Vuonna 1981 ilmestynyt ”Fair Warning” oli Van Halenin uran siihen mennessä synkin ja samalla myös heikoin albumi myyntiluvuissa. Raskaiden sessioiden ja sitä seuranneen pitkän kiertueen jälkeen bändi päätti tehdä seuraavaksi jotain kevyempää ja julkaisi vuoden 1982 alussa oman versionsa Roy Orbisonin klassikko ”(Oh) Pretty Womanista”, josta tuli yhtyeen uran siihen mennessä suurin sinkkuhitti. Tästä innostuneena Van Halenin levy-yhtiö Warner Brothers alkoi painostaa kokoonpanoa äänittämään pikaisesti uuden pitkäsoiton. Alle kolme kuukautta myöhemmin Van Halen julkaisi viidennen albuminsa ”Diver Down”, joka täyttää komeat 40 vuotta.
Edesmenneen kitaristi Eddie Van Halenin oma inhokkilevy bändin katalogissa on viidellä coverilla, neljällä omalla sävellyksellä ja kolmella lyhyellä instrumentaalilla varustettu paketti, joka jo lähtökohdiltaan herättää epäilyksiä. Onko levy niin huono, kuin Eddie väitti?
Albumi käynnistyy The Kinks -coverilla ”Where Have All The Good Times Gone”, joka kuten debyytille äänitetty The Kinks -biisi ”You Really Got Me”, kääntyy Van Halenin käsittelyssä mainioksi bile-rokkariksi yhtyeelle ominaiseen tyyliin.
Bändin oma sävellys ”Hang ’Em High” oli kulkenut mukana jo vuosia, mutta ei ollut ennen ”Diver Down” -sessioita päätynyt levylle. Biisi on asiallinen rokkari, jonka kohokohta on Eddien pitkä kitarasoolo. ”Cathedral” on lyhyt Eddien instrumentaali, jossa kitarasankarimme pyrkii omien sanojensa mukaan jäljittelemään kirkko-urkuja.
”Secrets” on tyylikäs AOR-henkinen kappale, joka olisi voinut sopia muutaman vuoden päässä häämöttävälle Sammy Hagarin aikakaudelle jopa paremmin kuin David Lee Rothin laulettavaksi.
”Intruder” on jälleen instrumentaali, tällä kertaa koko bändin esittämä sovitus, jonka tehtävä on toimia häröilevänä introna A-puolen päättävälle ja jo aiemmin julkaistulle ”(Oh) Pretty Woman” -coverille. Biisi kääntyy Van Halenin käsissä toimivaksi pop rock -palaksi, jonka listamenestystä ei voi pitää minään massiivisena yllätyksenä, sen verran hyvin kappale toimii ryhmän käsissä.
B-puoli avataan alun perin vuonna 1964 Martha Reeves & The Vandellasin levyttämällä Motown-klassikolla ”Dancing In The Streets”. Kappale oli ehditty coveroida useaan kertaa mm. The Kinksin, Grateful Deadin sekä Little Richardin toimesta ennen kuin Van Halen julkaisi oman näkemyksensä. Biisi on klassikko, mutta ei Van Halenin käsissä oikein toimi.
Eddien komea nylonkielisellä akustisella yksin esittämä ”Little Guitars (intro)” on lyhyt, komea intro levyn parhaalle kappaleelle, eli ”Little Guitarsille”, jota itse kutsuisin aivan liian vähälle huomiolle jääneeksi Roth-aikakauden helmeksi. Biisi on juuri sitä, mitä Van Halenin alkuaika minulle edustaa, eli virtuoosimaista kitarointia, pop-tarttuvuutta, hauskuutta tai toisin sanottuna pullotettua iloa. Mainio bile-esitys.
”Big Bad Bill (Is Sweet William Now)” on 1920-luvun big band -sävellys, jossa kuullaan Van Halen lähimpänä swing jazzia, kuin yhtye koskaan oli. Alex Van Halen soittaa rumpujaan sudeilla, muun bändin tarttuessa akustisiin soittimiin. Kappaleella kuullaan klarinetissa Van Halen -veljesten isää Jan Van Halenia. Lainatakseni Timantti-David Lee Rothia, biisissä kuuluu ”hauskuus, tekniikka ja iso määrä olutta”, joten tuota tuskin kannattaa selittää sen enempää kuin korkeintaan korkata olut sävellyksen kunniaksi.
Levyn viimeinen oma sävellys on ”The Full Bug”, joka starttaa Rothin akustisella kitaralla, hypäten tuttuun VH-lentoon Eddien kitarariffin myötä. Biisin kitarasoolo on komea ja sitä seuraava Rothin huuliharppu-soolo on mukava yllätysmomentti. Albumi päättyy Roy Rogersin 1940-luvun radio-ohjelman tunnusbiisiin ”Happy Trails”. Biisi on minuutin kestävä a cappella-laulu ja lajissaan hauska sellainen, eri asia onko esitys kestänyt ajan hammasta.
Kuten aiemmin mainitsin ”Diver Down” oli Eddie Van Halenin oma inhokkilevy . Itse en pitäisi missään nimessä sitä bändin huonoimpana levytyksenä (sanoiko joku ”Van Halen III”?), toki covereita on paljon ja osa niistä on rehellisesti sanottuna turhia. Vastineeksi LP:ltä löytyvät neljä omaa sävellystä ovat kaikki onnistuneita, joten tätä on turha liikaa analysoida.
Ohjeeni on: korkkaa kylmä olut tai vaikka viisi ja nauti tästä Van Halenin uran hyvällä tavalla keveimmästä levystä, niin kuin se on tarkoitettu nautittavaksi, eli kalja kädessä ja naama näkkärillä. Ne 31 minuuttia, jotka vietät tämän levyn kanssa ovat tarkoitettu siihen, että unohtaisit arkiset huolet ainakin hetkeksi.
Ps. Nimi ”Diver Down” ja levyn kansikuva tarkoittavat muuten sitä, että alueella on sukeltaja veden alla, tai kuten Roth asian ilmaisi ”täällä on jotakin tekeillä, jota ei heti näe”.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Where Have All The Good Times Gone
2. Hang ’Em High
3. Cathedral
4. Secrets
5. Intruder
6. (Oh) Pretty Woman
7. Dancing In The Streets
8. Little Guitars (intro)
9. Little Guitars
10. Big Bad Bill (Is Sweet William Now)
11. The Full Bug
12. Happy Trails
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}