L.O.V.E Machine”, ”Wild Child”, ”Blind In Texas”, ”Chainsaw Charlie (Murders In The Rue Morgue)”, ”The Idol”…tuossa on menneiltä vuosikymmeniltä sen sortin hittisikermää, että Blackie Lawlessilla ja W.A.S.P.:lla oli vuonna 2015 työmaa kasata materiaalia, jolla päästäisiin edes lähelle takavuosien iskusävelmien tunnelmia.
Ai miten W.A.S.P. urakassaan onnistuu? No maaliin asti ei päästä. Seassa on toki oikeasti hyvää tavaraa, mutta myös aivan liiaksi itseltä lainattua ja kierrätettyä materiaalia, jolla on saatu jälleen tehtyä levymitallinen tutulta ja turvalliselta kuulostavaa W.A.S.P.-rokkia.
Tuttu ja turvallinen voi olla hyvä juttu – aina ei tarvitse keksiä sitä pyörää uudelleen – mutta jos tarkoituksellisen kuuloisesti haetaan jotain liiaksi samalta kuulostavaa omasta menneisyydestä, silloin itsensä plagioiminen kääntyy itseä vastaan. Osittain näin on ”Golgothan” kohdalla päässyt käymään, sillä turhan paljon niitä aiemmilta levytyksiltä lainattuja juttuja sekä sointukiertoja albumilta löytyy.
Levyn aloittava ”Scream” saa toiveet korkealle ja jalan vipattamaan. Hyvä kitarariffi, hyvä laulumelodia, hyvä meininki. Tätä lisää! No sitä SAMAA tulee lisää sanan varsinaisessa merkityksessä seuraavat kaksi kappaletta. Tuntuu kuin klikki olisi asetettu noin 150 iskua per minuutti kaikissa kolmessa ensimmäisessä biisissä ja tempo sekä tunnelma on niin samankaltainen, että biisien vaihtumista tuskin huomaa. Alkaa jo aika suuresti kyllästyttää.
”Miss You” tekee sitten muutoksen tempoon ja kyseessä on pakollinen balladi. Kappaleen alussa Lawlessin kärsivä ja epätoivoinen laulanta hivottelee naurettavuuden rajoja. Sydän on särkynyt ja menetetyn rakkauden perään itketään. Tässä vaiheessa oli todella lähellä, että W.A.S.P.:n uutukainen oli minun osalta tässä.
Onneksi jaksoin sinnitellä ja jatkaa kuuntelua, sillä levyn puolimatkan krouvin biisi ”Fallen Under” antaa aivan uuden suunnan koko albumille. Kappale on avausraidan jälkeen ensimmäinen, jossa on jälleen jotain tarttumapintaa ja kertosäe soi W.A.S.P.:lle tutuksi tulleelle tyylille komeasti.
”Slaves Of The New World Order” on myös yksi kohokohdista. Liekö sattumaa vai tarkoituksella haettu tunnelmia ”Chainsaw Charliesta” vuodelta 1992? Sävellysten yhtenevyys on ilmiselvä ja jopa rakenne on samankaltainen puolivälin tempon nostoineen sekä kitarasooloineen. Oli miten oli niin toimii!
”Eyes Of My Maker” laskee vauhteja jälleen useamman napsun alaspäin, mutta intensiteetti säilyy – ellei jopa entisestään nouse. Kappaleessa on koko albumin komein kertosäe ja Blackie laulaa todella uskottavasti sekä tunteisiin vetoavasti.
Kaksi viimeistä esitystä ”Hero Of The World” ja ”Golgotha” muodostavat albumille oivallisen lopettavan kaksikon. Ensin mainittu tamppaa vauhdikkaammin ja päätösraita ”Golgotha” rauhallisemmin. Molemmissa on hyvät säkeistömelodiat ja mieleen jäävät kertosäkeet ja erityisesti ”Golgothassa” mahtipontinen sekä harras yleistunnelma. Kuuntelu sai kylmiä väreitä aikaan. Sen voi yleensä todeta hyvän biisin tunnusmerkiksi.
