Van Halenin ruusuisesti alkanut aikakausi Sammy Hagarin kanssa tuli pitkäsoittojen myötä päätökseen tammikuussa 1995 julkaistun ”Balancen” myötä. Bruce Fairbairnin (Kiss. Bon Jovi, Aerosmith) tuottama albumi oli järjestyksessään bändin kymmenes studiotuotos ja neljäs Hagarin kanssa. Julkaisu osui keskelle suurinta vaihtoehtorockin suosiota, joten jopa Van Halenin kaltainen jättiläinen koki tilanteen haastavaksi. Miltä levy kuulostaa 30 vuotta julkaisun jälkeen? Otetaan selvää.
”Balance” käynnistyy komeasti massiivisella riffikone ”The Seventh Sealilla”, jonka intro on Buddhalaisten munkkien laululama. Tätä seuraavana ”Can’t Stop Loving You” on 1980-luvun Van Hagar -kauden aikuisrockia, joka on kiistatta tarttuvaa, mutta toisaalta geneeristä.
Levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu ”Don’t Tell Me (What Love Can Do)” on pieni poikkeus tuttuun Van Halen -soundiin ja on tällä mittakaavalla poikkeuksellisen raskaan riffin ympärille kasattu mainio esitys, josta löytyy hieno kitarasoolo Eddie Van Halenilta.
”Amsterdam” ja ”Big Fat Money” -kaksikko on valitettavasti tasapaksua Hagar-rokkausta. Meteli-instrumentaali ”Strung Out” johdattaa kuulijansa levyn ensimmäiseen balladiin, Eddien pianon varaan kasattuun ”Not Enoughiin”. Hieno kappale on onnistunut hituri sanan kaikessa merkityksessä. Sammyn aulusuoritus on loistava ja Eddien kitarasoolo jälleen kerran huikea.
”Aftershock” on jälleen rokkari, joka komean intronsa jälkeen jää harmittavan keskinkertaiseksi tekeleeksi. ”Doin’ Time” on vajaat pari minuuttia kestävä instrumentaali, joka toimii introna ”Baluchitheriumille”. Viimeksi mainittu on mukavaa kuunneltavaa jokaiselle Eddie Van Halen -fanille.
”Take Me Back (Deja Vu)” on akustisesti käynnistyvä balladi, joka olisi ollut kotonaan Hagarin soololevyillä ja albumin päättää tunnelmallinen ”Feelin’”. Kappale viimeistelee Sammyn ja yhtyeen ensimmäisen studiotaipaleen onnistuneesti.
Musiikillisesti ”Balance” on harmittavan tasapaksu, vaikka levyltä löytyy muutama laadukas esitys. LP oli silti edeltäjiensä tapaan kaupallinen menestys, nousten USA:n listaykköseksi ja myyden yli kolme miljoonaa kappaletta. Kaikki ei ollut Van Halenin maailmassa hyvin, sillä pian seuranneen maailmankiertueen jälkeen Sammy Hagarin ja bändin tiet erosivat.
Van Halenista on vaikea puhua mainitsematta vertailua vokalistien David Lee Rothin ja Hagarin välillä. Itse ajattelen, että kyseessä on kaksi eri bändiä, Timantti-Daven aikaan kokoonpano oli pysäyttämätön rokkikone, kun taas Sammyn aikaan liikuttiin kohti AOR:ää. Itse pidän molemmista tyylisuunnista. Hagar on kiistatta parempi laulaja, kun taas Roth on lyömätön rokkikukko.
Viimeinen sana on hyvä tässä vertailussa antaa David Lee Rothille:
”All Sammy’s lyrics contain love. Why can’t this be love and I ain’t talking bout love”.
6+/10
Ilkka Järvenpää
1. The Seventh Seal
2. Can’t Stop Loving You
3. Don’t Tell Me (What Love Can Do)
4. Amsterdam
5. Big Fat Money
6. Strung Out
7. Not Enough
8. Aftershock
9. Doin’ Time
10. Baluchitherium
11. Take Me Back (Deja Vu)
12. Feelin’
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}