Albumin tuotanto on korvaa miellyttävä ja soittimet soivat luonnollisen kuuloisesti ja erottelevasti. Tämä on aina mukava havaita nykypäivän turboahdettujen ja tukkoon miksattujen sekä masteroitujen äänitteiden aikana. Blackie Lawlessin laulusta voidaan olla montaa mieltä ja itseäni häiritsee tulkinnan yksiulotteisuus. Koko ajan mennään samalla asetuksella, mutta sitä se hänellä aina on ollut ja se on myös yksi W.A.S.P.:n tunnistettavimpia piirteitä.
Kitaristi Doug Blair soittaa omaan korvaani mukavan kuuloisia sooloja, mutta lähes järjestään ne ovat liian pitkiä ja nopeasti tulee tunne, että karkit on syöty ja saman toistoa on sillä osastolla liikaa. Soolosoundi on pelkistetty ja raaka, mikä on perin harvinaista nykytekniikan mahdollistaessa monenmoisen soundien nypläyksen.
Rumpuosasto on aina minua häirinnyt W.A.S.P.:ssa, kun tuntuu, että siellä tapahtuu koko ajan liikaa. Fillejä nakellaan jatkuvalla syötöllä sellaisiin paikkoihin, joihin ne eivät välttämättä sovi. Mutta hei, tämä on yksi yhtyeen tunnuspiirteistä, joten antaa mennä vaan. Kitaravallia W.A.S.P. on jo vuosikausia vahvistanut kiippareilla/Hammondeilla ja se on toimiva ratkaisu. Kiipparit eivät nouse esille, mutta siellä ne pohjalla mouruavat ja tukevat kitaroita.
Ei tätä W.A.S.P.:n uutta albumia kuunnellessa tule samaa vaaran tunnetta kuin debyytin aikoihin. Tämä on luonnollisesti päivänselvä asia, sillä Lawless oli tuolloin jo kuusikymppinen ja olisi se kornia, jos hän edelleen laulaisi sirkkelinterät haaruksissaan samoista asioista kuin 1980-luvulla.
Yhtye on aikuistunut, mutta silti onnistunut pysymään iän mukanaan tuomassa muutoksessa menettämättä uskottavuuttaan. On hienoa ja hatunnoston arvoista, että eläkeiän lähestyessä edelleen jaksetaan painaa ympäri maailmaa ja soittaa samoissa klubeissa sekä halleissa ilta ja kuukausi toisensa perään. Tuskin Blackie muuta osaisi – tai haluaisi – tehdä. Tätä ei voi tehdä puolta elämää muuten kuin puhtaasta rakkaudesta ja intohimosta.
Pidin itse enemmän edeltäjä ”Babylonista”, mutta jos kestää neljän ensimmäisen kappaleen yli, myös ”Golgotha” on kelpo levy parantuen rutkasti loppua kohden. Albumilla on liiaksi täytettä alkupäässä ja biisien mitat ovat monin paikoin turhan pitkiä, mutta loppupuoli pelastaa paljon ja kokonaisuudesta jää kohtuullisen hyvä jälkimaku.
Ei tämä luonnollisesti pääse edes lähelle uran alkupuolen tähtihetkiä, mutta kuranttia tavaraa bändi sai uutukaiselleen taltioitua. Blackiella ja W.A.S.P.:lla oli jälleen oikea syy kerätä kamat kasaan ja lähteä kiertueelle. Niihin samoihin klubeihin ja halleihin, joissa ovat aina käyneet. Soittamaan ne 1980-luvun hittibiisit. Ja ehkä väliin jonkin kappaleen uudelta albumilta.
7½/10
Teemu Kuosmanen
1.Scream
2.Last Runaway
3.Shotgun
4.Miss You
5.Fallen Under
6.Slaves Of The New World Order
7.Eyes Of My Maker
8.Hero Of The World
9.Golgotha
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}